LX.

Fouldin lastaussilta.

"Lacy Marshalt!" huudahti Steel. "Hyvä Jumala! Se ei ole mahdollista!"

"Mistä sait tämän?" kysyi Shannon nopeasti.

"Eräs poika antoi sen minulle Spa Roadilla ja pyysi minua tuomaan sen tänne. Taikka oikeastaan hän ei ollut poika, sir; hän oli nuori mies."

"Etkö tiedä hänen nimeään?"

"En. Hän sanoi, että eräs herrasmies oli pistänyt sen ulos eräästä ristikosta lähellä Dockheadia ja että minä saisin punnan, jos veisin sen kapteeni Shannonille."

"Miksi hän ei tuonut sitä itse?"

Poika virnisti.

"Koska hän tuntee teidät, sir — niin hän sanoi. Hän on ollut pakkotyössä."

"Tiedätkö, missä Fouldin lastaussilta on?"

"Kyllä, sir; se on lähellä Dockheadia; se on puutavarain lastauspaikka. Olen onkinut siellä usein."

"Hyvä, sinä voit näyttää meille tien. William, ottakaa auto ulos. Ottakaa tämä poika istumaan viereenne ja desinfioikaa hänet! Tässä on rahasi, poikaseni."

Hän ojensi punnan setelin pojalle, joka tarttui siihen innokkaasti.

Auto poikkesi Scotland Yardiin ottamaan mukaan niin monta konstaapelia, kuin sieltä oli saatavissa. Kun he olivat saapuneet London Bridgen luo, pysähtyivät he uudelleen ja ottivat mukaan erään paikallisen salapoliisi-kersantin, joka tunsi kysymyksessä olevan paikan.

"Niin, se on erääseen vanhaan varastoon liittyvä lastaussilta — yksi harvoista lavalaitureista koko joella."

"Mitä tarkoitatte 'lavalaiturilla'?" kysyi Dick.

"Se on rakennettu paaluille veden yläpuolelle, eikä siinä ole, niinkuin useimmissa laitureissa, kivistä ja tiilistä rakennettua reunusta."

He ajoivat pitkin erästä synkkää katua, kulkivat telakan ympäri, mistä laivojen korkeat mastot näkyivät aidan ylitse, ja kiitivät kerran suuren kokkapuun alitse, joka pisti aidan ja kapean kadun ylitse. Vihdoin salapoliisi kääntyi autonkuljettajan puoleen.

"Olemme perillä", sanoi hän. "Luulen, että voimme nyt tulla toimeen ilman tätä poikaa, kapteeni Shannon."

Poika sai karvaaksi pettymyksekseen nousta pois autosta, ja laskeuduttuaan alas jyrkkää rinnettä miehet tulivat vanhalle portille, jonka yli kiipeäminen ei tuottanut heille mitään vaikeuksia.

He olivat nyt likaisella vankkuritiellä, joka johti eräälle rakennukselle, ja he näkivät edessään joen veden välkkeen. Heidän kierrettyään rakennuksen nurkan ympäri pakotti kylmä pohjoistuuli heidät käärimään päällystakkinsa tiukemmin ympärilleen.

"Laituri on oikealla."

Salapoliisi-kersantti osoitti synkkää, paalujen varaan puusta rakennettua laituria, joka kumisi ontosti Shannonin jalkojen alla, kun hän kulki sen reunalle ja katsoi alas veteen.

"Täällä ei ole ketään; meidän on paras tutkia varastorakennus."

"Auttakaa!"

Ääni oli heikko, mutta Dick kuuli sen.

"Mistä se tuli?" kysyi hän.

"Se ei varmastikaan tullut varastorakennuksesta", sanoi Steel. "Se tuntui paremminkin tulevan joelta päin."

He seisoivat hetkisen kuunnellen, ja sitten he kuulivat sen jälleen — matalaa voihkinaa ja sitten:

"Auttakaa! Jumalan tähden, auttakaa!"

"Se kuului laiturin alta", sanoi Dick äkkiä.

Hän juoksi laiturin reunalle ja katsoi alas. Vuorovesi oli kohoamassa; se oli enää vain muutamia jalkoja laiturin reunaa alempana. Vähän matkan päässä oikealla hän näki veneen ja hyppäsi siihen.

"Auttakaa!" Tällä kertaa ääni kuului tulevan lähempää.

Kurkistettuaan laiturin alle Dick luuli näkevänsä liikettä pimeässä.

"Missä te olette?" huusi hän.

"Täällä!"

Se oli Lacy Marshaltin ääni!

Veneessä ei ollut airoja, minkä vuoksi Dick irroitettuaan veneen ohjasi sen käsillään paaluista sysäisemällä sille kohtaa, mistä ääni oli kuulunut. Hän sytytti taskulamppunsa ja alkoi etsiä, ja hetkisen kuluttua sen valo pysähtyi Marshaltin aavemaisille kasvoille. Mies oli hartioitansa myöten vedessä, ja hänen kätensä, joita hän piti päänsä yläpuolella, näyttivät olevan kiinnitetyt paaluun.

"Sammuttakaa valo — hän saa muuten teidät käsiinsä", huusi hän.

Dick sammutti taskulamppunsa, ja samassa kajahti kaksi laukausta. Shannonin hattu lensi pois päästä; hän tunsi polttavaa kipua vasemmassa korvassaan, ja hetkiseksi hän irroitti otteensa laiturista, niin että vene jäi ajelehtimaan. Heittäytyen polvilleen veneeseen hän meloi sen takaisin käsillään, ja seuraavalla hetkellä Steel hyppäsi laiturin reunalta hänen viereensä.

"Ottakaa esiin revolverinne ja sytyttäkää taskulamppunne", sanoi Dick ohjaten venettä eteenpäin lahonneiden pylväiden lomitse. "Ja ampukaa heti, kun näette jonkun pään!"

Hetken päästä he olivat jälleen Marshaltin luona. Riippulukolla kiinnitetyt ketjut pitivät häntä vyötäisten kohdalta kiinni paalussa, ja hänen ranteensa olivat suljetut ruosteisiin käsirautoihin ja kiinni korkealla pään yläpuolella olevassa naulassa. Selvää oli, että jos hän olisi jäänyt siihen asemaan vielä kymmeneksi minuutiksi, niin mikään ei olisi voinut enää pelastaa häntä.

"Käsirautojen avain, pian! Onko teillä sellainen, Steel?"

"Kyllä, sir."

Käsirautojen aukaisemiseen meni vain hetkinen, ja sitten Dick käänsi huomionsa riippulukkoon. Hänen oli tehtävä työtä pimeässä, samalla kuin Steel tutki pimeätä ympäristöä taskulampullaan etsien miestä, joka oli ampunut. Laiturin takaosassa näkyi vihreiden vesikasvien peittämä seinä ja kolme ruosteista rautatankoa, jotka näyttivät jonkin ristikon yläosalta. Tähän aukkoon Steel keskitti huomionsa pitäen revolveriaan koholla valmiina ampumaan. Mitään ei kuitenkaan tullut näkyviin, ja kolme minuuttia kestäneen työn jälkeen Marshalt pääsi irti helpotuksesta ähkien ja kiskottiin veneeseen.

He meloivat veneen takaisin laiturin joenpuoliseri reunan viereen, ja maaten vatsallaan lahonneella laudoituksella southwarkilainen kersantti veti Marshaltin laiturille. Marshalt oli säälittävässä tilassa; hän värisi kylmästä, hänen partansa oli ajamatta ja posket kuopallaan. He kiidättivät hänet lähimmälle poliisiasemalle, missä hän saatuaan kuuman kylvyn pukeutui lainaksi saamaansa pukuun. Paitsi että hän oli kovin kalpea, ei hän näyttänyt erikoisemmin kärsineen seikkailustaan. Että hän oli hyvin järkytetty ei ollut ihmeteltävää; hän oli säälittävässä tilassa ja värisi joka jäseneltään.

"En tiedä, missä olen ollut", sanoi hän väsyneesti. "Kuinka kauan on kulunut katoamisestani?"

Saatuaan sen kuulla hän ähkäisi.

"Olen ollut kaksi päivää kellarissa varastorakennuksen alla. Jollen olisi löytänyt paperinpalasta, joka oli pudonnut kadulta kellariin, olisin ollut kuoleman oma. Milloin kapteeni Shannon tulee takaisin?"

"Hän on nyt tarkastamassa varastorakennusta", sanoi poliisiaseman kersantti.

Varastorakennuksen tarkastus antoi hyvin vähän lisää Dickin tietoihin. Hän löysi pääoven avonaisena, mutta ei jälkeäkään ampujasta. Rakennuksessa oli useita maanalaisia osastoja, joissa Marshaltia oli voitu pitää vankina. Hän löysi yhden, joka oli kadun yhteydessä, ja juuri siellä hän huomasi jotakin tärkeämpääkin. Kellarikerrokseen johtavien portaiden juuressa hän näki vihreällä etiketillä varustetun pahvikotelon ja otti sen ylös. Se oli sisältänyt automaattisen pistolin ammuksia ja oli ilmeisesti sama kotelo, joka oli puuttunut Malpasin varastohuoneessa olevasta laatikosta, kun hän oli suorittanut siellä pintapuolisen tarkastuksensa. Hän ojensi sen Steelille sanaakaan sanomatta.

"Malpas on täällä jossakin", kuiskasi salapoliisi ja katseli hermostuneesti ympärilleen.

"En usko sitä", sanoi Shannon levollisesti. "Ystävämme ampuu ainoastaan yhden laukauksen illassa."

Hän vilkaisi varastorakennuksen yläosaan johtaviin portaisiin.

"Luulen tuskin maksavan vaivaa etsiä ylhäältä, pyydän kersanttia tarkastamaan huomenna yläosan rakennusta."

Mies, joka seisoi syvänteessä, joka aikaisemmin oli ollut rakennuksen yläosan ikkunana, tunsi helpotusta kuullessaan tämän päätöksen. Se säästi häneltä sen vaaran, joka olisi seurannut hyppäystä pimeyteen.

Hän antoi Dick Shannonin päästä hyvän matkaa edelle, ennenkuin astui hapuillen alas portaita. Tirkistettyään varovaisesti puoleen ja toiseen nähdäkseen, oliko ehkä joku konstaapeli jätetty pitämään silmällä rakennusta, hän meni laiturin reunalle, kurkisti alas ja hiukan epäröityään laskeutui veneeseen. Hänen kätensä kosketti kylmää vettä, ja häntä värisytti.

"Sota on todellakin helvettiä", sanoi Slick Smith.