LXXXIV.

Seuraava yö on kirkas ja suloinen. Me kuljemme aivan hiljaa Korallimerta lämpimän vihurin puhaltaessa, edeten varovasti, peläten tapaavamme valkeita saaria, kuunnellen hiljaisuutta, peläten kuulevamme hyökyjen pauhun.

Keskiyöstä kello neljään aamulla kuluu päivystysvuoro valvoessa eteläisten vesien suuren ja oudon rauhan keskellä.

Kaikki on sinertävän vihreää, yön sinistä, syvyyden väristä. Kuu, joka ensin pysyttelee hyvin korkealla, heittää mereen pieniä, tanssivia valopilkkuja, aivan kuin kaikkialla, noilla äärettömillä, tyhjillä lakeuksilla, salaperäiset kädet liikuttelisivat aivan hiljaa tuhansia pikku peilejä.

Tyynesti kuluvat puolet tunnit toinen toisensa jälkeen, meri on tasainen, purjeet hyvin kevyesti jännittyneet. Päivystävät matruusit nukkuvat pitkällään kannella palttinavaatteissaan, riveissä, kaikki samalla kyljellä maaten, toisiinsa liittyneinä kuin sarja valkeita muumioita.

Joka puoli tunti värähtävät he kuullessaan kellon soivan, ja silloin kuuluu kaksi ääntä laivan keulasta laulaen toinen toisensa jälkeen hitaassa tahdissa: "Tähystäjä silmät auki — — oikea", sanoo toinen. "Tähystäjä, silmät auki — — — vasen", vastaa toinen. Tuo ääni, joka hiljaisuudessa tuntuu huudolta, hämmästyttää, ja sitten sammuu äänien ja kellon värinä, eikä enää kuulu mitään.

Nyt laskeutuu kuu hitaasti ja sen sininen valo tummenee; nyt se jo on hyvin lähellä vettä ja piirtää siihen pitkähkön, värisevän valoviivan.

Se tulee keltaisemmaksi, tuskin valaisten kuin sammuva lamppu.

Hitaasti rupeaa se suurenemaan, yhä suurenemaan, rajattomasti, ja sitten tulee se punaiseksi, menettää muotonsa, uppoo outona, pelottavana. Et enää tiedä mitä näet: näköpiirissä palaa suuri, himmeä, verinen tuli. Se on liian suuri ollakseen kuu, ja nyt piirtyy sen eteen suuria, mustia varjoja: äärettömiä torneja, luhistuvia vuoria, palatseja, kaupunkeja.

Aisteille tuntuu laskeutuvan kuin pimeyden verho, todellisuuden tunne on mennyttä. Mieleesi tulee vaikutelmia Ilmestyskirjan kaupungeista, veriraskaista pilvistä, päätäsi uhkaavista kirouksista. Saat aavistuksen jättiläismäisistä kauhuista, kaoottisista häviöistä, maailman lopuista. — —

Hetki sisäistä unta, joka menee ohi, tahdosta huolimatta, valveilla nähty uni, joka haipuu hyvin nopeasti.

Kangastus! — — Nyt se on lopussa, kuu on laskenut. Kaukana ei ole muuta kuin loppumaton meri ja harhailevia utupilviä, jotka ennustavat aamun tuloa. Nyt kun kuu ei enää ole niiden takana, ei niitä edes erotakaan. Kaikki haihtui nopeasti, ja taas olet yössä, oikeassa, yhä puhtaassa ja tyynessä yössä.

Ne ovat hyvin kaukana meistä, nuo Ilmestyksen maat: sillä me olemme Korallimerellä, maan toisella puolen, ja täällä ei ole mitään muuta kuin tuo ääretön piiri, vesien rajaton peilipinta.

Perämies meni katsomaan paljonko kello oli. Kunnioituksesta kuuta kohtaan tulee hänen merkitä aina avoimeen, suureen rekisteriin, jota sanotaan laivapäiväkirjaksi, aivan tarkka kellomäärä sen laskuajasta.

Sitten palasi hän ilmoittamaan minulle:

— Kapteeni, on aika herättää vartiolle!

Nytkö jo! Nyt jo lopussa minun neljä yötuntiani — ja uusi upseeri oli kohta astuva sijaan.

Komennan:

Päälliköt ja lataajat herättämään vuorolle! [Säännönmukainen komento. — Laivalla on miehistö jaettu määrättyihin sarjoihin, joista jokainen muodostaa tykin asestuksen. Tykin päällikön ja lataajien tehtävänä on johtaa oman sarjansa miehiä ja herättää ne, jotka astuvat heidän sijaansa vartiolle.]

Silloin muutamat niistä, jotka nukkuivat kannella valkeina muumioina, nousevat ja herättävät toisiakin; he lähtevät liikkeelle joukkona ja laskeutuvat alas. Ja sitten kuuluu parikymmentä ääntä laulavan toinen toisensa jälkeen — harppauksittaan kuin Veli Jaakkoa — jotain hyvin vanhaa iloista ja kujeellista laulua.

He laulavat:

Oletko kuullut oikean laidan miehiä, ylös vartiolle, ylös, ylös, ylös! Oletko kuullut, oikeanlaidan miehiä, ylös vartiolle, ylös, ylös, ylös! — —

He kulkevat edes takaisin, kumarassa riippumattojen alla ja pudistelevat ohi kulkiessaan nukkujia olkapäällä töytäisten.

Sitten komennan minä heltymättömänä: — Ylös, oikean laidan miehet nimen huutoon!

Ja he nousevat ylös puoli-alastomina, jotkut haukottelevat, jotkut venyttelevät, kolmannet kompastelevat. He järjestäytyivät ryhmittäin asemilleen, yhden miehen katsellessa heitä kasvoihin lyhdyn valossa, laskien heidät. Muut, jotka nukkuivat kannella, menevät alas lepäämään paikoilleen.

Yveskin on noussut ylös oikean laidan miesten kanssa, jotka juuri olivat heränneet. Minä tunnen hyvin hänen pillinsä äänen, jota en ollut kuullut yhteen vuoteen. Ja sitten tunnen minä hänen äänestä, joka komentaen kaikuu Primauguet'n kannella.

Silloin nimitän minä häntä virallisesti äsken takaisin saamallaan arvonimellä: "korpraali!"

Sen teen ainoastaan puristaakseni hänen kättään, toivottaakseni hänet tervetulleeksi ja hyvää yön loppua ennenkuin menen nukkumaan.