XI.

Kesäkuulla 1875.

Oltiin kahdennella kymmenennellä leveysasteella pasaadituulien alueella eräänä aamuna kello kuuden seudussa. Laivan kannella, sen ollessa aivan yksin keskellä ääretöntä sineä, oleskeli joukko nuoria miehiä, yläruumis alastomana, nousevassa auringossa.

Se oli Yves'n joukkue, etumaston ja keularaa'an märssymiehet.

Levitettyään hartioilleen nenäliinansa, jotka he juuri olivat pesseet, jäivät he vakavina päivän paisteeseen kuivatakseen ne. Heidän tummissa kasvoissaan ja naurussaan oli vielä lapsellista viehkeyttä: heidän heiluvassa käynnissään, pehmeässä ja notkeassa tavassa, jolla he laskivat maahan paljaat jalkansa, oli jotain kissamaista.

Ja joka aamu samaan aikaan, samassa auringonvalossa, samassa puvussa seisoi tuo ryhmä noilla samoilla lankuilla, jotka heitä huolettomina kantoivat meren äärettömyyksien yli.

Sinä aamuna väittelivät he kuusta, sen inhimillisistä kasvoista, jotka olivat piintyneet yöllä heidän mieleensä kuin kiusaava, kelmeä kuva. Koko vartionsa aikana olivat he nähneet sen tuolla korkealla, aivan yksin riippumassa, aivan pyöreänä sinertävän, tyhjän äärettömyyden keskellä; olipa heidän ollut pakko kätkeä kasvonsakin — nukkuessaan selällään taivasalla — niiden tautien ja noituuden takia, jolla se taikoo matruusien silmät, kun he nukkuvat sen katseen alla.

Siellä oli joitakuita, joissa aina ja kaikesta huolimatta säilyi jonkunlainen suuren aateluuden piirre, en tiedä mitä loistavaa ilmeessä ja käytöksessä, ja vastakohta heidän ulkonäkönsä ja lapsellisten puuhiensa välillä oli omituinen.

Siellä oli Jean Barrada, joukkueen epäilevä henki, joka silloin tällöin säväytti keskusteluun naurunsa purevan salaman, näyttäen aina vaikeat hampaansa ja kallistaen taapäin komeaa päätään. Siellä oli Clet Kerzulec, Ouessant'in saaren bretoneja, joka erikoisesti puheli vaaleaan kiekkoon uurtuneista inhimillisistä piirteistä. Ja sitten suuri Barazère, joka näytteli vakavaa ja oppinutta vakuuttaen toisille, että kuussa oli paljon suurempi maailma kuin tämä, ja että siellä eli omituisia kansoja.

Toiset pudistelivat uskomattomina päätään ja Yves sanoi hyvin uneksivasti:

— Tuo kaikki on sellaista — — — sellaista — — — näetkös Barazère, josta minä en luule sinun paljoakaan tietävän.

Ja sitten jatkoi hän ilmeellä, joka ratkaisi riidan, että hän lähtisi tapaamaan minua saadakseen tarkan selityksen siitä, mikä kuu oli. Sitten tulisi hän kertomaan heille kaikki.

Ei epäilystäkään siitä, etten minä täydellisesti tuntisi olosuhteita kuussa niin kuin kaikkea muutakin. Ensiksikin oli minun usein nähty seuraavan sen kulkua erään kuparisen koneen avulla ruorimiehen kanssa, joka laski minulle, kellomaisen yksitoikkoisella äänellä yön rauhalliset minuutit ja sekunnit.

Silläaikaa kuivuivat pienet nenäliinat miestemme hartioilla ja aurinko nousi suurelle, siniselle taivaalle.

Niitä oli aika joukko noita pieniä nenäliinoja, jotka olivat aivan valkeita; toisissa oli taas monenvärisiä piirroksia, ja olipa sellaisiakin, joihin oli painettu komeita laivoja punaisten reunusten keskelle.

Minä komensin vartiopaikaltani: "Purkakaa keulapurjeen reivi!" Ja osaston päällikkö hajoitti juttelijat puhaltamalla hopeiseen pilliinsä. Silloin äkkiä, silmänräpäyksessä, niin kuin kissaparvi, jonka kimppuun on ärsytetty koira, hävisivät he juosten mastoihin.

Yves asusti siellä märssykorissaan. Ilmaan katsellessa sai varmasti nähdä hänen leveäin, notkeiden ääriviivojensa kuvastuvan taivasta vasten, mutta alhaalla tapasin hänet harvoin.

Minä kiipesin joskus hänen luokseen, vaikkei toimeni enää velvoittanut minua siihen, kun olin jättänyt taakseni midshiptnanin asteen, mutta minä pidin paljon Yves'n valtakunnasta, missä sai olla vielä puhtaamman ilman tuuleteltavana.

Tuossa märssykorissa oli kaikenlaista pientä tavaraa: korttipakka kotelossa, neula ja ompelurihmaa, varastettuja banaaneja, komentajan varastosta yöllä siepattua salaattia, kaikkea sellaista vihreää ja tuoretta, mitä saattoi saada käsiinsä yöllisillä retkillä — matruusit ovat ahneita sellaisille harvinaisuuksille, mitkä parantavat suolaan väsyneet ikenet — ja sitten oli siellä hänen papukaijansa, joka oli sidottu kiinni toisesta jalasta, ja joka sulki auringolta räpyttelevät silmänsä.

Maailmassa on omituisia kohtaloita niin kuin tuon pöllönkin, joka sai purjehtia maan pallon ympäri maston nenässä. Mikä odottamaton osa.

Se tunsi isäntänsä ja tervehti häntä iloisesti siipiään räpyttelemällä. Yves syötti sille säännöllisesti oman liha-annoksensa, mikä seikka ei kuitenkaan estänyt häntä voimistumasta.

Häntä huvitti suuresti katsella sitä läheltä, aivan läheltä silmiin, nähdä sen vetäytyvän taapäin, kohottautuvan arvossaan loukkaantuneen näköisenä, pyörittäen päätään karhumaisesti. Silloin rupesi hän rajusti nauramaan ja sanoi pöllölle bretonilaisella murteellaan:

— Voi, kuinka sinä olet hassun näköinen, papukaija parka!

Ylhäältä näki hyvin kaukaa Sibyllen kannen, litteän, kaltevan Sibyllen, joka näytti hyvin omituiselta Yves'n valtakunnasta. Se oli kuin pitkä, puinen kala, jonka tuores kuusen väri väkevästi kuvastui meren ääretöntä, syvää sineä vasten.

Ja tuossa läpinäkyvässä sinessä, keskellä vanavettä, oli pieni harmaa esine, joka oli samanmuotoinen kuin laiva ja seurasi sitä aina, parin aallonvälin päässä: hai. Laivaa seuraa aina yksi hai, harvemmin kaksi; jos pyydät sen, tulee heti toinen sijaan. Se seuraa yötä ja päivää, seuraa väsymättä syödäkseen kaiken mitä putoo mereen: kaikenlaisia jätteitä, kuolleita ja eläviä ihmisiä.

Joskus oli siellä myöskin aivan pieniä pääskysiä, jotka myöskin rupesivat meitä saattelemaan huvikseen, oikusta, nokkien korpunmuruja, joita me kylvimme taaksemme vesierämaahan, kadotakseen sitte kauas iloisia mutkia piirrellen. Pieniä, harvinaisia eläimiä, väriltään punertavia, pyrstöt valkeita, jotka elävät en tiedä miten, eksyneinä laajoilla vesillä, aina aavimmilla ulapoilla.

Yves, joka halusi yhden niistä, laittoi ansan; mutta ne eivät, liian viisaita kun olivat, tarttuneetkaan siihen.

Me lähestyimme päiväntasaajaa ja pasaadituulen säännöllinen leyhkä alkoi kuolla. Nyt kohtasimme vilkkaita vihureita, jotka vaihtelivat, ja sitten oli välistä tyyntä, jolloin kaikki jähmettyy äärettömäksi, siniseksi säteilyksi, ja silloin näki raakapuiden, märssykorien ja suurien, valkeiden purjeiden kuvastuvan veteen nurinkääntyneiden, lainehtivien kuvien hahmopiirteinä.

Sibylle ei kulkenut enää, se oli hidas ja laiska, se liikkui niin kuin nukkuva. Suuressa, kosteassa lämmössä, jota yötkään eivät enää vähentäneet, joutuivat esineet niin kuin ihmisetkin unen valtoihin. Vähitellen syntyi ilmassa outo rauhallisuus. Ja nyt liikehtivät kuuman meren yllä raskaat, synkät pilvet kuin suuret, mustat verhot. Päiväntasaaja oli aivan lähellä.

Joskus nousi merestä äkkiä pääskysparvia, suurikokoisempia kuin äskeiset ja omituisesti liikehtiviä, lentäen rajusti pitkillä, teräväpäisillä loistavansinisillä siivillään, laskeutuen taas alas, ettei niitä näkynytkään. Ne olivat lentokalajoukkueita, jotka olivat törmänneet laivaan ja jotka me olimme herättäneet.

Purjeet ja köydet riippuivat velttoina kuin kuolleet; me menimme eteenpäin hengettöminä kuin haaksihylky.

Ylhäällä, Yves'n valtakunnassa tuntuivat vielä nuo hitaat liikkeet, joita ei alhaalla huomannut. Tuossa liikkumattomassa, säteiden kyllästyttämässä ilmastossa heilui mastokori yhä niin rauhallisesti ja säännöllisesti, että rupesi unettamaan. Pitkiä, pehmeitä heilahduksia säesti aina sama riippuvien purjeiden kahina ja kuivan puun säännölliset narahdukset.

Oli kuuma, kuuma, ja ilma oli hämmästyttävän säteilevä ja jylhä meri oli maidon valkoinen, sulaneen turkoosin värinen.

Mutta kun suuret oudot pilvet, jotka lipuivat hyvin alhaalla, melkein vettä koskien, kulkivat meidän päällitsemme, toivat ne mukanaan yön ja olivat hukuttaa meidät tulvamaiseen sateeseen.

Nyt olimme me jo aivan päiväntasaajan kohdalla ja tuntui siltä kuin ilmassa ei olisi enää henkäystäkään kuljettamassa meitä.

Sitä kesti tuntikausia, joskus kokonaisen päivänkin, tuota pimeyttä ja raskasta sadetta. Silloin Yves ja hänen toverinsa pukeutuivat asuun, jota he sanoivat villien puvuksi, istuutuivat huolettomina lämpimään tulvaan ja antoivat sateen virrata.

Sade loppui aina yht'äkkiä. Musta verho eteni hitaasti jatkaakseen matkaansa turkoosin värisellä merellä, ja loistava valo ilmestyi taas häikäisevämpänä pimeän jälkeen, ja päiväntasaajan väkevä aurinko imi hyvin nopeasti meidän yllemme valuneen kosteuden; purjeet, laivan puuaines ja teltat tulivat taas valkeiksi auringossa, koko Sibylle sai jälleen vaalean, kuivan värinsä keskellä suurta, yksitoikkoista sineä, mikä aukeni ympärillä.

Jos katseli alas märssykorista, missä Yves asui, näki, että tuo sininen maailma oli rajaton: vain kuulaita syvyyksiä, jotka eivät koskaan loppuneet; tunsi, kuinka kaukana oli tuo näköpiiri, tuo veden viimeinen raja, vaikka se aina olikin samanlainen kuin läheltä, aina sama tarkkuus, samat värit, aina sama peilin kiilto. Ja silloin oli tietoinen maan pallomaisuudesta, joka yksistään esti näkemästä kauemmaksi.

Kun aurinko laski, oli ilmassa kuin kupuja, jotka, muodostuivat aivan pienistä, limittäisistä, kultaisista pilvistä; niiden pakenevat reunaviivat poistuivat, kulkivat pienentyen häviämään kaukaiseen tyhjyyteen. Niitä seurasi aina pyörrytykseen saakka, ne olivat kuin ilmestyskirjan temppelin laivoja, joilla ei ollut loppua. Ja kaikki oli niin puhdasta, että tarvittiin meren horisonttia estämään katsetta tunkeutumasta taivaan syvyyksiin; viimeiset, pienet kultapilvet koskettelivat veden viivaan ja näyttivät kaukaisuudessa yhtä ohuilta kuin lastut.

Tai joskus oli vain pitkiä, ilman kautta kulkevia nauhoja kultaa ja taas kultaa: kirkkaan kultaisia ja kuin hehkumistilassa olevia pilviä, byzantilaisella, himmeän kultaisella, tummalla pohjalla. Meri sen alla tuli riikinkukon siniseksi vivahdellen kuumaan metalliin. Sitten sammui tuo kaikki hyvin nopeasti syvään kuulakkuuteen, varjon väreihin, joille ei enää osannut antaa nimeä.

Ja yöt, jotka seurasivat, yötkin olivat täynnä valoa. Kun kaikki oli nukahtanut raskaaseen liikkumattomuuteen, kuolleeseen hiljaisuuteen, syttyivät tähdet korkealla paljon loistavampina kuin missään muualla maailmassa.

Ja merikin valaisi alhaalta päin. Vedessä oli jonkunlaista ääretöntä, hämärää valoa. Laivan pienimmätkin heilahdukset sen hitaasti liikkuessa, taapäin pyörähtävä hai, levittivät lämpimässä aaltoilussa kiiltomadon loistetta. Ja sitten hyöri meren suurella, fosforia hehkuvalla pinnalla tuhansia virvatulia. Ne olivat kuin pieniä lamppuja, jotka salaperäisesti syttyivät itsestään kaikkialla, paloivat muutaman sekunnin ja kuolivat sitte. Yöt olivat pyörryttävän kuumia, fosforilla kyllästettyjä, ja koko tuo sammunut äärettömyys kyti valoa; ja kaikki nuo vedet sisälsivät salaista, alkutilassa olevaa eloa, niin kuin muinoin alkuperäisen maailman jylhät vesiaavikot.