XLI.

Toimi Audreylle.

Mr Stormer saapui toimistoonsa tavattoman aikaisin. Hän oli talossa kauan ennen, kuin kukaan hänen henkilökunnastaan ilmestyi paikalle; ja Willit hämmästyi kuullessaan soittokellon äänen huoneeseensa tullessaan.

Hän tapasi päällikkönsä makaamassa sohvalla koko lailla heikon näköisenä.

"Oletteko sairas, sir?" kysyi hän säikähtyneenä.

"En sairas, vaan kuolemaisillani", mutisi Stormer. "Hankkikaa minulle hiukan vahvaa kahvia ja kilo fenasetiinia. Voi päätäni!"

Hän koski varovaisesti päätään ja vääntelehti kivusta.

"Kalloni tilavuus on kasvanut kuutiojalan suuruiseksi", sanoi hän. "Tässä on kuhmu, iso kuin muna, eikä mikään kananpojan muna. Ja kananpojista puhuttaessa menkää etsimään käsiinne se Bedford-neitonen. Ei, herraseni, tämä on yhtä iso kuin kameelikurjen tai dinosauruksen."

"Jouduitteko selkkauksiin viime yönä?"

"Jouduinko selkkauksiin viime yönä?" toisti hänen päällikkönsä väsyneesti. "Makaisinko tässä niinkuin sairas lehmä, jollen olisi ollut selkkauksissa? Kasvattavatko ilo ja hilpeys munia miehen päähän? Kyllä herraseni, jouduin selkkaukseen. Antakaa minulle hiukan etikkaa. Ja kuulkaa! Tämän täytyy pysyä salassa. Kukaan ei saa tietää, että tämä onnettomuus on tullut minun osakseni, ja jos joku kysyy minua, niin minä olen Yhdysvalloissa — missä minun pitäisi ollakin."

Willitt kiiruhti ulos ja nouti kaikki, mitä hänen päällikkönsä oli pyytänyt.

"Kutsukaa nyt tänne parturi ja menkää lähimpään herrainvaatetusliikkeeseen ostamaan jotakin, joka tekisi minut arvokkaamman näköiseksi."

Hän kiemurteli tuskasta noustessaan istumaan ottaakseen kahvikupin tarjottimelta, jonka Willit oli tuonut sisään.

"Teitä kiusaa halu kysyä, mitä on tapahtunut", ähkyi hän maistellessaan kahvia. "No niin, kerron sen teille. Jouduin taisteluun haamun kanssa — ainakin se haamu tai joku, joka oli sen mukana, hoiti koko taistelun."

"Kuka se oli?"

"En tiedä; en nähnyt ketään. Kuulin kiljahduksen ja menin ulos nähdäkseni, mikä oli kysymyksessä ja näin yhden, kaksi, kolme tai mahdollisesti kuusi miestä juoksemassa pitkin käytävää ja lähdin heidän jälkeensä. Sama määrä miehiä kolautti minua kalloon, ja minä tulin tuntoihini hyvissä ajoin estääkseni hotellisalapoliisin varastamasta kelloani. Mahdollisesti hän oli ainoastaan aukaisemassa kaulustani, mutta minä en luota hotellisalapoliiseihin. No niin, ette saa unohtaa sitä tyttöä. Hän on saanut paikan eräässä kanalehdessä, ja minä uskon, ettei hän tule siitä pitämään. Tehän tunnette hänet, eikö niin?"

"Kyllä, sir; olen tavannut hänet."

"No niin, etsikää hänet jälleen käsiinne ja tarjotkaa hänelle hyvä toimi. Luvatkaa hänelle millainen palkka tahansa, mutta muistakaa, että teidän on saatava hänet suostumaan."

"Kyllä, sir."

"Tässä tulee parturi, ja kun hän on mennyt, aion nukkua, ja se, joka häiritsee minua, on kuoleman oma. Milloin miss Bedford ryhtyy toimeensa?"

"Tänä aamuna."

"Menkää hänen luokseen niin pian, kuin voitte. Ehkä hän lähtee ulos lounastamaan, jolloin voitte käyttää tilaisuutta hyväksenne. Voitte sanoa hänelle, että minulla on häntä varten toimi, jonka hän voi hoitaa nojatuolissa istuen. Tarvitsen hänet pitämään silmällä Torringtonia, joka sanoo itseään Browniksi. Ja uskokaa minua, se poika tarvitsee silmälläpitoa! Ja muistakaa, Willitt, ettette tule tänne takaisin ilmoittamaan epäonnistuneenne. Olen sillä tuulella, että voisin siinä tapauksessa käydä teille vaaralliseksi."

Audreylle oli uusi kokemus olla "menossa työhön", olla muiden mukana reunustamassa maanalaisen radan asemasiltaa, taistella paikasta jo väkeä täynnä olevassa autobussissa. Tämän kokemuksen uutuus ei täysin korvannut sen epämukavuuksia, mutta hän tunsi itsensä hyvin tyytyväiseksi ehdittyään lopuksi pienen lehden syrjäiseen toimitukseen.

Mr Hepps tervehti häntä kylmästi ja välinpitämättömästi ja heitti hänen eteensä kasan kirjeitä, jotka ilmeisesti olivat keräytyneet hänen pöydälleen useiden viikkojen kuluessa. Hän oli laiha, jossakin määrin epäsiistiltä näyttävä mies ja, niinkuin Audrey oli saava huomata, alituinen ärisijä. Ilmeisesti hän oli niitä miehiä, jotka uskovat, että alaisille annettu kiitos herättää näiden rinnassa intohimoisen halun palkkojen koroittamisesta. Se mr Hepps, jonka kanssa Audrey oli keskustellut edellisenä päivänä, ja se mr Hepps, joka nyt haukuskellen antoi ohjeitaan, olivat todellakin kaksi aivan eri henkilöä.

Audrey huomasi siis, että hänen odotettiin sisällyttävän jokaiseen vastaukseen pienen kiitoksen jonkun ilmoittajan hyväksi.

"Chipperin ravinto ei kelpaa mihinkään!" ärähti mr Hepps. "Mitä syytä teillä on puhua Chipperin ravinnosta? Siitä ei ilmoiteta meidän lehdessämme. Leikatkaa se pois ja kehoittakaa käyttämään Lowkerin valmistetta."

"Lowkerin ravinto on myrkkyä nuorille kananpojille", sanoi Audrey lujasti. "Syöttäisin niille mieluummin sahajauhoja."

"Mitä te mieluummin tekisitte ja mitä minä käsken teitä tekemään on kaksi eri asiaa", karjui toimittaja. "Sanon teille Lowker — Lowker menee lehteen!"

Audreyn katse kääntyi toimittajan niskaan. Hänen kätensä ulottuvilla oli liimapurkki. Hetken aikaa hän suunnitteli väkivaltaista tekoa.

Asiat kehittyivät huippuunsa iltapäivällä, kun Audrey tutkittuaan tarkkaan edellisten numeroiden sisällyksen ja huomattuaan, että Javan rautalankayhtiön ilmoituksia oli esiintynyt ilmoituspalstoilla täysin vilpittömästi kehoitti eräässä vastauksessa käyttämään tämän yhtiön tuotteita. Toimittaja huomasi sen, ja silloin puhkesi suoranainen myrsky.

"Java-verkko ei kelpaa mihinkään!" karjui hän. "Mieluummin lakkautan koko lehden, kuin kehun sitä liikettä."

"Mutta sehän ilmoittaa lehdessämme."

"Ei ilmoita enää — siinäpä se! Ja teidän vastauksenne ovat liian pitkiä. Ja minä en pidä teidän käsialastanne, miss; ettekö voi käyttää kirjoituskonetta? Saatte tehdä parempaa työtä, jos tahdotte pitää tämän toimen. Minne aiotte mennä?" kysyi hän hämmästyneenä, kun Audrey nousi ylös ja otti päällystakkinsa seinällä olevasta naulasta.

"Kotiin, mr Hepps", sanoi Audrey. "Olette järkyttänyt luottamukseni kananpoikiin. En ollut koskaan ajatellutkaan, että niitä voitaisiin käyttää niin kehnoihin tarkoituksiin."

Toimittaja tuijotti häneen.

"Suljen toimituksen kello kuusi."

"Minä suljen kello neljä", sanoi Audrey rauhallisesti. "En ole saanut lounaaksi mitään muuta kuin lasillisen maitoa ja pienen pullan, ja tämän toimituksen ilmapiiri on tukahduttava. Mieluummin tekisin työtä kanalassa."

"Jos olisin tietänyt teidän tulevan tänne", sanoi toimittaja ivallisesti, "olisin…"

"Olisitte hankkinut tänne enemmän tilaa — tiedän sen. Suokaa anteeksi, jollen naura. Asia on todellisuudessa niin, mr Hepps, että olen saanut kyllikseni tästä toimesta."

"Voitte mennä!" kirkui mr Hepps tuijottaen häneen tuimasti toispuolisten silmälasiensa ylitse. "Olen vain pahoillani, etten saanut tutustua todistuksiinne, ennenkuin tulitte tänne."

"Olisitte siinä tapauksessa saanut nähdä minun olleen vankilassa", sanoi Audrey.

Toimittajan kauhistunut katse sai Audreyn purskahtamaan nauruun.

"Vankilassa?" änkytti mr Hepps.

"Mistä syystä?"

"Kananpoikien varastamisesta", sanoi Audrey kerkeästi, ja siihen päättyi hänen työnsä siinä talossa.

Kadulle tultuaan hän tunsi olevansa nälkään nääntymäisillään ja meni suoraan kadun poikki suosittuun kahvilaan, johon hän oli luonut kaihoisia silmäyksiä monta kertaa päivän kuluessa. Eräs mies odotti ulkopuolella hänen ostaessaan itselleen sanomalehden ja seurasi sitten häntä sisään istuutuen saman marmorilevyllä peitetyn pöydän viereen. Kun Audrey katsahti sivumennen mieheen, tuntui hänestä, että hän oli tavannut tämän aikaisemmin, mutta hän syventyi kuitenkin heti sanomalehden kertomukseen "Omituisesta tapahtumasta Regency-hotellissa" ja näki siitä, ettei poliisi ollut kyennyt löytämään erästä vierasta, joka oli joutunut pahoinpidellyksi tässä seikkaperäisesti selostetussa "keskiyöllä sattuneessa tappelussa". Hänen omaa nimeään ei mainittu, minkä hän mielihyvin pani merkille. Hänestä puhuttiin "varakkaana nuorena naisena, joka kuvaus tuntui hänestä imartelevalta.

"Suokaa anteeksi, miss Bedford."

Hän nosti säpsähtäen silmänsä lehdestä. Puhuja oli sama mies, joka oli seurannut häntä kahvilaan.

"Luulen, että olemme tavanneet toisemme aikaisemmin. Nimeni on Willitt; kävin kerran Fontwellissa tekemässä eräitä tiedusteluja."

"Niin, minä muistan nyt", sanoi Audrey hymyillen. "Se ei ollut mikään pitkä keskustelu, vai mitä? Olin juuri lähdössä Lontooseen."

"Aivan oikein, miss. Edustan Stormerin salapoliisitoimistoa. Ehkä olette kuullut siitä?"

Audrey nyökkäsi. Stormerin toimisto oli tunnetuimpia ja arvossapidetyimpiä yksityisiä toimistoja.

"Mr Stormer lähetti minut puhumaan teidän kanssanne."

"Minun kanssani?" sanoi Audrey hämmästyneenä.

"Juuri niin, miss Bedford. Oletteko kuullut toimistostamme? Se nauttii koko lailla suurta luottamusta ja arvonantoa."

"Tietysti olen kuullut siitä; jokainen on kuullut siitä", sanoi Audrey. "Mitä mr Stormer tahtoo minusta?"

"Niin, miss Bedford" — Willittin oli esiinnyttävä varovaisesti, sillä hän ei tietänyt, kuinka Audrey suhtautuisi ehdotukseen — "totuus on, että olemme joutuneet pulaan. Eräs nainen, joka oli meidän palveluksessamme, on mennyt naimisiin ja jättänyt meidät, eikä meidän ole vielä onnistunut saada toista hänen tilalleen. Mr Stormer ajatteli, olisiko teillä ehkä halua tulla toimistomme palvelukseen."

"Minullako?" kysyi Audrey epäuskoisesti. "Tarkoitatteko, että minusta pitäisi tulla naispuolinen salapoliisi?"

"Emme antaisi teille mitään vastenmielisiä tehtäviä, miss Bedford", sanoi Willitt vakavasti. "Tulisitte hoitamaan vain parempien piirien asioita."

"Mutta tunteeko mr Stormer minun — minun menneisyyteni?"

"Tarkoitatteko jalokivivarkautta? Kyllä, miss, kyllä hän tietää siitä kaiken."

Audreyn suupielet nytkähtelivät.

"Ja noudattaako hän varas-varkaan-kimppuun -periaatetta?"

Juhlallinen Willittkin nauroi.

"Ei, teitä ei pyydetä ottamaan kiinni varkaita. Tarvitsemme teitä erikoistehtävään — pitämään silmällä erästä Torrington-nimistä miestä."

Audreyn naama venyi pitkäksi.

"Pitämään silmällä Torringtonia? Ja kuka on tämä Torrington?" kysyi hän.

"Hän on hyvin rikas mies, eteläafrikkalainen. Herättääkö Etelä-Afrikka teissä mielenkiintoa?"

Hän näki Audreyn säpsähtävän.

"Kyllä, Etelä-Afrikka herättää minussa jokseenkin suurta mielenkiintoa", sanoi Audrey, "jos kaikki ne jutut, jotka olen kuullut… ovat tosia".

Hän ei ollut koskaan oikein uskonut Doran katkeraa ivaa, että hänen isänsä oli amerikkalainen, joka oli kärsimässä elinkautista rangaistusta Kapkaupungin aallonmurtajalla, mutta hänen mieleensä oli kuitenkin tullut kylvetyksi epäilys, jota hän ei ollut saanut täydellisesti poistetuksi.

"Minä en tiedä, kuinka ihmisiä pidetään silmällä. Tarkoittaako se sitä, että heitä on seurattava kaikkialle, minne tahansa he menevät? Pelkään, etten sovi sellaiseen työhön. Sitäpaitsi" — hän hymyili — "meillä on jo perheessä yksi salapoliisi".

Ja samassa hän tuli hyvin punaiseksi.

"Se oli vain pilaa, mr Willitt", lisäsi hän nopeasti. "Olen tänään jokseenkin humoristisella tuulella, koska olen viettänyt päivän erään kananpoikien murhaajan valoisassa ilmapiirissä."

Hän antoi lyhyen, mutta vilkkaan kuvauksen päivän kestäneestä työstään, ja Willitt osoittautui myötätuntoiseksi kuuntelijaksi. Kun Audrey jälleen otti puheeksi tehdyn tarjouksen, niin Willittilla oli kiire saada hänet suostumaan.

"Teitä ei pyydetä seuraamaan Torringtonia", sanoi hän. "Tehtävänne on paljon helpompi. Teidän odotetaan tulevan tuttavaksi hänen kanssaan…"

"Onko hän — varas?"

"Ei", tunnusti Willitt, "ei hän aivan varaskaan ole".

"Ei aivan!" sanoi Audrey pelästyneenä. "Onko hän rikollinen?"

"Sanoin niin aivan erehdyksestä", kiirehti Willitt vakuuttamaan. "Ei, miss, hän on täysin kunniallinen; me vain tahdomme olla selvillä siitä, mitä väkeä hänen perässään kulkee, ja meistä tuntuu, että voisimme järjestää teille hänen luonaan samanlaisen toimen, kuin teillä oli mr Malpasin luona."

"En voi tehdä sitä. Pitäisin kyllä ehkä siitä tehtävästä — se tuntuu kirpaisevalta, ja siinä olisi erinäinen määrä huvia muissakin syistä."

Willitt ei kysynyt, mitkä nämä syyt olivat, mutta hän voi arvata, millaista tyydytystä Audrey Bedford tulisi tuntemaan paljastaessaan itsensä eräälle korkealle poliisiupseerille.

"Tahdotteko harkita asiaa?" pyysi hän. "Tarvitsemme teitä joka tapauksessa toimistossa."

"Voinko puhua mr Stormerin kanssa?"

"Hän on mennyt takaisin Amerikkaan", sanoi Willitt liukkaasti, "ja hänen viimeiset ohjeensa olivat, että minun on saatava teidät suostumaan mistä hinnasta hyvänsä".

Audrey nauroi.

"Koetan sitä", sanoi hän, ja mr Willitt huokasi helpotuksesta, sillä jos maailmassa oli sellainen asia, jota hän ei tahtonut tehdä, niin se oli itsensä puolusteleminen Stormerin edessä.

Palattuaan päämajaan hän huomasi John Stormerin olevan leppoisammalla tuulella kuin hänen sieltä lähtiessään ja ilmoitti menestyneensä tehtävässään.

"Siis hän ei olisi tahtonut suostua Torrington tehtävään? Arvasin, että hän tulisi sen tekemään, mutta tiesin, että saisimme hänet."

Willitt, jolle hänen isäntänsä arvaamiskyky oli pysyväisen ihmettelyn aiheena, uskalsi tehdä kysymyksen.

"Te näytitte olevan varma hänen suostumisestaan — kuinka tiesitte, ettei hän tulisi olemaan tyytyväinen siihen toimeen? Hepps kohteli häntä huonosti, riiteli ja moitti häntä, kunnes hän ei voinut sietää sitä enää. Se mies on tunnoton."

"Tunnotonko? Siinä tapauksessa hän on muuttunut huomattavasti siitä, kuin tapasin hänet viimeksi. Selvitin kerran hänen poikansa koko lailla pahasta selkkauksesta — kysymyksessä oli tavallinen vampyyritapaus kirjeineen, runoineen ja kaikkineen. Ja silloin hän oli kyllin lauhkea — hän ei ota kolmea kylpyä päivässä, mutta hän on lauhkea. Luulen, että hänellä on täytynyt olla pettymyksiä rakkaudessa — ehkäpä hänen kananpoikasensa ovat saaneet hänet pahalle tuulelle. Ne ovat halpamielisiä elukoita. Ei muuta tällä kertaa, ystäväiseni."

Kun Willitt oli mennyt, käytti hän puhelinta. "Onko mr Hepps? Stormer puhuu. Olen teille hyvin kiitollinen avustanne."

"Tein sen hyvin vastenmielisesti", sanoi Heppsin katuvainen ääni. "Hän näytti hyvin miellyttävältä tytöltä ja huomattavan kyvykkäältä. Olen menettänyt hyvän avustajan ja, niinkuin pahasti pelkään, joutunut itse hyvin huonoon huutoon. Omasta puolestani minä en hyväksy ilmoittajien kehuntaa uutispalstoilla, ja miss Bedfordia kohtaan osoittamani käyttäytymisen jälkeen minusta tuntuu, etten enää koskaan voi katsoa kaunista tyttöä silmiin."

"Ehkäpä he ovat siitä hyvillään", sanoi Stormer.

Mr Hepps ei ilmeisesti huomannut hänen piikkiään, sillä hän jatkoi:

"Hän sanoi olleensa vankilassa — kananvarkaudesta. Se ei voi olla totta, vai mitä?"

"Kyllä se on totta", sanoi Stormer. "Hän on suuri kanalarosvo. Totta se on, sir. Hyvää menestystä toimitustyöllenne."

Hän ripusti puhelimen kuulotorven paikalleen leveästi ja tyytyväisesti hymyillen.