LXXXVIII.

— Oletteko tekin tullut nostamaan rahojanne, rouva Quémeneur?

— Niin kai tekin, rouva Kerdoncuff?

— Missä teidän miehenne nyt purjehtii, rouva Quémeneur?

— Kiinassa, rouva Kerdoncuff, Kerguelenillä.

— Niin minunkin, rouva Quémeneur. Hänkin purjehtii siellä Venuksella.

Näin inisee kaksi särkynyttä naisääntä hämmästyttävin virein, Brestissä Voûtes-kadulla, hienon sateen langetessa.

Tuo Voûtes-katu on aivan täynnä naisia, jotka ovat odottaneet siellä aamusta saakka ruman graniittitalon edessä, jossa on "Merimiesten säästökassa". Brestin naiset, joita kylmä sade ei tympäise, keskustelevat kimeästi jalat vedessä, painautuneina surullisen kadun seiniä vasten, harmaassa sumussa.

On vuosineljänneksen ensimäinen päivä. He jonottavat maksuaan odotellen, ja olikin jo aika: rahaa puuttui kaikista suuren kaupungin pimeistä asunnoista.

Naiset, joiden miehet purjehtivat kaukana, saavat kohta maksumääräyksensä, palkan, jonka merimiehet jättävät heille.

Sitten menevät he juomaan. Vastapäätä on kapakka, joka on perustettu siihen aivan vartavasten. Sen nimi on: Perheen äideille, omistaja rouva Pétavin. Brestissä sanotaan sitä: Maksumääräysten kapakaksi.

Rouva Quémeneur, jonka kasvot ovat litteät kuin rahan kruunupuoli, leukapielet tukevat, vatsa pulloillaan, on puettu sadetakkiin ja mustaan tyllimyssyyn, jossa on siniset nauhat.

Rouva Kerdoncu'ff, sairaaloinen, vihertävä kuin lihakärpänen, näyttelee laihaa naamaansa hatun alla, jota koristaa kaksi ruusua lehtineen.

Sitä mukaa kuin aika lähestyy kasvaa juoppojen naisten joukko. Pankki on piiritystilassa, ovilla riidellään. Kohta avautuu luukku.

Siellä on Mariokin, Yves'n vaimo, tuossa iljettävän sekavassa joukossa pitäen pikku Pierreä kädestä. Hiukan arkana, tuntien olevansa surullinen, peläten hämärästi kaikkia noita naisia, antaa hän kiireisimpien kulkea ohitseen ja nojaa seinää vasten, sillä puolen, minne sade ei räisky.

— Astukaa toki sisään, pikku rouva, ettette kastelisi perin pohjin sievää pikku poikaanne.

Rouva Pétavin puhuu näin ilmestyen ovelleen, hyvin hymyilevänä:

— Saisiko olla jotain? Hiukan makeaa?

— Kiitos rouva, minä en juo, vastasi Marie, joka nähdessään kapakan vielä tyhjänä oli sentään tullut sisään peläten, että pikku Pierre saisi nuhan. — Mutta jos minä häiritsen, rouva — — —

Ei, varmasti hän ei häirinnyt rouva Pétavin'ia, jolla oli hyvä sydän, ja joka pyysi häntä istumaan.

Nyt tulevat sisään rouvat Quémeneur ja Kerdoncuff saatuaan ensimäiseksi rahansa, sulkevat sateenvarjonsa ja istuutuvat.

— Rouva, rouva, neljännes ja kaksi lasia!

On tarpeetonta sanoa mistä oli kysymys: vahvinta paloviinaa. Naiset juttelevat:

— No mitä tekee teidän miehenne sitten Kerguelenissä.

— Hän on märssypäällikkö, rouva Kerdoncuff.

— Niin on minunkin, hän on märssypääliikkö, rouva Quémeneur! Ja päälliköiden rouvat voivat mainiosti kilistellä keskenään. — — — Terveydeksenne, Victoire-Yvonne!

Naiset puhuttelevat jo toisiaan etunimillään. Lasit tyhjenevät.

Marie kääntää heihin kirkkaat silmänsä katsellen heitä äkkiä hyvin uteliaasti niin kuin eläintarhan asukkaita. Ja sitten tekee hänen mielensä lähteä pois. Mutta kadulla vuotaa sade virtanaan ja pankin oven edessä on vielä paljon väkeä.

— Terveydeksenne Victoire-Yvonne!

— Terveydeksenne, Françoise! Ja niin menee koko litra.

Naiset kertovat toisilleen pikku asioistaan: On kuitenkin vaikeaa saada rahat riittämään! Mutta minkäs sille! Leipuri saa ainakin odottaa ensi neljännestä. Teurastaja, no, hänelle maksetaan vähitellen. Tänään on maksupäivä; kuinkas ei ilottaisi hiukan?

— Minäpä, sanoi rouva Kerdoncuff hymyillen kiemailevan kaksimielisesti, minä en olekaan kovin onneton, sillä, tiedättekö? minulla on veteraani täysihoidossa, ja hän on satamakorpraali.

Se ymmärrettiin. Rouva Quérneneurin kasvoilla vilahti samanlainen hymy.

— Aivan niin kuin minullakin. Minulla on majoittaja. Terveydeksesi Françoise. (Naiset sinuttelevat jo). Hän on aika velikulta tuo minun majoittajani, jospa tietäisit — —!

Ja tuttavallisten tunnustusten kappale alkaa.

Marie Kermadec nousee. Onko hän kuullut oikein? Useat noista sanoista ovat varmasti tuntemattomia hänelle, mutta niiden sisältö on läpikuultava ja eleet selventävät sitä. Onko tosiaan naisia, jotka voivat puhua moisista asioista? Ja hän lähtee ulos ympäri kääntymättä, kiittämättä, aivan punaisena, tuntien, että kaikki veri on noussut hänen poskilleen.

— Näitkö tuon; mikähän sille tuli?

— Hiis, näethän, se on maalta, sillähän on vielä Bannalec'ilainen päähine, eihän se osaa käyttäytyä.

— Terveydeksesi, Victoire-Yvonne! Kapakka tulee väkeä täyteen. Ovella suljetaan sateenvarjoja, vanhoja sadetakkeja pudistellaan, joukko naisia tulee sisään, litrat kiertelevät.

Ja kotona on pienokaisia, jotka älisevät hätäytyneen shakaalin äänellä; kalpeita lapsia, jotka valittavat kylmää ja nälkää. — Mitäs siitä, maljasi; nyt on maksupäivä!

— — — Kun Marie tuli ulos näki hän huppupäähineisen naisryhmäin, joka oli vetäytynyt syrjään päästääkseen tunkeilevimman tungoksen ohi. Hän meni nopeasti heidän joukkoonsa ollakseen kunniallisessa seurassa. Siellä oli kylien vanhoja äitejä, jotka olivat tulleet nostamaan lastensa lähettämiä rahoja, ja jotka pysyttelivät pumpulivarjojensa alla arvokkain, yrmein kasvoin niin kuin talonpoikaisnaisella kaupungissa ollessaan on tapana.

Vuoroaan odotellessaan teki Marie tuttavuutta erään Kennézeau'laisen vanhuksen kanssa, joka kertoi hänelle poikansa, erään Astréen tykki-miehen tarinan.

Hän oli nähtävästi aikaisemmassa nuoruudessaan tehnyt samanlaisia tyhmyyksiä kuin Yveskin, ja sitten, iän karttuessa, oli hän täydellisesti vakaantunut; ei saa milloinkaan joutua epätoivoon merimiesten vuoksi. — —

Samapa se; mutta kiukuissaan Brestin naisille oli Marie tehnyt suuren päätöksen: palata Toulveniin, maksoi mitä maksoi, ja jo huomena; jos mahdollista.

Heti kotiin palattuaan rupesi hän kirjoittamaan Yves'lle pitkää kirjettä selittääkseen päätöstään. Récouvrancen vuokra oli tosin maksettu vielä kolmelta kuukaudelta ja Toulvenin pikku talo ei olisi kohtakaan valmis; mutta hän korvaisi sen kaiken työllä ja säästäväisyydellä: hän rupeisi silittämään ihmisille, poimuttamaan paikkakuntalaisten suuria kauluksia; se oli vaikeaa työtä, jonka hän tiesi onnistuvan hyvin taidokkaalla kaislalaitteella.

Sitten kertoi hän kirjeessään mitä uutta pilkku Pierre osasi sanoa ja tehdä. Hän kätki siihen, hyvin lapsellisin sanoin, suuren hellyytensä poissaolevalle, hän liitti siihen hiustukun, joka oli leikattu eräästä pienestä, ruskeasta, hyvin vallattomasta päästä, ja sulki lopuksi kaiken ohueen, paperiseen kirjekuoreen ja kirjoitti osotteen:

Herra Yves Kermadec, Märssypäällikkö Primauguet'lla, Etelämerellä, Ranskan konsulin huostaan Panamassa, lähetettäväksi laivan jälkeen.

Pieni kirje parka! Kenties se saapuikin perille? Se ei ole mahdotonta, sellaista on nähty. Viiden, kymmenen kuukauden kuluttua, hyvin likaisena ja amerikkalaisten leimojen peittämällä saapuu se ehkä uskollisesti perille tuodakseen Yves'lle hänen vaimonsa syvän rakkauden ja poikansa ruskeat kiharat.