XV.

Bretagnessa, talvella 1876. Sibylle oli palannut Brestiin pari päivää sitte — lopetettuaan täyden kierroksensa maan alapuolitse — ja minä olin Yves'n seurassa eräänä helmikuun iltana maalais-vaunuissa, jotka veivät meitä Plouherzelliä kohti.

Hänen äitinsä olopaikka oli hyvin syrjäisessä seudussa. Näiden ajoneuvojen piti viedä meidät neljässä tunnissa Guingamp'ista Paimpoliin, missä me aioimme viettää yön, ja sieltä piti meidän vielä kulkea jalkaisin monta tuntia, saapuaksemme kylään.

Me kuljimme eteenpäin, huonon, kapean tien tärinässä, vajoten yhä enemmän surullisen maaseudun hiljaisuuteen. Talviyö laskeutui hitaasti yllemme ja hyvin hieno sade verhosi esineet harmaaseen utuun. Puut kulkivat ohi, aina vain ohi, näyttäen toinen toisensa jälkeen kuolleet ääriviivansa. Siellä täällä kuljimme kylien ohi — vanhoja bretonikyliä, mustia hökkeleitä, kattoina sammaltuvia olkia, vanhoja kirkkoja hoikkine graniittitorneineen — eristettyjä, surumielisiä asumuksia, jotka jäivät nopeasti jälkeemme yöhön.

— Katsokaas, sanoi Yves. Minä myös olen kulkenut tätä tietä yöllä, yksitoista vuotta sitten — olin silloin neljäntoista — ja itkin katkerasti. Se oli silloin kuin jätin äitini mennäkseni aivan yksin pestautumaan laivapojaksi Brestiin — — —

Olin lähtenyt Yves'n mukaan Plouherzelin matkalle saadakseni aikani kulumaan. Minun lomani oli aivan lyhyt, eikä minulla tällä kertaa ollut aikaa lähteä tapaamaan äitiäni. Menin siis katsomaan hänen äitiään ja tutustumaan hänen kotikyläänsä, jota hän rakasti.

Nyt kaduin lähtöäni. Uponneena paluunsa iloon puheli Yves kyllä minulle, kunnioituksesta, mutta hänen sielunsa ei ollut minun kanssani. Minä tunsin olevani vieras siinä maailmassa, johon me menimme, ja koko tuo Bretagne, jota en vielä rakastanut, painoi mieltäni surullisuudellaan. — — —

Paimpol. — Me vierimme katukivillä vanhojen, mustien talojen välissä, ja vaunut pysähtyvät. Siellä oli ihmisiä odottamassa lyhdyt käsissä. Bretonilaiset sanat vaihtelevat ranskalaisten sanojen kanssa.

— Onko matkustajia Pendreffin hotelliin? kysyi pienen pojan ääni.

Pendreffin hotelli Minä muistin sen nyt —. Siitä on nyt yhdeksän vuotta. Ensimäisenä merimiesvuotenani olin levännyt siellä tunnin eräänä kesäkuun päivänä, kun laivani sattumalta oli ankkuroinut läheiseen lahteen. Niin, minä muistan: vanha herrastalo torneineen ja ulkonevine kerroksineen ja kaksi vanhaa neitiä Le Pendreff, aivan samannäköisiä, suuret valkeat myssyt päässä, muistutti vanhanaikuista otsikkokuvaa. Menemme siis Pendreffin hotelliin.

Talossa ei ole mikään muuttunut. — Toinen Prendreffin neideistä vain on kuollut. — Eloon jäänyt oli jo yhdeksän vuotta sitten niin vanha, ettei hän enää ole voinut vanheta. Hänen ulkomuotonsa, hänen myssynsä, hänen olemuksensa tyyni arvokkuus, kaikki tuo on entisiltä ajoilta.

On hyvä syödä illallista suuren, roihuavan tulen ääressä ja iloisuutemme on palannut.

Sitten saattaa meitä neiti Pendreff, pronssinen kynttiläjalka kädessään graniittiportaita ja vie meidät suunnattoman suureen huoneeseen, jossa on valmistettu kaksi hyvin vanhanmallista vuodetta valkeiden verhojen alle.

Yves riisuutui, mutta hitaasti, ollenkaan vakautumatta.

— Ah, sanoi hän yht'äkkiä kiinnittäen taas sinisen kauluksensa. — Minä menen! Ensiksikin, ymmärrättehän, en minä voisi nukkua. Sitä pahempi! Saavun hyvin myöhään ja herätän heidät siellä puolen yön jälkeen. He säikähtävät hiukan, niin kuin sinä vuonna, kun minä palasin sodasta. Mutta, olen liian halukas näkemään heidät; minun täytyy mennä — — —

Niin olisin minäkin tehnyt — — —

Paimpol nukkuu, kun me astumme ulos kalpean kuun loistaessa. Minä saatan häntä tien päähän, lyhentääkseni iltaani. Nyt me olemme peltojen keskellä.

Yves kävelee hyvin nopeasti, hyvin rauhattomana, ja toistelee mielessään entisten paluumatkojen muistoja.

— Niin, sanoo hän. Sodan jälkeen tulin minä näin noin kello kahden seudussa heitä herättämään. Olin kävellyt jalan Saint-Brieuc'ista saakka. Minä palasin hyvin väsyneenä Pariisin piirityksestä. Kuvitelkaahan, olin silloin aivan nuori ja juuri matruusiksi päässyt.

"Ja katsokaas, minä olin pelännyt aikalailla sinä yönä: Kergristin ristin luona, jonka saamme nähdä tien käänteessä, olin tavannut hyvin ruman, pienen ukon, joka katseli minua kädet pystyssä, liikahtamatta. Ja minä olen varma, että se oli vainaja, sillä se katosi yht'äkkiä liikutellen sormiaan kuin kutsuakseen minua luokseen."

Me saavuimme juuri tuon ristin luo. Minä näin sen kohoavan eteemme kuin pimeästä nousevan henkilön. — Mutta sen jalkaan ei kukaan nojannut.

Siinä sanoin minä hyvästit Yves'lle ja käännyin takaisin, koska en aikonut mennä Plouherzeliin saakka. Kun olimme molemmat kadottaneet kuuluvista askeliemme äänen talviyön hiljaisuudessa palasi vanha, pieni äijä mieleemme ja me aloimme molemmat vasten tahtoamme katsella mustia syteikköjä.