XXXI.

Sunnuntai, suuri juopottelupäivä Brestissä.

Kello kymmenen illalla. — Tyyni yö, kuu paistaa kirkkaasti tyynellä merellä, Médéen kannella ovat matruusit lakanneet laulamasta pitkiä laulujaan ja hiljaisuus on tullut.

Yön pimenemisestä saakka ovat silmäni olleet kääntyneinä kaupungin valoja kohti. Odotan huolestuneena venhettä, jota Yves jahtaa; se on mennyt maihin, eikä sitä kuulu palaavaksi.

Vihdoin viimeinkin näkyy sen punainen tuli lähenevän kaksi tuntia myöhästyneenä.

Meri on kaikuva tänä yönä. Nyt jo kuuluvat airojen loiskeeseen sekaantuvat huudot, veneessä tapahtuu kai outoja asioita.

— — — Se on tuskin päässyt laivan kylkeen, kun kolme juopunutta, kiukkuista aliupseeria hyppää kannelle ja pyytää minulta Yves'n päätä:

— Rautoihin aluksi, sitte tuomittava ja ammuttava, sillä hän on lyönyt esimiehiään virantoimituksessa.

Yves seisoo vieressä, vapisten kestetystä taistelusta. Nuo kolme aliupseeria ovat lyöneet, tai ainakin yrittäneet lyödä häntä.

— He luulivat tuottaneensa minulle kipua! sanoo hän ylenkatseellisesti ja vannoo, ettei hän ole iskenyt takaisin noita kolmea ukkoa; olisihan hän muuten kaatanut heidät käden käänteessä. Ei, hän on sallinut heidän tarttua häneen ja repiä häntä. He ovat raapineet hänen kasvonsa ja kiskoneet hänen vaatteensa repaleiksi, koska hän ei antanut heidän ohjata venettä, heidän, jotka olivat juovuksissa.

Kaikki merimiehet ovat myöskin juovuksissa ja se on Yves'n syy, koskahan on antanut heidän juoda.

— — — Ja nuo kolme aliupseeria ovat yhä siinä aivan lähellä häntä, yhä kirkuen, yhä haukkuen, yhä uhaten häntä, kolme vanhaa juoppoa, hullunkurisen rumia kiivastuneina sammallellessaan, ja he olisivat hyvin naurettavia, jollei leppymätön sotakuri olisi heidän tukenaan tekemässä kohtausta kamalan vakavaksi.

Yves seisoo pystyssä, kädet nyrkissä, tukka otsalle valahtaneena, paita repaleina, rinta aivan paljaana, kärsivällisyys melkein lopussa haukkumista kuunnellessa, valmiina lyömään, vedoten hädissään minuun katseellaan.

Voi, tuo sotakuri! Muutamina hetkinä se on hyvin raskas. Minä olen päivystävä upseeri, minä, ja on vasten kaikkia sääntöjä, että minä puutun asiaan muuten kuin tyynin sanoin asettaen heidät kaikki komentavan kapteenin tuomittaviksi.

Vastoin kaikkia sääntöjä hyppään minä myöskin alas komentosillalta ja heittäydyn Yves'a vastaan. Oli jo aika! Minä kierrän käsivarteni hänen käsiensä ympärille ja pidätän ne samalla kamalalla hetkellä, kun hän oli valmiina lyömään.

Ja minä katselen noita toisia, jotka tilanteen näin muuttuessa peräytyvät kuin koirat isäntänsä edessä.

Onneksi on yö, ei ole todistajia. Vain venemiehet, ja hekin ovat juovuksissa. — Muuten olen minä varma heistä; ne ovat kunnon poikia, ja jos tulisi tuomiolle meno, eivät he vaikeuttaisi asiaa.

— — Sitten tartun minä Yves'n olkapäihin ja kulkien hänen kolmen vihollisensa ohi, jotka siirtyvät tehdäkseen meille tilaa, vien minä hänet huoneeseeni ja suljen oven kahteen lukkoon. Siellä on hän tällä kertaa turvassa.

Minua kutsutaan päällikön luo, jonka melu on herättänyt. Pahaksi onneksi täytyy hänelle selittää sen syy.

Minä selitän, lieventäen mikäli mahdollista Yves paran virhettä. Selitän, ja muutaman kiusallisen minuutin jälkeen minä rukoilen — luulen, etten koskaan eläissäni ole rukoillut, minusta tuntuu, ettei puhuja olekaan minä. Ja kaikki se, mitä saatan sanoa tai tehdä, murtuu tuon miehen kylmiin selityksiin, miettien, joka pitää käsissään minulle uskotun Yves'n kohtaloa.

Minun on kyllä onnistunut välttää raskain tuolla ylhäällä, kysymys ylemmälle annetuista iskuista; mutta jälellä ovat loukkaukset ja kieltäytyminen tottelemasta. Yves on tehnyt tuon kaiken, pohjaltaan se ehkä on epäkohtuullista ja suututtavaa, mutta kirjaimellisesti — totta.

Käsketään heti paikalla panna hänet rautoihin aluksi ja lähettää hänet vartioituna ruumaan melun ja hälinän vuoksi.

Yves parka! Kohtalo oli vannoutunut häntä vastaan, sillä tällä kertaa hän ei ollut paljoakaan syyllinen. Ja kaikki tuo tapahtui nyt, kun hän oli järkevämpi, nyt kun hän ponnisteli ankarasti olakseen juomatta ja käyttäytyäkseen hyvin.