VIII.

Pidätys.

Dora antoi Martin Eltonille merkin mennä saattamaan Stanfordia ja jäätyään yksin sisarensa kanssa ryhtyi kertomaan juttuaan.

Hän kertoi vääryyttä kärsineestä vaimosta, jonka oli ollut pakko miehensä raakuuden takia paeta pois maasta jättäen jälkeensä lapsensa pienoiskuvan.

"En epäile tunnustaa sinulle, Audrey, että me olemme hankkineet haltuumme sen pienoiskuvan", sanoi Dora vilpittömyyden puuskassa. "En luule toimineemme täysin lain kirjaimen mukaisesti — suoraan sanoen Martin lahjoi sir Johnin palvelijan tuomaan sen meille. Sir John arvaa kuvan olevan meidän hallussamme ja on antanut vartioida meitä päivin ja öin, ja kaikki yritykset kuvan lähettämiseksi joko postin kautta — me olemme varmat siitä, että hän on ilmoittanut asiasta postiviranomaisille — tai lähetin välityksellä tulevat todennäköisesti epäonnistumaan. Eräs lady Nilligan-raukan ystävä tulee nyt Lontooseen tänä iltana, ja me olemme luvanneet tavata hänet asemalla ja jättää hänelle pienoiskuvan. Nyt, Audrey, on kysymys siitä, tahdotko sinä olla niin rakastettava, että viet sen hänelle. Sinua ei kukaan tunne; ja sinä voit tehdä tälle naisparalle suuren palveluksen. Omasta puolestani minä olen sitä mieltä, että tässä asiassa on liian paljon tunteellisuutta, sillä en ymmärrä, miksi jokin pienoiskuva olisi arvokkaampi kuin jokin muu. Mutta nähtävästi tämä lady-parka on toista mieltä."

"Mutta kuinka kummallinen juttu!" sanoi Audrey rypistäen otsaansa. "Ettekö voisi lähettää jotakuta palvelijoistanne? Tai eikö se ystävä voisi tulla tänne?"

"Sanoinhan sinulle, että taloa vartioidaan", sanoi Dora kärsimättömästi. "Jollet tahdo tehdä sitä…"

"Tietysti teen sen", nauroi Audrey.

"Tahdon huomauttaa ainoastaan yhdestä asiasta", sanoi hänen sisarensa keskeyttäen hänen naurunsa, "ja se on seuraava: jos asia sattumalta tulisi ilmi, niin pyytäisin sinua lupaamaan, ettei meidän nimeämme sekoiteta siihen. Pyydän sinua vannomaan äiti-vainajamme nimessä…"

"Se on tarpeetonta", sanoi Audrey hieman kylmästi. "Minä lupaan — se riittää."

Dora syleili ja suuteli häntä.

"Olet oikein kultainen", sanoi hän; "ja sinusta on tullut niin kauhean kaunis. Minun on löydettävä hieno mies sinulle."

Audreyn kielen kärjellä oli ehdotus, että hänen sisarensa voisi hänelle miestä etsiessään aivan hyvin koettaa jotakin muuta mittapuuta kuin sitä, joka oli tuonut esiin kalpean Martin Eltonin, jota kohtaan hän tunsi vaistomaista vastenmielisyyttä.

"Tietysti minä teen sen, rakkaani", sanoi hän. "Sehän näyttää niin vähäiseltä asialta. Ja jos kohtaan sen töykeän aviomiehen, niin sanonpa hänelle suorat sanat!"

Doran pidot olivat ilmeisesti siirrettävää lajia, sillä vaikka Audrey söi päivällisensä huoneessaan, ei siitä päivällisseurueesta, josta Dora oli puhunut, kuulunut mitään. Puoli yhdeksän aikaan Dora tuli Audreyn huoneeseen kantaen kädessään pientä, pitkulaista kääröä, joka oli lujasti sidottu ja sinetöity.

"Muista nyt, että sinä et tunne minua etkä ole koskaan ikänäsi ollut numerossa 508 Curzon Streetin varrella…" Hän toisti varoituksensa ja antoi yksityiskohtaisen kuvauksen salaperäisestä Pierrestä. "Kun näet hänet, on sinun mentävä hänen luokseen ja sanottava: 'Tämä on rouvalle' — eikä mitään muuta."

Hän toisti ohjeet ja pani tytön lausumaan ne hänen jälkeensä. Audrey oli aluksi huvitettu, sitten hiukan ikävystynyt.

"Näyttää olevan kamalan paljon vaivaa niin vähäpätöisen asian tekemisessä, mutta sinun on onnistunut herättää minussa suoranainen salaliittolaistunne."

Kätkettyään käärön päällystakkinsa sisätaskuun hän poistui talosta Curzon Streetille ja käveli ripeästi Park Lanelle päin. Hän oli tuskin ehtinyt lähteä, ennenkuin Martin Elton tuli ulos. Pitäen Audreytä näkyvissään Elton seurasi häntä, kunnes näki hänen nousevan linja-autoon, jolloin hän hyppäsi vuokra-autoon ja seurasi perässä.

Audreystä tämä seikkailu oli lievästi kiihoittava. Hän ei tuntenut tämän perheriidan kumpaakaan osapuolta ja huomasi vaikeaksi aavistellakaan heidän henkilöllisyyttään. He olivat luultavasti kaksi aivan jokapäiväistä, mielenkiinnotonta ihmistä. Perheriitojen osapuolet olivat tavallisesti sellaisia. Mutta hän oli iloinen saatuaan tilaisuuden ansaita asuntonsa ja ruokansa, ja se vapautti hänet kiitollisuudenvelan tunteesta, mistä hän oli iloinen.

Hän laskeutui linja-autosta Charing Crossin asemaa vastapäätä ja kuljettuaan tungosta täynnä olevan kadun poikki kiiruhti asemarakennukseen. Tilavalla asemasillalla oli sadoittain ihmisiä; yöjuna alkoi täyttyä, ja matkustajia ja heidän ystäviään seisoi ryhmissä aitauksen edustalla. Hän katseli ympärilleen jokseenkin kauan, ennenkuin huomasi mr Pierren, lyhyen, tanakan miehen, jolla oli pellavainen parta ja joka näytti olevan kokonaan kiintynyt katselemaan vilkasta elämää ympärillään. Siirtyen miehen toiselle puolelle tullakseen täysin varmaksi hän näki hänen poskessaan pienen syntymämerkin, josta hänen piti tuntea hänet. Enemmittä viivytyksittä hän otti taskustaan käärön ja siirtyi aivan miehen viereen.

"Tämä on rouvalle", sanoi hän.

Mies hätkähti, katsoi häneen tutkivasti ja pisti käärön taskuunsa niin nopeasti, että hän tuskin voi seurata hänen liikkeitään.

"Bien!" sanoi mies. "Tahdotteko kiittää herraa! Ja…"

Hän kääntyi nopeasti ympäri, mutta se mies, joka oli tarttunut hänen ranteeseensa, oli saanut niin lujan otteen, ettei siitä ollut helppo irtautua. Samassa silmänräpäyksessä joku pisti kätensä Audreyn kainaloon.

"Minulla on asiaa teille, ystäväiseni", sanoi miellyttävä ääni. "Olen kapteeni Shannon Scotland Yardista."

Puhuja pysähtyi äkkiä tuijottaen hänen kääntyneisiin, säikähtyneisiin kasvoihinsa.

"Minun ryysyprinsessani!" pääsi häneltä hämmästynyt huudahdus.

"Päästäkää minut, olkaa hyvä." Audrey koetti vapauttaa käsivartensa. Hän oli kauheasti säikähtynyt ja tunsi hetkisen olevansa suorastaan sairas. "Minun on mentävä…" Hän hillitsi itsensä hyvissä ajoin.

"Mrs Eltonin luo, luonnollisesti", sanoi Shannon katsoen häneen tutkivasti.

"Ei, minun ei ole mentävä mrs Eltonin luo. En tunnekaan ketään mrs Eltonia", väitti Audrey tuskin saaden ääntään kulkemaan.

Shannon pudisti päätään.

"Pelkään, että meidän on vielä puhuttava siitä. Ei kai minun tarvinne pitää kiinni käsivarrestanne? Tahdotteko tulla mukanani?"

"Aiotteko pidättää minut?" änkytti Audrey.

Shannon nyökkäsi vakavasti.

"Aion pidättää teidät, kunnes eräs pikkuseikka on aivan varma, että olette aivan viattomasti sotkeutunut tähän asiaan, samoin kuin olen aivan yhtä varma siitä, ettei sisarenne ole suinkaan syytön."

Dorako? Puhuiko hän Dorasta, kysyi Audrey tuntien raskaan painon sydämellään. Shannonin sävy, hänen ankarasti tuomitseva äänensä, sanoi tytölle jotakin, mitä hänen ei tarvinnut kysyä, jotakin, mikä järkytti häntä sanomattomasti. Kuitenkin |hän kokosi kaiken rohkeutensa ja sai vaivoin sanotuksi:

"Olen mielelläni valmis puhumaan kanssanne asiasta enkä tule tekemään mitään pakoyrityksiä. Mutta minä en ole tullut mrs Eltonin luota, eikä hän ole sisareni. Juttu, jonka kerroin teille tänään iltapäivällä, ei ollut totta."

"Mutta miksi?" kysy Shannon, kun he kulkivat yhdessä pitkin käytävää ulos asemarakennuksesta.

"Koska" — Audrey epäröi — "tiesin teidän olevan salapoliisin."

Shannon kutsui auton, antoi ajajalle ohjeensa ja auttoi Audreyn autoon.

"Te valehtelette suojellaksenne sisartanne ja Bunny Eltonia", sanoi hän. "Minusta on ikävää käyttää teistä sanaa 'valehdella', mutta juuri sitä te teette, lapsukaiseni."

Audreyn ajatukset olivat täydellisessä sekasorrossa, josta muuan selvä seikka kuitenkin sukelsi esiin. Se ei ollut mikään pienoiskuva, joka hänen piti viedä Doralta sille salaperäiselle naiselle; se oli jotakin paljon tärkeämpää, jotakin kauhistuttavan vakavaa.

"Mitä siinä käärössä oli?" kysyi hän käheästi.

"Suomen kuningattaren timanttikaulaketjut, jollen ole suuresti erehtynyt. Hänen autonsa pysähdytettiin The Mallilla neljä päivää sitten, ja jalokivet anastettiin hänen kaulastaan."

Audrey suoristautui irvistäen tuskasta. Hänestä tuntui, kuin Shannon olisi lyönyt häntä. Dora Hän oli lukenut jotakin ryöstöstä niistä sanomalehdistä, jotka Shannon oli hankkinut hänelle Barnhamin asemalla. Mrs Graffitt oli puhunut rikoksesta. Hän istui pitkän aikaa kauhun lamauttamana.

"Tietysti te ette tietänyt, mitä käärössä oli", sanoi Shannon aivan kuin puhuen itsekseen. "Teen teille kauhean kehoituksen, mutta teidän täytyy kertoa minulle totuus, vaikkakin se saattaa sisarenne siihen paikkaan, joka on odottanut häntä jo useita vuosia."

Auto näytti kääntyvän ja kääntyvän; ikkunasta näkyvät valot ja liikenne muuttuivat sekavaksi virraksi.

"Tee kaikkesi Doran puolesta…" Äidin alinomaa toistama kehoitus, jonka Audrey jo oli melkein unohtanut, kaikui hänen korvissaan. Hän vapisi ankarasti; hänen päänsä oli aivan puutunut eikä antanut hänelle mitään neuvoa. Ainoastaan yhdestä seikasta hän oli selvillä: hän oli tullut pidätetyksi, hän, Audrey Bedford Beak Farmista! Hän kostutti kielellään kuivia huuliaan.

"Minulla ei ole mitään sisarta", sanoi hän hengittäen raskaasti. "Minä varastin kaulaketjut!"

Hän kuuli Shannonin nauravan pehmeästi ja olisi voinut murhata hänet.

"Te poloinen lapsiparka!" sanoi Shannon. "Ryöstön suoritti kolme kokenutta rosvoa. Kuulkaahan nyt", — hän taputti hänen kättään lempeästi — "minä en aio sallia teidän toteuttaa tätä typerää päähänpistoanne. Ettekö tietänyt, että Dora Elton ja hänen miehensä ovat Lontoon vaarallisimpia varkaita."

Audrey itki kasvot käsissään.

"Ei, ei", nyyhkytti hän, "en tiedä mitään… Hän ei ole sisareni."

Dick Shannon huokasi ja kohautti hartioitaan. Ei ollut tehtävissä mitään muuta kuin panna hänet syytteeseen.

Pierre oli saapunut poliisiasemalle ennen heitä, ja Audrey katseli kauhun lumoamana hänen tarkastamistaan ja näki, kuinka käärö aukaistiin ja sen välkkyvä ja kimalteleva sisällys laskettiin pöydälle. Sitten Shannon otti häntä lempeästi käsivarresta ja vei hänet teräsaitauksen sisäpuolelle.

"Nimi on Audrey Bedford", sanoi Shannon. "Osoite on Fontwell, West Sussex. Syytetään" — hän epäröi — "varastetun tavaran hallussapidosta tietoisena siitä, että se on varastettu. Kertokaa nyt totuus", kuiskasi hän.

Audrey pudisti päätään.