← Table of contents
Hämärän huoneen arvoitus

XLVI.

Reading edition

Eräs asunto Haymarketin varrella.

Liikenteen lakkaamattomasta pauhinasta, raskaiden autobussien alituisesta jyrinästä sekä autojen torvien ja sanomalehtipoikien melusta huolimatta Dick Shannonin asunto Haymarketin varrella oli rauhallinen paikka. Korva voi tottua ääniin, jotka aluksi tekevät kuuroksi ja hämmentävät, ja siten totuttuaan niihin eristää ne pois kuuluvista.

Ensimmäinen merkki, jonka Dick Shannon sai siitä, että Portman Squaren juttu oli käymässä hänen hermoilleen, oli huomio, ettei ääneneristäjä enää toiminut. Kadulta kuuluvat äänet häiritsivät ja ärsyttivät häntä; auton oven pamahdus sai hänet hätkähtämään.

Hän oli parhaillaan kylmäverisesti pohtimassa kaikkia Lacy Marshaltin katoamisen ja hänen palvelijansa kuoleman yhteyteen kuuluvia seikkoja, ja tapausten ketjussa oli neljä rengasta, joille hän ei löytänyt sopivaa paikkaa.

Ensimmäinen niistä oli hengiltä nuijittu mies, joka oli löydetty sumussa joesta. Toinen oli puistossa kuolleena tavattu nainen, kolmas Tongerin kuolema, ja neljäs Marshaltin katoaminen.

Stanford oli uusi tekijä, jota siihen saakka ei oltu otettu huomioon, taustalla esiintyvä varjomainen henkilö, jonka poliisi hyvin tunsi, mutta joka oli tekemisissä sellaisten joukkueiden kanssa, joita Dick ei olisi uskonut Marshaltin tunteneen, jollei tämä olisi ollut ystävyyssuhteissa Dora Eltoniin.

Hän avasi irtolehtikannet, jotka olivat täynnä koneellakirjoitettua käsikirjoitusta, ja käänteli hitaasti lehtiä. Siellä oli hyvin yksityiskohtainen kertomus miehestä, joka oli ilmeisesti Laker; lyhyempi ja vähemmän tyydyttävä kuvaus puistossa tavatusta tuntemattomasta naisesta; ja pitkä selostus kaikesta, mikä oli tekemisissä Tongerin kanssa. Hän luki virkistääkseen muistiaan, vaikka osasi jo ulkoa melkein jokaisen sanan selostuksesta.

"Tonger oli puettu harmaaseen pukuun, mustiin tohveleihin, sinijuovaiseen paitaan ja valkoiseen kaulukseen. Taskut sisälsivät 7 puntaa kovassa rahassa, 200 frangia, matkalipun Instonen lentolinjalla Pariisiin ja takaisin (Huomautus — Tonger matkusti kuolinpäivänsä aamuna Ranskaan viemään kirjeen tuntemattomalle vastaanottajalle ja palasi samana päivänä); vanhan kultakellon n:o 984371, kultaiset kellonperät, kaksi avainta, taskukirjan, lääkemääräyksen bromkaliumia varten (Huomautus — Lääkemääräyksen oli antanut tri Walters, Park Streetin varrelta, jolle Tonger oli valittanut olevansa hyvin hermostunut ja kärsivänsä unettomuudesta) kolme 5-punnanseteliä ja kolmikulmaisen naskalin…"

Dick katsoi kattoon. Kolmikulmaisen naskalin? Tämä kotitekoinen naskali oli saattanut hänet ymmälle jo aikaisemmin; mutta vaikka hän oli ottanut sen mukanaan kotiinsa toivoen, että se alituisesti näkyvillä ollen johtaisi hänen mieleensä sen käytön, ei hän vielä ollut sitä arvannut.

Hän avasi huoneen nurkassa olevan pienen kassakaapin, otti sieltä pienen laatikon ja ryhtyi suurennuslasin avulla tarkastamaan naskalia. Teknilliset asiantuntijat olivat jo tutkineet ja mitanneet sen ja merkinneet muistiin joukon merkityksettömiä seikkoja. Se oli neljän tuuman pituinen, tylppäpäinen ja päättyi samanlaiseen kahvaan kuin korkkiruuvi. Se paksuni ylöspäin ja oli kahvan kohdalla melkein tuuman paksuinen, ja sillä kohtaa olivat maallikkotyön jäljet selvästi huomattavissa. Dick muisti varastohuoneessa näkemänsä ruuvipenkin ja viilat ja arvasi, että tämä omituinen ase oli valmistettu siellä. Mutta mihin tarkoitukseen?

Melkein litteä kahva oli irroitettava. Siitä huolimatta oli naskalin täytynyt olla epämukava kantaa lompakossa, niinkuin lompakon pullistunut nahka selvästi osoitti.

Lakeria ja sitä tuntematonta naista koskevissa muistiinpanoissa ei ollut mitään, jonka nojalla olisi voinut toivoa saada selville naisen henkilöllisyyden. Eivät Marshaltin paperitkaan, ennenkuin hänen asianajajansa oli vienyt ne pois, olleet antaneet Dickille mitään vihjettä, jolla olisi ollut jotakin arvoa. Hän oli tarkastanut kadonneen miljoonamiehen pankkitiliä; mutta tämä oli ilmeisesti käyttänyt useita eri pankkeja, sillä siinä ainoassa, josta voitiin päästä selville, ei hänen tilillään ollut mitään, joka olisi viitannut suuriin omaisuuksiin. Marshaltin muutamat johtajanpaikat tuottivat hänelle hyvin vähän tuloja, sillä ne olivat joko olemassaolostaan taistelevia tai suorastaan vararikon partaalla olevia yhtiöitä.

Malpasin talossa toimitettu etsintä ja hänen vastakirjansa tarkastus olivat antaneet vieläkin vähemmän tuloksia. Dick pani pois muistiinpanot, täytti ja sytytti piippunsa ja nojautuen taaksepäin tuolissaan johti jutun yhä uudelleen mieleensä alusta loppuun, kunnes hänen päätään alkoi pyörryttää.

Äkkiä hän säpsähtäen suoristautui ja katsahti verhojen peittämään ikkunaan. Hän oli kuullut ikkunalasin rapisevan sitä vastaan heitetyistä kivistä. Oli vielä varhainen ilta, ja se näytti olevan tarpeeton tapa huomion herättämiseksi, kun täysin hyvä sähkökello oli käytettävissä.

Vedettyään syrjään verhot hän avasi ikkunan ja katsoi ulos, mutta ei nähnyt mitään muuta kuin ohikulkevia jalankävijöitä, jotka pitivät kiirettä ehtiäkseen mahdollisimman pian pois sateesta. Jonkin matkan päässä olivat uusien kaasujohtojen asettajat kaivaneet kadun rikki, joten ketterän ohikulkijan ulottuvilla oli siellä useita soraläjiä. Hän palasi takaisin työhönsä, mutta oli tuskin ehtinyt istuutua, kun ikkuna kilisi jälleen, ja tällä kertaa hän meni portaita alas ulko-ovelle. Siellä ei ollut ketään, ja hän astui ulos kadulle. Ketään vetelehtijää ei näkynyt oikealla eikä vasemmallakaan. Hän odotti hetkisen, sulki oven ja palasi huoneeseensa. Sitten hän soitti kelloa kutsuen luokseen miehen, joka oli hänen kamaripalvelijansa, autonajajansa ja, tarpeen tullen, hänen kokkinsa.

"Joku huvittelee heittelemällä kiviä minun ikkunaani, William. Menkää ulos takatietä, kiertäkää kadun toiselle puolelle ja pitäkää siellä vahtia", sanoi hän. "Jos se on joku pikku poika, ei teidän tarvitsi vaivautua ajamaan häntä takaa…"

Jälleen rapisivat kivet ikkunassa. Hän juoksi ikkunan luo, avasi sen ja katsoi ulos. Siellä käveli kaksi miestä saman sateenvarjon suojassa, eräs tyttö kiiltävän märässä sadetakissa kiiruhti katua alaspäin, kolmas mies käveli hitaasti erään tytön kanssa yhteisen sateenvarjon alla, ja siinä olivatkin kaikki mahdollisuudet. Hän viittasi palvelijalleen.

"Istukaa tässä", sanoi hän, "niin että teidän varjonne lankeaa ikkunanverhoille".

Hän työnsi tuolin puolitiehen ikkunan ja pöydän välille, hiipi alas portaita, avasi oven puolen tuuman verran raolleen ja kuunteli. Samassa hän kuuli kivien rapisevan ja juoksi ulos kadulle. Siellä oli tyttö sadetakissa, ja Dick tarttui hänen käsivarteensa.

"No, neitiseni, mitä peliä tämä on?" kysyi hän tuikeasti ja huomasi katsovansa Audrey Bedfordin nauraviin kasvoihin. "Mitä ihmettä…?"

"Minun piti olla salaperäinen! Toivottavasti en säikyttänyt teitä. Mutta minä tahdoin puhua teidän kanssanne, ja kun salapoliisit eivät koskaan soita ovikelloa…"

"Mitä hemmettiä te puhutte? Tulkaa sisään. Varmasti saitte minut säikähtämään. Mitä te heititte ikkunaan — kananruokaako?"

"Ei, kanat minä olen nyt kokonaan hylännyt. Onneksi voin nyt tulla teidän luoksenne ilman kaitsijaa, koska olemme virkaveljiä."

Dick lähetti pois palvelijansa, joka mieluummin olisi pysynyt paikalla.

"No, neitiseni, kun nyt olette saanut tyydytetyksi sydämenne toivomuksen ja onnistunut esiintymään täysin salamyhkäisesti, niin ehkä tahdotte kertoa minulle, mitä tarkoitatte 'virkaveljellä'."

Audrey pisti kätensä sadetakin taskuun, otti sieltä pienen hopeatähden ja laski sen dramaattisella liikkeellä pöydälle. Dick otti sen käteensä, luki etupuolella olevan kirjoituksen ja katsoi toiselle puolelle.

"Stormer?" sanoi hän aivan kuin ei olisi uskonut silmiään. "Mutta minähän luulin teidän istuvan täydessä turvassa siellä kanalehden toimituksessa."

"Olen kerta kaikkiaan katkaissut välini kanojen kanssa", sanoi Audrey riisuen yltään höyryävän sadetakkinsa. "Ne ovat käyneet minulle kohtalokkaiksi. Te ette ilmeisesti ole tottunut ottamaan vastaan naispuolisia vieraita, ja se puhuu teidän puolestanne."

Hän soitti kelloa ja sanoi palvelijalle tämän tultua sisään:

"Hyvin kuumaa teetä ja hyvin kuumaa paahtoleipää, ja voitte keittää minulle yhden kananmunan, tarkemmin ajateltuani tahtoisin mieluummin jotakin vähemmän kanoja muistuttavaa. Kun saatte naisvieraan", selitti hän, kun hämmästynyt kamaripalvelija-autonajaja-kokki oli poistunut, "on ensimmäinen tehtävänne kysyä, tahtooko hän juoda teetä, ja seuraava asia on kysyä häneltä, onko hänen nälkä. Sitten te siirrätte mukavimman tuolinne takkavalkean ääreen ja sanotte huolestuneena toivovanne, ettei hän ole saanut jalkojaan märiksi — mihin minä vastaan, etten ole saanut. Olette ehkä hyvä salapoliisi, mutta huono isäntä."

"Kertokaa minulle nyt tämänpäiväiset seikkailunne", pyysi Dick.

Saamiaan ohjeita seuraten hän työnsi esiin tuolin, ja Audrey ojensi kosteat kenkänsä tulta kohden.

Audrey kuvasi kokemuksensa mr Heppsiin nähden muutamilla purevilla lauseilla, mutta hänen joutumisensa salapoliisin uralle ei ollut niin helposti selitettävissä.

"En tiedä, mitä muuta minun on tehtävä, kuin asua hienossa hotellissa ja pitää isällisesti silmällä erästä vanhaa, kuusikymmenvuotiasta herrasmiestä joka ei edes tunne minua ja kaiken todennäköisyyden mukaan tulee olemaan hyvin harmissaan minun holhouksestani. Mutta se on kunniallista työtä, ja mr Stormer on varmastikin miellyttävämpi kuin mr Malpas — ja inhimillisempi."

"Kuinka hän tuli kuulemaan teistä?"

"Hän kuulee kaikesta — hän on todellinen salapoliisi", sanoi Audrey. "Vilpittömästi puhuen en tiedä kapteeni Shannon. Sivumennen sanoen minun tulisi tehdä kunniaa teille, sillä te olette niin paljon minua korkeammalla arvoasteeseen ja vaikutusvaltaan nähden. Olen nähnyt Willittin aikaisemmin. Hän tuli minun luokseni Fontwelliin samana päivänä, jolloin me satuimme yhteen — tai oikeammin teidän autonne sattui minun autobussiini — ja minä tulin perästäpäin siihen käsitykseen" — hän epäröi — "että mr Marshalt oli lähettänyt hänet sinne. Minulla ei ole mitään syytä uskoa sitä, se on pelkkää vaistoa, ja minä olen suuressa määrin riippuvainen vaistostani tullakseni hyväksi salapoliisiksi."

Nyt Dick nauroi.

"Te olette omituinen lapsi", sanoi hän.

"En pidä tuohon 'lapsi'-sanaan sisältyvästä etevämmyydestä", sanoi Audrey hymyillen. "Minä tiedän, ettei minusta tule mitään hyvää salapoliisia, mutta se on jokseenkin hauskaa."

"Ja se voi olla jokseenkin ikävää", sanoi Dick, kun kaikki mahdollisuudet alkoivat käydä selville. "Se kiltti vanha herrasmies — sivumennen, mikä on hänen nimensä?"

"Hän on miljoonamies."

"Sekään ei näytä riittävältä syyltä hänen vartioimiseensa", sanoi Dick.

Palvelija tuli juuri silloin sisään tuoden teetarjottimen, jonka hän laski pöydälle levittämättä sille pöytäliinaa. Dick tuli toimeen ilman tätä muodollisuutta.

"Se on ammatti", sanoi Dick, "mutta ei mikään miellyttävä tyttölapselle, vaikkakaan te, jos teitä hyvin ohjataan, ette ehkä koskaan näe sen epämiellyttävää puolta. Joka tapauksessa olen iloinen, että olette Stormerilla. En tiedä tarkalleen, mitä teille neuvoisin", sanoi hän. "Minulla on tosin suunnitelma teidän tulevaisuuttanne varten, ja minä toivon, että voisitte löytää jotakin miellyttävää ja kaikista mahdollisista vaaroista vapaata työtä, kunnes minä olen selvittänyt tämän Portman Squaren arvoituksen ja saanut Malpasin lukon taakse. Ja sitten…"

"Ja sitten?" toisti Audrey, kun Dick keskeytti.

"Sitten toivon teidän antavan minun järjestää teidän asianne", sanoi Dick levollisesti, ja hänen silmissään oli jotakin, mikä sai Audreyn nopeasti nousemaan.

"Minun täytyy mennä kotiin", sanoi hän. "Tee oli erinomaista, paljon kiitoksia!"

"Ette ole lopettanut paahtoleipäänne."

"Syön suuren ja vahvan päivällisen tunnin kuluttua."

Dick soitti palvelijalle ja pyysi tämän tuomaan Audreyn sadetakin, joka oli viety keittiöön.

"Mitä sanotte, kun otan tulevaisuutenne käsiini?"

Audrey pudisti päätään.

"En tiedä. En luule, että olemme vielä päässeet sellaiseen paikkaan, missä tahtoisin tulevaisuuteni olevan jonkun muun kuin omissa käsissäni. Ette saa luulla minua kiittämättömäksi. Annan hyvin suuren arvon — kaikelle, mitä olette tehnyt ja voisitte tehdä…"

Hän nauroi hermostuneesti. Punainen lampunvarjostin se kai oli vastuussa väristä hänen poskillaan. Niillä oli varmasti sama vivahdus. Juuri silloin palvelija palasi tuoden hänen takkinsa, ja Dick auttoi sen hänen ylleen. Samassa kuului ovikello soivan.

"Joku ainakin tietää tien sisälle rikkomatta ikkunoitani", sanoi Dick.

"Suututtiko se teitä?" kysyi Audrey nauraen pehmeästi. "Olin porsas tehdessäni sen, koska olette niin kiukustunut. Se oli niin helppoa; kukaan ei nähnyt minun kohottavan kättäni ja heittävän kiviä."

William tuli taas sisään, ja häntä seurasi Steel.

Tämä nyökkäsi tytölle, sitten Dickille.

"Mitä nämä ovat?" kysyi hän ja veti taskustaan kourallisen erikokoisia kiviä. Eräät niistä olivat yhtä isoja kuin pähkinät, yksi vielä isompikin. Hän ammensi taskustaan pöydälle kourallisen kourallisen jälkeen.

"Mitä nuo ovat, sir?" kysyi hän uudelleen voitonriemuisesti.

"Ne", sanoi Dick hämmästyksestään toinnuttuaan, "ovat timantteja. Noin neljännesmiljoonan punnan arvosta."

"Ja kolme kertaa niin paljon on vielä Malpasin huoneessa", sanoi Steel. "Epäjumalan kuva on niin täynnä! Nyt minä tiedän, miksi se kummitus kävelee siellä!"

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings