XX.

Sanoma Malpasilta.

Audrey odotti häntä Palace-hotellin keskusteluhuoneessa, ja kaikki jäljet hänen kärsimistään vaikeuksista olivat kadonneet.

"Toivon, etten ole estänyt teitä menemästä vuoteeseen", sanoi Dick anteeksipyytäen.

Tullessaan hän oli koko ajan mitä innokkaimmin toivonut, että asian laita olisi juuri niin.

Audrey ei oikein mielellään tahtonut palata illan epämieluisiin kokemuksiin, mutta Dick oli luja siinä asiassa.

"Ei, en aio aiheuttaa enää enempää selkkausta", vakuutti tämä.

Audrey pani äänettömänä merkille sanan "enempää", mutta ei viisaasti vaatinut häneltä mitään selitystä.

"Marshalt on yksityiselämäänsä nähden hyvin huonossa maineessa, ja jos minä olisin tietänyt, että aikomuksenne oli tavata hänet, olisin estänyt teidät siitä."

"Luulin hänen olevan naimisissa", sanoi Audrey surullisesti, ja Dick pudisti päätään.

"Ei, se on hänen kuuluisa 'turvallisuus ensin keksintönsä’. Se estää hänen naisystäviään kohottamasta toiveitaan liian korkealle. Hän on suoranainen roisto rikkaudestaan huolimatta, ja minä antaisin mitä tahansa saadakseni kohdella häntä samalla tavalla! Audrey, te ette saa enää mennä Portman Squarelle."

"Audrey? Muuten se on minusta samantekevää, vaikka minusta tuntuukin, että minun pitäisi jo olla päässyt lapsen kengistä. Hollowayssa minua sanottiin '83:ksi', tai, jos tahdottiin olla tavallista ystävällisempiä, pelkäksi 'Bedfordiksi' — mutta luulen kuitenkin, että annan mieluummin sellaisten ihmisten sanoa itseäni Audreyksi, joista ei tarvitse pelätä, että he tarttuvat käteeni ja tulevat tunteellisiksi." Dick yritti olla ankarasti loukkaantunut, mutta se ei onnistunut.

"Te olette harvinainen. Tulen sanomaan teitä Audreyksi, ja jos joskus tulen tunteelliseksi, niin sanokaa ainoastaan: 'asiaan', ja minä olen kiltti. Ja te ette mene enää Portman Squarelle."

Audrey katsahti häneen nopeasti.

"Tarkoitatteko mr Malpasia?"

Dick nyökkäsi.

"En tiedä, kuinka monta hänen satasistaan olette käyttänyt…"

"Kuusikymmentä puntaa", sanoi Audrey.

"Annan ne teille, ja te voitte lähettää hänelle takaisin hänen rahansa."

Dick tunsi Audreyn vastustavan hänen ehdotustaan, ennenkuin tämä sanoi mitään.

"En voi tehdä sitä, kapteeni Shannon", sanoi Audrey nopeasti. "Minun täytyy järjestää itse asiani. Kun tapaan hänet lauantaina, pyydän häntä määrittelemään palkan, jonka hän on aikonut maksaa minulle, ja ilmoitan hänelle suoraan, kuinka paljon olen menettänyt ja että tahdon palauttaa liiat rahat hänelle. Kun se keskustelu on suoritettu…"

"Ja parasta olisi, ettei se kestäisi kauan, prinsessa", sanoi Dick synkästi, "sillä muussa tapauksessa minä astun hänen siivottomaan salonkiinsa…"

"Miksi sanotte minua prinsessaksi?" kysyi Audrey rypistäen hiukan otsaansa, ja Dick punastui.

"En tiedä… Tahi, tiedän kyllä! Muutan tapani ja kerron teille totuuden! Minun ajatuksissani te olette — repaleprinsessa. On olemassa eräs vanha saksalainen tarina, tai ehkä se on kiinalainen, prinsessasta, joka oli niin kaunis, että säädettiin laki, jonka mukaan hänen oli pukeuduttava repaleihin, jotteivät kaikki olisi rakastuneet häneen ja siten saattaneet vaaraan kotinsa rauhaa ja onnellisuutta, ja ensikerran kun näin teidät, niin muistin tämän tarinan ja annoin teille sen nimen."

"Ja se päättää teidän haastattelunne", sanoi Audrey vakavasti.

Hän ei ollut ensinkään loukkaantunut, vaikk'ei Dick sitä tietänyt. Päästyään yksikseen huoneeseensa hän nauroi kauan ja lempeästi tarinalle ja sen sisältämälle kohteliaisuudelle.

Hän valmistautui juuri menemään vuoteeseen, kun näki kirjeen, joka oli jätetty hänen toalettipöydälleen. Hän tunsi heti huolimattoman käsialan ja repäisi auki kirjekuoren.

"Onnittelen teitä pakoonpääsynne johdosta (sanottiin siinä). Teidän olisi pitänyt käyttää veistä".

Hän joutui ymmälleen. Kuinka tiesi Malpas, mitä oli tapahtunut Lacyn kaikkein pyhimmän suljettujen ovien takana?

Audrey ei ollut jättänyt Dick Shannonia mihinkään epävarmuuteen todelliseen mielialaansa nähden, ennenkuin tämä jätti jäähyväiset, sillä hän oli huono näyttelijä. Tultuaan kävellen kotiin Dick saapui asuntonsa ovelle hiukan kello yhdentoista jälkeen, jolloin teatterit olivat tyhjenemässä ja kadut täynnä yleisöä kiidättäviä autoja, ja ollessaan juuri menossa sisään hän huomasi, että jalkakäytävän reunalla seisoi mies, jonka oli tavannut aikaisemmin samana iltana. Hän astui takaisin liikkumattoman seisoskelijan luo.

"Oletteko yhä vielä eksyksissä, mr Brown?" kysyi hän hyväntuulisesti.

"En ole", kuului rauhallinen vastaus. "Sen jälkeen kuin olin eronnut teistä, johtui mieleeni, että keskustelisin mielelläni hiukan teidän kanssanne."

Dick arveli hetkisen ja sanoi sitten: "Tulkaa sisään", minkä jälkeen hän opasti vieraansa toimistoonsa. "No, mr Brown?" sanoi hän lykäten esiin tuolin, johon hänen vieraansa istuutui tyytyväisyydestä huokaisten.

"Seisoskeleminen ja käveleminen on minulle hiukan vaivalloista", sanoi hän. "Kiitän teitä, kapteeni Shannon. Mitä tiedätte Malpasista?"

Kysymyksen suorasukaisuus hytkähdytti salapoliisia.

"Luultavasti vähemmän kuin te", sanoi hän viimein.

"Minä en tiedä mitään", kuului taipumaton vastaus, "paitsi että hän on herrasmies, joka pysyttelee hyvin paljon omassa seurassaan, ei sekaannu naapuriensa asioihin eikä pyydä heitä sekaantumaan hänen asioihinsa."

Sisältyikö hänen äänensä sävyyn jonkinlainen haaste? Dick huomasi olevan vaikeata vastata tähän kysymykseen.

"Ainoa asia, jonka tiedämme hänestä, on se, että hänen luonaan käy omituisia vieraita."

"Kenenkäpä luona niitä ei kävisi?" kuului vastaus. "Mutta tiedetäänkö mitään hänen vahingokseen?"

"Ei kerrassaan mitään", sanoi Dick rehellisesti, "paitsi että me luonnostamme epäilemme vanhahkoja henkilöitä, jotka asuvat yksin. On aina olemassa mahdollisuus, että meidän on jonakin päivänä tunkeuduttava sisään ja löydettävä hänen surulliset jäännöksensä. Mistä syystä te luulette, että minä tiedän hänestä yhtään mitään?"

"Sen vuoksi, että te olitte pitämässä silmällä hänen taloaan, ennenkuin se nuori nainen tuli ulos Marshaltin talosta ja veti syrjään teidän huomionne", kuului levollinen vastaus.

Dick katsoi tiukasti häneen.

"Te kerroitte minulle tulleenne juuri aukiolle ja kääntyneenne heti takaisin?" hän sanoi.

"Toisinaan täytyy muunnella kertomustaan", kuului kylmä vastaus. "Teidänkään toimessanne ei ole mahdollista esiintyä aina vilpittömänä. Totuus on, että minä olin pitämässä silmällä silmälläpitäjää ja ihmettelemässä, mitä teillä oli Malpasia vastaan."

"Ette kai ainakaan pitänyt minua silmällä talon sisäpuolelta käsin?" kysyi Dick kuivasti, ja mies nauroi hillitysti.

"Se olisi varmasti ollut paras tarkastuspaikka", vastasi hän vältellen. "Olen ihmetellyt, sivumennen sanoen, mitä sille onnettomalle tytölle tapahtui. Marshaltilla oli kevytmielisen miehen maine menneinä päivinä. On syytä olettaa, ettei hän ole tehnyt täydellistä parannusta. Oletteko koskaan nähnyt mitään tällaista?"

Hän hyppäsi suoraan asiasta toiseen ja pistäen sormensa liivintaskuunsa otti esiin pienen, ruskean piikiven, johon oli kiinnitetty punainen sinetti. Dick otti sen käteensä ja tarkasteli sitä uteliaasti.

"Mikä se on?" kysyi hän.

"Se on hiomaton timantti, ja punainen sinetti on meidän yhtymämme merkki. Me merkitsemme kaikki kivemme tällä tavalla käyttäen erikoislaatuista sinettilakkaa, jota ei tarvitse kuumentaa."

Dick katsoi timanttia ja antoi sen takaisin.

"Ei, en ole nähnyt mitään sellaista. Minkä vuoksi kysytte sitä?"

"Minä ihmettelin." Vanha mies silmäili häntä tarkasti. "Te olette varma, ettei kukaan ole tuonut teille tällaista kiveä — poliisin haltuun joutuu usein kaikenlaisia harvinaisuuksia."

"Ei, en ole nähnyt yhtään sellaista aikaisemmin. Oletteko kadottanut jonkin kiven?"

Vanha mies kostutti kielellään huuliaan ja nyökkäsi.

"Kyllä, olen kadottanut erään kiven", sanoi hän hajamielisesti. "Oletteko koskaan kuullut eräästä Laker-nimisestä miehestä? Näen, ettette ole. Mielenkiintoinen henkilö. Olisin mielelläni suositellut häntä teille. Pystyvä mies, mutta joi jokseenkin kovasti, mikä merkitsi tietysti, ettei hän ollut ensinkään pätevä. Juomisesta ei ole hyötyä kellekään, paitsi niille, jotka myyvät väkijuomia. Laker oli raittiina nero; juopuneena hän oli kaikkein suurin hullu. Ettekö ole koskaan nähnyt häntä?"

Kysymyksen esittivät paremminkin hänen silmänsä kuin äänensä.

"En, en tunne Lakeria", tunnusti Dick Shannon, "mikä merkitsee sitä, että virallisesti hän on tuntematon".

"Oh!" Vanha mies näytti pettyneeltä ja nousi seisomaan yhtä äkkiä kuin oli istuutunutkin. "Te ehkä alatte ajatella, että minä olen itsekin jonkinlainen arvoitus", sanoi hän ja lisäsi sitten vilkkaaseen tapaansa: "Tapahtuiko sille nuorelle naiselle jotakin?"

"Ei mitään, paitsi että hän sai kokea hyvin epämieluisia asioita."

Mr Brown näytti hampaansa hymyillen ilottomasti.

"Kuinka voisi joku tavata kunnianarvoisan Lacyn saamatta epämiellyttäviä kokemuksia?" kysyi hän kuivasti.

"Tunnetteko hänet sitten?"

Brown nyökkäsi.

"Oikein hyvin?"

"Kukaan ei tunne ketään oikein hyvin", sanoi toinen. "Hyvää yötä, kapteeni Shannon. Suokaa anteeksi, että olen häirinnyt teitä. Teillä on osoitteeni, jos tahdotte tavata minua. Olkaa ystävällinen ja soittakaa kuitenkin ensin, sillä minä vietän huomattavan osan ajastani maaseudulla."

Dick meni ikkunan ääreen ja katseli kadulle, kunnes ontuva mies katosi näkyvistä. Kuka hän oli? Mitä vihaa oli Marshaltin ja hänen välillä? Dick melkein toivoi olevansa sikäli hyvissä väleissä etelä-afrikkalaisen kanssa, että olisi voinut tyydyttää uteliaisuutensa.