XLII.

Merkitsijä.

Mr Torringtonin huoneisto Ritz-Carltonissa hän esiintyi luettelossa mr Brownina — oli kalliimpia tässä hotellissa, joka ei hairahtunut ainakaan halpuuteen päin. Hänen luonaan kävi hyvin vähän vieraita, mistä oli seurauksena, että hotellin virkailijat eivät nähneet häntä kovinkaan usein ja että johtajaa ja tarjoilijaa lukuunottamatta, joka toi hänen ateriansa hänen yksityiseen ruokasaliinsa, vain hyvin harvat henkilöt hotellin palveluskunnasta tunsivat hänet. Yleisesti tiedettiin, ettei hän tahtonut nähdä luonaan vieraita; ja kun muuan nukkavieruinen pienikokoinen mies tuli vastaanottotoimistoon ja pyysi päästä mr Brownin puheille, niin vuorossa oleva toimitsija suvaitsi tarkastella häntä koko lailla epäkohteliaasti.

"Teidän olisi parasta kirjoittaa", sanoi hän. "Mr Brown ei ota vastaan ketään muutoin kuin sopimuksesta."

"Kyllä hän ottaa minut vastaan", sanoi pikku mies innokkaasti. "Kysykää vain häneltä. Ja minä olen sopinutkin hänen kanssaan asiasta."

Toimitsija oli ilmeisesti epäilevällä kannalla. "Otan selville", sanoi hän lyhyesti. "Mikä on nimenne?"

Mies ilmoitti nimensä, ja toimitsija katosi tiskin takana olevaan pieneen huoneeseen, jossa vieraan toivomukset voitiin esittää asianomaisen itsensä kuulematta usein imartelematonta kuvausta itsestään. Hän tuli takaisin jonkin hetken kuluttua.

"Mr Brown ei ole tehnyt teidän kanssanne mitään sopimusta. Mistä olette?"

Mies ajatteli nopeasti ja mainitsi erään kuuluisan timanttiyhtiön Kimberleyssä.

Jälleen toimitsija katosi ja palattuaan viittasi luokseen hotellipojan.

"Saata tämä herrasmies mr Brownin huoneistoon", sanoi hän, "ja odota käytävässä saattaaksesi hänet jälleen alas."

Mr Brown oli kirjoittamassa kirjettä, kun mies tuli sisään, ja tarkasti vierastaan välkkyvien silmälasiensa takaa.

"Oletteko De Beersistä?" kysyi hän.

"En juuri De Beersistä, mr Brown", sanoi mies suostuttelevasti hymyillen, "mutta totuus on, että tunsin teidät Etelä-Afrikassa."

Brown osoitti hänelle tuolia.

"Milloin se oli?"

"Ennenkuin jouduitte vaikeuksiin, mr Brown."

"Teidän on täytynyt olla nuori silloin, ystäväni", sanoi Brown hymyillen.

"Olen vanhempi, kuin miltä näytän. Asia on suoraan sanoen niin, että rahani ovat lopussa, ja ajattelin, että tahtoisitte auttaa vanhaa ystävää, joka on joutunut huonoihin oloihin."

"Autan teitä kyllä, jos kertomuksenne on totta, mutta tunnustan, etten usko sitä. Muistan mainiosti ulkonäöltä kaikki tapaamani henkilöt enkä varmasti koskaan unohda ystäviäni. Missä olemme tavanneet toisemme?"

Vieras ampui umpimähkään.

"Kimberleyssä", sanoi hän. Hän tiesi että Kimberley oli timanttikaivosteollisuuden keskus.

"Olen ollut Kimberleyssä", sanoi toinen, "mutta jokainen timanttiasioissa liikkuva on ohut Kimhberleyssä silloin tai tällöin. Tietysti muistatte minun nimeni niihin aikoihin?"

Mutta vieras oli tilanteen tasalla.

"Muistan sen", sanoi hän lujasti, "mutta mikään ei saisi minua sanomaan sitä. Jos joku herrasmies tahtoo kulkea mr Brownina — hyvä, mr Brown riittää minulle aivan hyvin. Asia on totta puhuen niin" — tässä hän sai nerokkaan päähänpiston — "että olin vankilassa samaan aikaan kuin tekin".

"Siis vankilakavereita", sanoi toinen hyväntuulisesti ja pisti kätensä taskuunsa. "En muista teitä, mutta olen koettanut kaikin tavoin unohtaa suuren osan siitä väestä, jonka tapasin aallonmurtajalla."

Pöydällä oli kirje, jonka kirjoittamisen vanha mies oli juuri saanut valmiiksi. Vieras näki kiemuraisen allekirjoituksen, mutta paperi oli hänestä liian kaukana, niin ettei hän voinut sitä lukea. Jos hän olisi voinut keksiä jonkin tekosyyn mennäkseen toiselle puolelle pöytää, niin hän olisi voinut saada tietoonsa arvokkaan asian.

Vanha mies veti esiin kukkaronsa ja asetti pöydälle setelin.

"Toivotan teille parempaa onnea", sanoi hän.

Pieni mies otti setelin, kääri sen palloksi ja heitti sen hyväntekijänsä hämmästyneiden silmien editse takkaan, joka oli suoraan tämän takana. Brown kääntyi kummastuneena katsomaan taakseen, ja samassa hetkessä oli allekirjoitus luettu.

"En tarvitse rahojanne", sanoi pieni mies, "Luuletteko minun olevan täällä ainoastaan sen taikka mitä voin saada teiltä? Voitte pitää rahanne — Torrington!"

Daniel Torrington katsoi häneen terävästi.

"Tiedätte sittenkin nimeni, kas vain? Ottakaa ylös tuo raha, mies, älkääkä olko hullu. Mitä tahdotte, jollette tahdo rahaa?"

"Puristaa kättänne", sanoi toinen, mutta otti kuitenkin ylös rypistyneen setelin, jota hän varovaisesti kyllä ei ollut heittänyt kauemmaksi, kuin mikä sille oli turvallista.

Torrington saattoi hänet ovelle ja sulki sen hänen jälkeensä. Sitten hän palasi tuolilleen koettaen palauttaa muistiinsa miehen kasvot. Kukaan ei ollut tuntenut häntä vankilassa Torringtonina; hän oli useita vuosia ollut pelkkä numero eikä mitään muuta, kunnes eräs vartijoista oli kerran piloillaan sanonut häntä "Browniksi", ja se nimi oli jäänyt hänen omaisuudekseen. Kuinka saattoi se mies…?

Sitten hänen silmänsä sattuivat kirjeeseen, ja hän ymmärsi. Mitähän se mies tahtoi? Mikä oli ollut hänen käyntinsä tarkoituksena? Hän ei ollut koskaan kuullut merkitsijöistä ja heidän rohkeudestaan, niistä vaaroista, joihin nämä maanalaisen maailman reportterit antautuivat. Oli toisia, jotka pitivät heitä mitä hyödyllisimpinä tekijöinä.