LXXVII.

Toulven, lokakuulla 1881.

— — — Taas kalpea Bretagne syksyn auringossa! Taas nuo vanhat, bretonilaiset polut, saarnipuut ja kanervikot! Luulin sanoneeni hyvästit tälle seuduille pitkäksi aikaa, mutta minä tapaan sen taas oudon surullisin mielin. Paluuni oli äkillinen, odottamaton niin kuin merimiesten lähdöt ja paluut usein ovat.

Kaunis lokakuun päivä, lämmin auringonpaiste; valkea, kevyt utu lepää kuin harso maiseman yllä. Kaikkialla vallitsee tuo viimeisten kauniiden päivien erikoinen tyyneys. Nyt jo tuntuu pudonneitten lehtien ja kosteuden tuoksu, nyt jo on ilmaan levinnyt syksyn tunnelma. Minä olen taas Trémeulé'n tutuissa metsissä, kukkulalla, mistä koko Toulvenin seutu näkyy. Jalkaini alla on lampi liikkumattomana liitelevän usvan alla, ja kaukana metsäisiä maisemia sellaisia kuin Gallian muinaisuudessa kai oli.

Ja nuo, jotka ovat lähelläni istuen kanervan tuhansien pienten kukkien keskellä, ne ovat bretonilaiset ystäväni, veljeni Yves ja pikku Pierre hänen poikansa.

Tuo Toulven on nyt tavallaan kuin minunkin kotiseutuni. Hyvin harvoja vuosia sitten en sitä ollenkaan tuntenut ja Yves, jota minä jo kuitenkin nimitin veljekseni, oli minulle tuskin minkään arvoinen. Elämän piirteet muuttuvat, kaikki kehittyy, vaihtuu ja häviää.

Siellä on niin paljon kanervia, että kaukaa katsoen luulisi näkevänsä punertavan maton. Myöhäiset purtojuuret kukkivat yhä, kannattaen kukintoa pitkien varsiensa päissä, ja ensimäiset ohi kulkeneet rankkasateet ovat jo kylväneet maan kuolleilla lehdillä — — —

Se mitä Yves oli kirjoittanut minulle oli totta: hän oli tullut hyvin järkeväksi. Hänet oli määrätty laivalle, joka pysytteli Brestin redillä, ja se näytti takaavan hänelle kahden vuoden oloajan kotiseudullaan. Marie, hänen vaimonsa, asui hänen kanssaan Récouvrancen esikaupungissa odottaessaan Toulvenin pientä taloa, joka hitaasti kohosi maasta hyvin paksuine, hyvin vahvoine seinineen, vanhan ajan tapaan. Hän oli ottanut minun aavistamattoman tuloni vastaan kuin taivaan siunauksen, sillä minun oloni Brestissä heidän kanssaan rauhoitti häntä suuresti.

Oli vaikea uskoa, että Yves oli tullut hyvin järkeväksi, noin vain, yhtäkkiä, kenenkään tietämättä, mikä seikka hänet oli noin muuttanut! Ja Marie tunnusti minulle tuon onnen hyvin pelokkaasti, hän puhui siitä kuin jostain kestämättömästä, haihtuvasta, jonka pelkää lentävän pois sitä sanoin mainittaessa.