XCVII.

Joulukuulla 1882.

— — — Minä kävelin Bordeaux'n rantalaiturilla. Joku erittäin hyvin puettu herra tuli minun luokseni hattu kädessä, käsi ojennettuna: Barrada! — Barrada aivan muuttuneena, musta parta leikattuna. Hän oli unohtanut yhden neljättä vuoden ikänsä varmaankin samalla kertaa kuin sinisen kauluksensa. Posket olivat huolellisesti ajellut, viikset nousemassa, ilme kuin kaksikymmenvuotiaan, nuoren rakastajan.

Hänen kasvonsa olivat yhä yhtä kauniit ja jalopiirteiset, mutta miellyttävämmät ja lempeämmät, kuin syvän ilon kirkastamat.

Hän oli vihdoinkin mennyt naimisiin pienen espanjalaisen morsiamensa kanssa. Hänen vyönsä kullalla oli talous perustettu ja hänestä oli tullut laivan lastaaja, epäilemättä sangen tuottava ammatti, jossa hän käytti ihmeellisen hyvin hyödykseen suurta voimaansa ja kykyään selvitellä asioita. Hänelle täytyi valalla luvata, että kun Primauguet palaisi, kävisin minä Yves'n kanssa Bordeaux'n kautta häntä tervehtimässä.

Hän oli onnellinen, hän!

Tämän merikarhun uran loppu antoi minulle miettimisen aihetta. Kyselin itseltäni, eiköhän Yves parkanikin, jolla oli yhtä hyvä sydän, ja joka oli varmasti paljon vähemmän rikkonut säädyllisyyden lakeja, eiköhän hänkin voisi jonain päivänä tulla hiukan onnelliseksi. — — —