IX.

Hylättynä.

Audrey heräsi rauhattomasta unesta, pääsi ponnistellen epävarmoille jaloilleen ja hieroi kivistäviä hartioitaan. Hän oli maannut paljaalla lavitsalla vain ohut huopapeite verhonaan, ja hän oli kipeä päästä jalkoihin saakka.

Kopin oven lukossa kääntyvän avaimen ääni oli hänet herättänyt. Tulija oli vanhahko naishenkilö, joka oli tullut viemään hänet kylpyhuoneeseen. Kun hän hiukan virkistyneenä oli palannut koppiinsa, odotti häntä siellä kahvi, leipä ja voi, ja hän oli juuri lopettanut aamiaisensa, kun ovi aukeni jälleen, ja hänen katseensa kohtasi Dick Shannonin vakavat silmät. Shannon nyökkäsi hänelle.

"Pyydän teitä tulemaan mukanani", sanoi hän.

Audreyn rohkeus meni matalalle.

"Tuon tuomarinko eteen?" änkytti hän.

"Ei vielä", sanoi Shannon. "Mutta minä pelkään, että te lopuksi joudutte sinne, jollette…"

Audrey torjui hänen kehoituksensa kärsimättömällä kädenliikkeellä. Hän oli ratkaissut sen asian lopullisesti yön hiljaisuudessa.

Miehen sydäntä pakotti hänen takiaan. Shannon tiesi aivan hyvin, että Audrey oli syytön, ja hän oli samana aamuna lähettänyt erään miehen Sussexin saadakseen hänen syyttömyytensä, niinkuin hän toivoi, eittämättömästi toteennäytetyksi.

"Täällä on joku, jonka te luullakseni tunnette", sanoi Shannon ja avaten oven työnsi Audreyn erääseen huoneeseen.

Siellä oli kaksi henkilöä: Dora Elton ja hänen miehensä. Audreyn oli puristettava kyntensä kämmeniinsä säilyttääkseen mielenmalttinsa, ja hän onnistuikin ihmeteltävän hyvin.

"Tunnetteko tämän tytön?" kysyi Shannon.

Dora pudisti päätään.

"En, en ole nähnyt häntä koskaan ennen", sanoi hän viattomasti. "Tunnetko sinä hänet, Martinin?"

Kalpeakasvoinen Martin kielsi yhtä jyrkästi.

"En ole koko ikänäni nähnyt häntä aikaisemmin", sanoi hän.

"Luulen, että hän on teidän sisarenne."

Dora hymyili.

"Kuinka mieletöntä!" sanoi hän. "Minulla on ainoastaan yksi sisar, ja hän on Australiassa."

"Ettekö tiedä, että sekä äitinne että sisarenne asuivat Fontwellissa?"

"Minun äitini ei koskaan koko ikänään asunut Fontwellissa", sanoi Dora rauhallisesti, ja Audrey hätkähti mielenmaltistaan huolimatta. "Fontwellissa asui eräitä ihmisiä, jotka" — hän kohautti hartioitaan — "saivat minulta avustusta. Jos tämä on sen naisen tytär, jota avustin kerran tai kaksi, on hän minulle täysin tuntematon."

Hänen puhuessaan olivat hänen silmänsä kaiken aikaa kiinni Audreyssä, ja tytöstä tuntui, että niissä oli huomattavissa äänetöntä avunpyyntöä. Äkkiä Audreyn päähän pälkähti, että se, mitä Dora oli sanonut, saattoi aivan hyvin olla tottakin. Dora oli mennyt naimisiin taiteilijanimellään, ja oli täysin mahdollista, ettei kukaan naapureista tuntisi häntä mrs Bedfordin tyttäreksi, sillä hän ei ollut koskaan käynyt paikkakunnalla, ja Audreyn äiti kuului sellaisiin vaiteliaisiin luonteisiin, joilla ei ole ketään uskottuja.

"Se, mitä mrs Elton sanoo, on täysin totta", sanoi hän levollisesti. "Minä en tunne häntä, eikä hän tunne minua."

Dick Shannon avasi oven, ja Audrey palasi ulkopuolella odottavan vartijattaren luo. Kun hän oli mennyt, kääntyi Shannon Eltonien puoleen.

"En tiedä, kuinka kauan hän tulee jatkamaan tällä tavoin", sanoi hän. "Mutta jos hän pitää kiinni kertomuksestaan alusta loppuun saakka, Elton, hän joutuu vankilaan." Hän puhui punniten sanojaan. "Ja nyt minä sanon teille yhden asian. Jos tämä lapsi lähetetään vankilaan, jos te sallitte hänen uhrata itsensä, minä en tule lepäämään yöllä enkä päivällä, ennenkuin olen saattanut teidät kumpaisenkin rangaistussiirtolaan."

"Te näytätte unohtavan, kenelle puhutte", sanoi Dora silmät säihkyen.

"Tiedän puhuvani kahdelle mitä tunnottomimmalle, turmeltuneimmalle ja sydämettömimmälle ihmiselle", sanoi Dick. "Menkää tiehenne!"

* * * * *

Lacy Marshalt istui aamiaishuoneessaan. Hänen edessään oli sanomalehti, ja hänen otsansa oli rypyssä. Hän katsoi jälleen jonkun toimeliaan lehtivalokuvaajan ottamaa kuvaa, joka esitti autosta ulosastuvaa tyttöä. Taustalla oli joukko uteliaita katselijoita. Tytön toisella puolella oli poliisi, toisella leveäharteinen vartijatar. Se oli yksi niitä kuvia, jotka ovat hyvin tuttuja sanomalehtien lukijoille. Silmänräpäyskuva tuomioistuimen eteen matkalla olevasta rikollisesta. Ei ollut ensinkään tarpeen verrata sanomalehteä hänen taskussaan olevaan valokuvaan. Jo vangin nimi olisi ollut hänelle kylliksi, vaikka lehdessä ei olisi ollut kuvaakaan.

Tonger tuli sisään pujahtaen oven raosta.

"Soititteko minua, Lacy?" kysyi hän.

"Soitin kyllä, kymmenen minuuttia sitten. Ja nyt kehoitan sinua viimeisen kerran unohtamaan tuon 'Lacysi'. Rajansa on minunkin kärsivällisyydelläni, ystävä hyvä."

Pieni mies hieroi käsiään iloisena. "Olen saanut kirjeen tytöltäni tänään", sanoi hän, "Hän menestyy hyvin Amerikassa. Taitava tyttö, Lacy."

"Onko hän?" Lacy Marshalt kääntyi jälleen silmäilemään sanomalehteään.

"Hänellä on rahaa — kirjoittaa aina parhaista hotelleista. En ajatellut koskaan, että asiat kääntyisivät tällä tavalla."

Lacy pani kokoon lehtensä ja pudotti sen lattialle. "Mrs Martin Elton tulee tänne viiden minuutin kuluttua. Hän tulee tallikujan kautta takaovelle. Odota häntä ja tuo hänet kasvihuoneen kautta kirjastoon. Kun soitan sinua, saatat hänet ulos samaa tietä."

Tonger virnisti.

"Onpa siinä poikaa kerrakseen tytöille!" sanoi hän ihaillen.

Lacy nyökäytti päätään ovea kohti. Ei ollut kulunut viittakaan minuuttia, kun Dora Elton työnsi auki raskaan veräjän ja kuljettuaan poikki pihan nousi rautaportaita pitkin "kasvihuoneeseen" — talon taakse keittiön ja astiainpesuhuoneen päälle sijoitettuun lasiseinäiseen lisärakennukseen. Hän oli pukeutunut mustiin, peittänyt kasvonsa tiheällä harsolla. Avatessaan kasvihuoneen oven Tonger huomasi hänessä hermostuneisuuden merkkejä.

"Oletteko tullut syömään aamiaista?" kysyi hän rakastettavasti.

Mrs Elton oli liian tottunut hänen tuttavallisuuksissa loukkaantuakseen hänen käytöksestään.

"Missä mr Marshalt on?"

"Kirjastossa — lukemassa", sanoi Tonger.

Lacy ei ollut tutkimassa mitään sen tärkeämpää kuin takkavalkeaa, kun Dora tuli sisään.

"Minulla oli kamalasti vaivaa, ennenkuin pääsin tänne", sanoi Dora. "Eikö tätä olisi voitu tehdä tänään iltapäivällä? Sain keksiä kaikenlaisia valheita Martinille. Etkö aio suudella minua?"

Lacy kumartui ja siveli huulillaan hänen poskeaan.

"Sepä vasta oli suudelma!" sanoi Dora pilkallisesti.

"No?"

"Tämä jalokivivarkaus", sanoi Lacy hitaasti. "Eräs tyttö on sekaantunut siihen. Olen kuullut poliisin olevan siinä luulossa, että hän on sinun sisaresi."

Dora oli ääneti.

"Minä tiedän luonnollisesti, että sinä olet juonessa mukana", jatkoi Lacy. "Stanford on vanha tuttavani Etelä-Afrikan ajoilta, ja hän kuuluu joukkueeseenne. Mutta tämä tyttö, onko hän siinä mukana?"

"Sinä tiedät, kuinka paljon hän on siinä mukana", vastasi Dora äreästi. Hän ei ollut huomattavaan vaaraan antautuen tullut Portman Squarelle keskustellakseen Audreysta. Ja vaaraa ajatellessa…

"Muuan mies oli pitämässä silmällä tätä taloa, kun minä tulin tallikujaa pitkin", sanoi hän. "Näin hänet takaoven luona. Kun hän näki minut, lähti hän kävelemään pois."

"Pitämässä silmällä tätä taloa?" sanoi Lacy epäilevästi. "Minkälainen mies?"

"Hän näytti herrasmieheltä. Ehdin juuri ja juuri nähdä hänen kasvonsa — hyvin laihat ja hienonnäköiset. Hän ontui…"

Lacy astui askelen häntä kohden ja tarttui hänen olkapäihinsä. Hänen kasvonsa olivat harmaat huulensa vapisivat. Vähään aikaan hän ei voinut puhua, sitten:

"Sinä valehtelet!"

Dora tempautui säikähtyneenä irti hänen otteestaan.

"Lacy! Mikä sinua vaivaa?"

Lacy viittasi häntä olemaan vaiti.

"Olen hermostunut, ja sinä pelästytit minut", mutisi hän. "Mitä sinun pitikään sanoa? Onko se tyttö sinun sisaresi? Minun täytyy saada se tietää."

"Minun sisarpuoleni", sanoi Dora matalalla äänellä.

Lacy keskeytti kävelynsä.

"Tarkoitatko, että teillä on eri isät?"

Dora nyökkäsi.

Lacy ei puhunut mitään niin pitkään aikaan, että Doraa alkoi peloittaa.

"Hän menee siis vankilaan… pelastaakseen sinut?" nauroi Lacy, mutta hänen naurussaan ei ollut mitään hilpeyttä. "Se on parasta — minä voin odottaa", sanoi hän.

* * * * *

Kuukautta myöhemmin, eräänä kirkkaana maaliskuun aamuna, seisoi kalpea tyttö syytettyjen aitauksessa Old Baileyn oikeussalissa ja hänen vieressään tanakkahartiainen belgialainen, ensimmäiset tuomittavat sinä päivänä.

Tullessaan ulos oikeussalista, sydän raskaana ja kyllästyneenä siihen koston juhlalliseen koneistoon, joka parhaillaan oli musertamassa rikki niin haurasta uhria, Shannon näki tutun henkilön istuvan eräällä niistä penkeistä, joilla todistajat tavallisesti istuivat odottaessaan vuoroaan.

"No, Slick, oletteko ollut oikeussalissa?"

"Olen kyllä", sanoi toinen varovaisesti, "mutta menestyksellistä salapoliisia koskeva kuvittelu kului loppuun, ja se suuri aitaus oli suorastaan nälkäisen näköinen. Riistäydyin irti sieltä. Toisilla ihmisillä ei ole mitään herkkiä tunteita. Näin Stanfordin uteliaiden joukossa."

Shannon istuutui hänen viereensä.

"Mitä mieltä te olette?"

"Tästä jutustako? Pikku miss Quixote on menemässä." Hän viittasi merkitsevästi tiilikivillä peitettyyn lattiaan.

"Pelkään sitä", sanoi Shannon hetkisen vaiettuaan ja huokasi.

"Mutta ainoastaan niin pitkäksi aikaa, kuin he saavat hänet käsiinsä", aprikoi Slick Smith. "Hän tulee ulos aivan samanlaisena, kuin menee sisäänkin — suloisena. Se laji ei happane helposti. Sanokaapa, Shannon, oletteko koskaan kuullut eräästä Malpas-nimisestä miehestä?"

Dick, joka ajatteli jotakin muuta, hätkähti.

"Kyllä. Hän on muuan kummallinen vanha mies, joka asuu Portman Squaren varrella. Entä sitten?"

Slick Smith hymyili viehkeästi.

"Hän on mukana asiassa jollakin tavalla", sanoi hän. "Puhun salapoliisina."

Muuan poliisi viittasi Shannonille, ja tämä kiiruhti oikeussaliin ehtiäkseen ajoissa kuulemaan tuomion julistamisen.

"Kuinka vanha olette?" kysyi tuomari miettien kynä kädessä ja katsoen silmälasiensa ylitse.

"Yhdeksäntoista, mylord." Puhuja oli Shannon. "Ja minä voin sanoa, että poliisi on todistusaineistosta huolimatta täydellisesti vakuutettu siitä, että tämä tyttö on toisten, vielä pidättämättä olevien henkilöiden viaton uhri."

Tuomari pudisti päätään.

"Todistusaineisto ei tue sitä mielipidettä. On hyvin hirveätä nähdä nuori tyttö tällaisessa asemassa, mutta minä jättäisin täyttämättä velvollisuuteni yhteiskuntaa kohtaan, jollen kohtelisi ankarasti niin vaarallista henkilöä. Audrey Bedford, te menette kahdeksitoista kuukaudeksi pakkotyövankilaan".