XXVIII.

Kuoleman talo.

Viisi minuuttia sen jälkeen, kuin Shannon oli eronnut Audreysta, pysähtyi hänen autonsa Marshaltin talon eteen. Tonger avasi hänelle oven. Tavallisesti kamaripalvelija oli olevinaan puettu jonkinlaiseen livreepukuun — hännystakkiin ja raitaisiin liiveihin — mutta nyt hänellä oli yllään tweed-puku ja paksu päällystakki, niin että näytti siltä, kuin hän olisi juuri palannut matkalta.

"Marshalt on ulkona", sanoi hän töykeästi.

"Te näytätte jokseenkin sairaalta: mikä teitä vaivaa?" kysyi Dick.

Hän astui pyytämättä halliin ja sulki oven jälkeensä. Tonger näytti huvitetulta.

"Tepä sen sanoitte! Oletteko koskaan ollut lentokoneessa?"

Dick nauroi.

"Vai siellä te olette ollut, kas vain! No niin, tunnen myötätuntoa teitä kohtaan, jos olette huono merimies — se on uusi mutta ikävä kokemus. Asiani koskee oikeastaan enemmän teitä kuin Marshaltia. Muistatteko naisen, joka tuli tänne viikko sitten — naisen, jonka heititte ulos?"

Tonger nyökkäsi.

"Tulkaa salonkiin, kapteeni", sanoi hän äkkiä ja avasi oven vääntäen sähkövalon palamaan. "Olen vasta juuri tullut takaisin. Te melkein seurasitte minua sisään. Mitä sitten siitä naisesta?"

"Tänään iltapäivällä", sanoi Dick, "tavattiin eräs nainen kuolleena puistossa. Minulla on syytä uskoa, että oli se sama henkilö, joka metelöitsi täällä."

Tonger tuijotti häneen suu auki.

"En luulisi sitä", sanoi hän. "Sanoitteko puistossa? On voinut olla, tietysti. Mutta minä en tiedä mitään hänestä, missä hän on tai mitään muuta."

"Sanoitte hänen olleen mrs Se-ja-se Fourteen Streamsista."

"Hän sanoi sen nimekseen; minä en tuntenut häntä. Tahtoisitteko, että kävisin häntä katsomassa?"

Dick ajatteli asiaa. Mies kärsi ilmeisesti matkansa vaikutuksista, ja olisi kohtuutonta panna hänet uudelleen koetteelle samana iltana.

"Huomenna riittää", sanoi hän.

Hän ei halunnut pitkittää keskustelua, koska tahtoi ehdottomasti täyttää Audreyn kanssa tekemänsä sopimuksen, ja Tonger saattoi hänet ovelle.

"Laivat ovat pahoja", sanoi hän, "ja pienet veneet ovat pahempia, mutta lentokoneet ovat suoranainen helvetti, kapteeni! Seuraavalla kerralla kun Lacy lähettää minut Pariisiin, menen laivassa — koko matkan, jos voin! Kuinka hän kuoli, se nainen?" kysyi hän odottamatta.

"Luulemme, että kysymyksessä on itsemurha myrkyttäytymällä. Hänen vieressään oli hopeinen pullo."

Hän seisoi portailla, ja hänen puhuessaan ovi sulkeutui hiljaa. Ilmeisesti mr Tonger oli ainoastaan osoittanut kohteliasta mielenkiintoa puistossa tehtyyn löytöön ja oli enemmän huolissaan omien sisällisten vaivojensa takia.

"Käyttäytymisesi, ystäväiseni, vaatii korjausta", sanoi Dick astuessaan alas portaita, puoleksi loukkautuneena, puoleksi huvitettuna…

Hänen tultuaan katukäytävälle kulki eräs nainen hänen ohitsensa. Hän oli nähnyt naisen tulevan sen pienen valokehän lävitse, jonka eräs katulampuista muodosti ympärilleen, ja kun nainen nyt tuli hänen kohdalleen, niin jokin seikka tämän käyntitavassa veti puoleensa hänen huomionsa. Nainen oli puettu mustiin; leveäreunainen hattu kätki hänen kasvonsa. Mutta Dick tunsi hänet ja hetken mielijohteesta toimien mainitsi hänen nimensä.

"Mrs Elton."

Nainen pysähtyi aivankuin ammuttuna ja kääntyi puoleksi häneen päin..

"Kuka se on?" kysyi hän vapisevalla äänellä. "Oh — tekö?" Sitten innokkaasti: "Oletteko nähnyt Marshaltia?"

"En ole."

"Minä olen koettanut päästä hänen luokseen, mutta hänen on täytynyt muuttaa toinen lukko takaoveen. Oi, jumalani! Kapteeni Shannon, mitä tulee tapahtumaan?"

"Mitä sitten voisi tapahtua?" kysyi Dick pelästyen hänen äänessään ilmenevää levottomuutta.

"Eihän Martin ole siellä, vai onko? Kuinka hullu, voi, kuinka hullu olenkaan ollut!"

"Ei, siellä ei ole ketään, ei edes Marshaltiakaan."

Dora seisoi miettien käsi suun edessä, kalpeat kasvot riutuneen näköisinä. Sitten hän odottamatta siirtyi toiseen äänilajiin.

"Minä vihaan sitä tyttöä, minä vihaan häntä!" sanoi hän sähisten, ja hänen äänensä värisi kiihkosta. "Ei olisi koskaan voinut uneksiakaan, että hän oli sitä lajia. Se halpamainen, pieni tekopyhimys! Tiedän, että he tapaavat toisiaan! En välitä siitä, mitä Martin tekee, en välitä siitä, mitä hän tietää; mutta jos Lacy pettää minua — hän on vaihtanut lukon — se todistaa…" Hänen äänensä kuoli nyyhkytykseen.

"Mistä ihmeestä te puhutte?" kysyi Dick hämmästyneenä.

Nainen oli säälittävän hysteerisessä tilassa. Dick voi nähdä hänen vapisevan toivottoman raivonsa voimasta.

"Puhun Audreysta ja Lacysta", sanoi Dora itkien.

Ja sitten hän sanaakaan lisäämättä kääntyi ja kiiruhti takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin, jättäen Dickin tuijottamaan ihmeissään hänen jälkeensä.

Kun Dick saapui aukion päähän, oli Audrey jo odottamassa häntä.

"Kenen kanssa te puhuitte?" kysyi Audrey heidän kulkiessaan n::oa 551 kohden.

"En kenenkään — en ainakaan kenenkään teidän tuntemanne kanssa", sanoi Dick.

Audrey tahtoi erota Dickistä talon lähellä.

"Olkaa kiltti, älkää tulko kauemmaksi", pyysi hän.

"Tulen sisään teidän kanssanne", sanoi Dick, "tai muuten te ette mene sisään — en todellakaan aio sallia teidän mennä sinne yksin".

Audrey katsoi häneen ajattelevaisena.

"Ehkäpä se on parasta, vaikka minusta tuntuu, ettei minun pitäisi suostua siihen. Hän voi olla kauhistuttava mies, mutta minä olen hänelle jonkinlaisessa kiitollisuudenvelassa."

"Onko teillä rahat mukananne?"

"Kaikki, mitä on jäljellä", sanoi Audrey hymyillen. "Olen ollut hyvin saita. Maksoin täysihoidostani viikoksi etukäteen hotellissa. Luultavasti käsitätte, että minun on saatava toinen toimi maanantaina, ja voi käydä niin, että mr Malpas lähettää hakemaan poliisia, jollen voi tehdä tiliä menettämistäni rahoista."

"Antakaa hänen lähettää hakemaan minua", sanoi Dick.

He olivat nyt saapuneet n:on 551 ovelle, ja hiukan epäröityään Audrey koputti. Ei kuulunut mitään vastausta, minkä vuoksi hän koputti uudelleen. Sitten kova ääni puhui ovipilarista.

"Kuka siellä?"

"Miss Bedford."

"Oletteko yksin?"

Audrey epäröi Dickin nyökätessä kiihkeästi.

"Kyllä", sanoi Audrey.

Hän oli tuskin ehtinyt sanoa sen, kun ovi aukeni hitaasti, ja hän pujahti sisään salapoliisin seuraamana. Himmeä valo paloi eteishallissa.

"Odottakaa täällä", kuiskasi tyttö, kun ovi sulkeutui heidän takanaan.

Dick noudatti kehoitusta mitään sanomatta, vaikka hänellä ei ollut mitään aikomusta odottaa niin kaukana. Audrey oli tuskin ehtinyt ensimmäisen porrasjakson päähän, kun Dick oli hänen jäljessään kumipohjaisten kenkiensä aiheuttamatta mitään ääntä. Audrey näki hänet kohotettuaan kätensä koputtaakseen ovea ja pysähdytti hänet rypistämällä otsaansa. Hän koputti kahdesti, ja hänen kätensä oli jo kohotettu kolmatta kertaa, kun sisällä olevasta huoneesta kuului kaksi laukausta nopeasti toinen toisensa jälkeen.

Samalla hetkellä Shannon oli hänen vieressään ja työnsi hänet selkänsä taakse. Dickin heittäydyttyä koko painollaan ovea vastaan se aukeni äkkiä. Dick huomasi joutuneensa hyvin valaistuun etuhuoneeseen, ja hänen edessään oli pimeän huoneen avonainen ovi. Huoneesta ei näkynyt valon vilahdustakaan.

"Onko siellä ketään?" huusi Dick terävällä äänellä ja kuuli hiipivää liikettä.

"Mitä se on?" kysyi tytön pelästynyt ääni.

"En tiedä."

Huone teki jonkinlaisen peloittavan vaikutuksen. Dick tunsi hiustensa niskassa kohoavan pystyyn ja karmivaa tunnetta päänahkassaan.

"Kuka siellä on?" kysyi hän uudelleen.

Ja sitten, aivan odottamatta, syttyi kaksi valoa palamaan; pöytälamppu ja vahvasti varjostettu valo pienen pöydän ja hänen ulottuvissaan olevan tuolin yläpuolella. Vähään aikaan hän ei huomannut mitään epätavallista, mutta sitten hän näki aivan keskellä huonetta miehen makaavan matolla suullaan.

Hän syöksyi eteenpäin. Rinnan korkeudella oleva metallilanka tarttui häneen kiinni, toinen alhaalla oleva lanka oli heittää hänet kumoon; mutta hänen taskulamppunsa paljasti kolmannen langan, jonka hän potkaisi poikki. Seuraavalla hetkellä hän oli polvistunut miehen viereen ja kääntänyt hänet selälleen.

Se oli Lacy Marshalt, ja hänen valkoisen paitansa rinta oli sydämen yläpuolelta mustunut aivan läheltä laukaistun pistolin savusta. Hänen hajallaan olevat kätensä olivat tuskasta puristuneet nyrkkiin, puoliksi sulkeutuneet silmät tuijottivat lasimaisina pimeään kattoon, ja nyt alkoi esiintihkuva veri punata paidan rinnassa olevaa savutahraa.

"Kuollut!" huohotti Dick.

"Mitä se on, mitä se on?" kysyi tytön säikähtynyt ääni.

"Seisokaa paikallanne", komensi Dick. "Älkää poistuko huoneesta."

Hän ei uskaltanut päästää Audreyta näkyvistään tässä salaperäisyyden ja kuoleman talossa. Astuttuaan varovaisesti kirjoituspöydän luo hän löysi, niinkuin oli odottanutkin, vanhan miehen käden ulottuvilta pienen katkaisijataulun, josta käsin ovien avaaminen ja sulkeminen tapahtui. Hän käänsi katkaisijat takaisin toisen toisensa jälkeen ja palasi sitten tytön luo.

"Luulen, että ovet ovat nyt auki", sanoi hän ja pistettyään kätensä Audreyn kainaloon kiiruhti hänen kanssaan alas portaita.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi Audrey uudelleen. "Kuka oli se — se mies?"

"Kerron teille myöhemmin."

Ulko-ovi oli selko selällään, ja he juoksivat ulos kadulle. Vuokra-auton himmeät valot olivat näkyvissä aukiolla, ja Dickin kimeä vihellys toi auton jalkakäytävän viereen.

"Menkää takaisin hotelliinne", sanoi Dick, "ja olkaa siellä siksi, kunnes tulen teidän luoksenne".

"Te ette saa mennä enää siihen taloon", sanoi Audrey pelokkaasti. Hän tarttui Dickin käsivarteen. "Minä pyydän, olkaa kiltti, älkää menkö! Teille tapahtuu jotakin — tiedän sen varmasti."

Dick irroitti lempeästi hänen kätensä.

"Siellä ei ole mitään pelättävää", sanoi hän. "Saan vähässä ajassa näyttämölle koko joukon poliiseja, ja…"

Pam!

Hän katsahti taakseen hyvissä ajoin nähdäkseen ulko-oven sulkeutuvan.

"Talossa on vielä joku!" kuiskasi Audrey. "Älkää jumalan tähden menkö sinne! Kapteeni Shannon — Dick! Älkää menkö sisään!"

Dick juoksi ylös portaille ja heittäytyi koko painollaan ovea vastaan, mutta se ei hievahtanutkaan.

"Näyttää melkein siltä, kuin minut olisi suljettu pois pelistä", sanoi hän. "Menkää nyt, olkaa hyvä!"

Hän tuskin odotti auton liikkeellelähtöä, ennenkuin oli takomassa ovea. Hän ei odottanut mitään vastausta. Sitten hän äkkiä tunsi kylmät väreet selässään kuullessaan aivan korvansa juuressa mielettömän naurunräjähdyksen.

"Hän on käsissäni, hän on käsissäni, hän on käsissäni!" huusi ääni, ja sitten oli kaikki hiljaista.

"Avatkaa ovi!" huusi Dick käheästi. "Avatkaa ovi! Tahdon puhua kanssanne."

Ei mitään vastausta.

Dickin kovan kolkutuksen kutsumana tuli nyt eräs poliisikonstaapeli Baker Streetin pimeydestä, ja häneen oli liittynyt toinen mies, jonka Dick tunsi heti Willittiksi, yksityisetsiväksi.

"Onko jokin vinossa, kapteeni Shannon?" kysyi viimeksimainittu.

"Mitä te teette täällä?" kysyi Dick.

"Olen vartioimassa taloa. Olen saanut tehtävän mr Marshaltilta."

Se oli hämmästyttävä uutinen.

"Onko Marshalt pyytänyt teitä vartioimaan täällä?" kysyi Dick nopeasti ja, kun Willitt oli vastannut myöntävästi: "Onko teillä joku vahtimassa myöskin talon takapuolella?"

"Kyllä, kapteeni Shannon, ja vielä kolmas mies Marshaltin talon katolla."

Dick teki päätöksensä.

"Menkää ystävänne luo talon taakse. Onko teillä minkäänlaista asetta?"

Mies näytti joutuvan hämilleen.

"Se merkitsee, että teillä on revolveri ilman aseenkantolupaa! No, jätetään se kysymys. Menkää talon taakse älkääkä unohtako, että olette, tekemisissä murhaajan kanssa, asestetun murhaajan, joka ei tule tuumimaan kahdesti ampuessaan teidät, niinkuin hän ampui Marshaltin."

"Marshaltin?" huohotti toinen. "Onko hänet ammuttu?"

"Hän on kuollut", nyökkäsi Dick.

Hän lähetti konstaapelin hakemaan lisävoimia ja välttämättömän poliisiambulanssin ja tarkasti pikaisesti talon julkisivustan. Leveä, piikkiaidan ympäröimä väli erotti katukäytävästä kaksi ikkunaa, jotka, niinkuin hän tiesi, olivat varustetut luukuilla. Niihin olisi voinut päästä käsiksi lankun avulla, mutta jos huoneeseen olisi päästy sitä tietä, olisi edessä ollut hallin ovi (hän muisti oven), jota olisi ollut yhtä vaikea saada auki kuin ulko-oveakin. Hän oli jo aikaisemmin ajatellut tätä sisäänpääsymahdollisuutta ja hylännyt sen. Jättäen paikalle poliisikonstaapelin, joka sillä välin oli palannut, hän meni talon takapuolella vartioivien kahden miehen luo.

Portman Squaren takana olevalla kapealla takakadulla ei ollut nähtävänä mitään muuta kuin korkea muuri, jossa oli lukittu ovi. Ovea oli ilmeisesti käytetty, sillä sen alla ei ollut mitään rikkoja ja roskia, joita niin helposti keräytyy sellaisen oven alle, jota ei käytetä.

Willittin mies auttoi häntä kiipeämään muurin harjalle. Taskulamppunsa avulla hän näki kapean pihan ja toisen oven, jonka hän arvasi olevan yhtä lujasti suljetun kuin kaikkien muidenkin. Hän palasi Portman Squarelle samaan aikaan, kuin poliisiauto, joka oli täynnä etsiviä ja virkapukuisia poliiseja, tuli aukiolle. Ensimmäisenä hyppäsi autosta kersantti Steel. Eräällä miehistä oli mukanaan iso palokirves, mutta ensimmäinen isku oveen sai Dickin käsittämään, ettei sillä tapaa päästäisi kovinkaan pitkälle.

"Ovi on peitetty teräksellä; meidän on räjähdytettävä se auki", sanoi hän.

Räjähdyttäminen osoittautui kuitenkin tavattoman vaikeaksi tehtäväksi. Avaimenreikä oli tavattoman pieni, ja näytti siltä, että räjähdysaineen paneminen lukkoon olisi yhtä vaikea kuin vaarallinenkin tehtävä.

Ja silloin, kun Dick parhaillaan neuvotteli päivystävän poliisitarkastajan kanssa, tapahtui ihme. Kuului lukon napsahdus, ja ovi avautui hitaasti.

"Pankaa kiila oven väliin", käski Dick ja kiiti ylös portaita kuoleman huoneeseen.

Valot paloivat yhä; hän seisoi oviaukossa hämmästyksen lamauttamana. Lacy Marshaltin ruumis oli kadonnut!