LXXXV.

— Kisko nuora laivaan, Goulven! Laivoja oli vaikea laskea vierettäin. Minä tulin Primauguet'n venheellä tarkastamaan erästä epäilyttävän näköistä laivaa, jolla ei ollut lippua.

Olimme yhä eteläisellä valtamerellä, Tonga-Tahou'n saaren luona, tuulen puolella.

Primauguet oli ankkurissa eräässä saaren lahdessa, riuttasärkkien sisällä, korallien turvissa. Toinen, valaanpyytäjä, oli pysytellyt ulompana, melkein ulapalla kuin pakenemaan valmiina ja maininki kävi korkeana sen ympärillä.

Minulle annettiin tehtäväksi ottaa selvä siitä, puhutella sitä, niinkuin meidän ammatissamme sanotaan.

— Vedä kannelle, Goulven, vedä!

Minä nostin kasvoni miestä kohti, jonka nimi oli Goulven; hän piteli ylhäällä, tuntemattoman laivan kannella köyttä, joka oli heitetty minulle. Ja minun silmiini pistivät nuo kasvot, tuo ennestään tuttu katse: siinä oli toinen Yves, hiukan vanhempi, vielä ruskeampi ja ehkä voimakkaampikin — piirteet kovemmat, enemmän kärsineet. Mutta hänellä oli siinä määrin Yves'n silmät, Yves'n katse, että hän oli kuin Yves'n kaksoiskuva, joka teki minuun oudon vaikutuksen.

Joskus olin kyllä todella ajatellut, että me voisimme kohdata hänet, tuon Goulven-veljen, jollakin noista valaanpyytäjälaivoista, joita me tapasimme silloin tällöin Suuren Valtameren ankkuripaikoilla, ja joita me "puhuttelimme", jos ne olivat epäilyttävän näköisiä.

Menin ensin hänen luokseen kapteenista välittämättä, jona oli jättiläismäinen amerikkalainen, kasvot kuin merirosvon, parta pitkä kuin meriruoho. Astuin sinne kuin valloitettuun maalian, ja välitin viis sovinnaisista tavoista.

— Tekö olette Goulven Kermadec?

Ja minä ojensin jo hänelle käteni, niin varma olin siitä.

Mutta hän kalpeni ruskean ahavansa alla ja peräytyi. Hän pelkäsi.

Ja minä näin hänen villillä liikkeellä puristavan kätensä nyrkkiin, pingoittavan lihaksiaan, aivan kuin tehdäkseen vastarintaa kaikesta huolimatta epätoivoisessa taistelussa.

Goulven parka! Hämmästys kuullessaan minun lausuvan hänen nimensä — univormuni — ja kuusitoista asestettua matruusia minun seurassani! Hän oli luullut minun tulleen ranskalaisen lain nimessä vangitsemaan häntä, ja hän oli niin kuin Yveskin vimmastunut voiman uhatessa.

Tarvittiin hetki hänen kesyttämisekseen, ja kun hän sai tietää, että hänen pikku veljestään oli tullut minun veljeni, ja että hän oli tuolla, sotalaivalla, pyysi hän anteeksi pelkoaan hymyillen samanlaista hyvää hymyä kuin Yveskin.

Miehistö oli merkillisen näköinen. Laivallakin oli rosvon ulkonäkö ja eleet. Se oli aivan meren hankaama ja kuluttama niiden kolmen vuoden aikana, jolloin se oli harhaillut Suuren Valtameren mainingeissa koskettamatta yhtäkään sivistynyttä maata — mutta vahva se oli vielä ja matkan tekoon veistetty. Sen nuoraportaissa, ylhäältä aina alas saakka, riippui joka askelmassa valaskalan partoja kuin mustia, pitkiä tupsuja; olisi luullut sen kulkeneen veden alla ja siellä peittyneen levärihmoihin.

Sisältä oli se lastattu kaikkien pyytämiensä suurten eläinten rasvalla ja öljyllä. Siinä oli koko omaisuus, ja kapteeni aikoi pian palata Amerikaan, Californiaan, missä hänen lähtösatamansa oli.

Sekalainen miehistö: kaksi ranskalaista, kaksi amerikkalaista, kolme espanjalaista, yksi saksalainen, intialainen laivapoika ja kiinalainen kokki. Sitten vielä alkuasukasnainen Perusta — puolialaston niin kuin miehetkin — joka oli kapteenin vaimo, ja imetti kahden kuukauden vanhaa, merellä siitettyä ja syntynyttä lasta.

Tämän perheen asunnossa, laivan perällä oli tammiseinät, paksut kuin vallit ja raudalla reunustetut ovet. Sisällä oli kokonainen varasto revolvereja, boxausrautoja ja iskuesineitä. Varokeinoihin oli ryhdytty; siellä saattoi tarpeen tullen kestää koko miehistön piirityksen.

Muuten olivat paperit kunnossa. Lippua ei oltu nostettu, koskei sitä ollut. Koit olivat syöneet viimeisen, jonka jäännöksiä näytettiin minulle anteeksi pyydellen. Siinä oli tosiaan Amerikan värit: punavalkoiset viivat, ja tahdikas yac. Ei mitään sanottavaa, kaikki oli täysin paikallaan.

Goulven kysyi minulta tunsinko Plouherzelin, ja silloin kerroin minä hänelle nukkuneeni yön hänen vanhan äitinsä katon alla.

— Entä te? kysyin minä. Ettekö palaa sinne koskaan?

Hän kärsi vielä, ja hyvin syvästi tuota muistellessaan. Minä huomasin sen.

— Se on liian myöhäistä nyt. Minun täytyisi suorittaa rangaistukseni valtiolle, ja minä olen naimisissa Californiassa, minulla on kaksi lasta Sacramentossa.

— Tahdotteko tulla kanssani Yves'a tapaamaan?

— Tullako kanssanne? toisti hän hiljaa synkällä äänellä, aivan kuin suuresti ihmetellen ehdotustani. Tullako kanssanne? Mutta tehän tiedätte hyvin, että minä olen karkuri.

Sillä hetkellä oli hän niin Yves'n kaltainen, hän oli sanonut sen niin samanlaisella äänen painolla kuin Yves, että minun tuli paha olla.

Kaikesta huolimatta ymmärsin minä vapaan miehen, vapaudestaan aran miehen pelon. Minä kunnioitin hänen pelkoaan Ranskan maata kohtaan — sillä sotalaivan kansi on Ranskan aluetta Primauguet'lla oli oikeus ottaa hänet vangiksi, se oli laki.

— Haluttaako teitä ainakin tavata häntä?

— Haluttaako minua tavata häntä — — pikku Yves parkaa?

— Hyvä! Minä tuon hänet tänne. Kun hän tulee, pyydän teitä vain kehottamaan häntä olemaan järkevä. Ymmärrättehän tarkoitukseni. — — Goulven?

Silloin tarttui hän minun käteeni ja puristi sitä omissaan.