LVI.

Vipu.

Miehelle, joka on antautunut sellaiseen työhön, joka oli mr Martin Eltonin erikoisalana, keräytyy ehdottomasti vuosien kuluessa varsin suuri määrä asiapapereita, jotka on pidettävä turvallisessa paikassa, missä ne eivät voi vetää puoleensa uteliaan syrjäisen huomiota. Sillä niiden hävittäminen ja ilmituleminen on yhtä vaarallista.

Martin luotti hyvin paljon omaan muistiinsa, ja hän olikin tässä suhteessa hyvin varustettu, sillä hän ei koskaan unohtanut pienintäkään yksityiskohtaa. Pohtiessaan nyt niitä tärkeitä kysymyksiä, jotka odottivat käsittelyä, ja etsiessään kaikilta suunnilta välttämätöntä apua ja niitä vaikuttimia, joita voisi käyttää hyväkseen tämän avun saamiseksi, hän muisti erään nelisivuisen muistiinpanon, joka oli kirjoitettu Big Bill Stanfordin kauniilla käsialalla.

Stanford oli eräänlainen paperistrategisti. Entisaikoina oli hänen huvinaan suunnitella paperilla jokaisen aiotun kaappauksen eri vaiheet pienintä yksityiskohtaansa myöten. Suurin osa näistä suunnitelmista oli tullut hävitetyksi, mutta niiden joukossa oli ollut yksi, joka Martinin mielestä oli niin taitavasti kokoonpantu, että hän oli säilyttänyt sen, osaksi harvinaisuutena, osaksi tulevaisuutta silmälläpitäen. Sellaiset paperit kuin nämä säilytettiin erään pankin talletuslokerossa. Tänä iltapäivänä oli Martin käynyt pankin holvissa ja ollut siellä puoli tuntia tutkien papereita ja hävittäen paljon sellaista, millä ei enää ollut arvoa. Kun hän tuli ulos, oli hänellä rintataskussaan nämä neljä paperiliuskaa, jotka saattoivat varsin hyvin osoittautua voimakkaaksi vivuksi Martinin tahtoessa saada Bill Stanfordin ajatukset kulkemaan samaan suuntaan kuin hänen omatkin ajatuksensa.

Kotiin tultuaan hän kutsutti luokseen kaupunginlähetin ja antoi tälle kirjeen Stanfordille vietäväksi. Puolta tuntia myöhemmin soi hänen puhelimensa. Stanfordin äänensävystä hän päätti, että tämä oli huonolla tuulella.

"Kuulepas, Martin. En minä voi juosta sinun luoksesi niinkuin mikäkin lemmikkikoira joka kerta, kun kutsut minua. Mitä sinä tahdot minusta?"

"Tahdon puhua kanssasi. Se on todella tärkeätä."

Stanford mutisi jotakin ja sanoi sitten:

"Olisi parempi, että sinä tulisit tänne minun luokseni tänä iltana."

"Se ei tule kysymykseenkään", sanoi Martin. "Sinä saat ohjeesi minulta, Stanford, niinkuin ennenkin, oletpa sitten Marshaltin edustaja tai et. Sinun on oltava täällä ennen kello viittä."

"Mikä on kysymyksessä?" Stanfordin ääni oli terävä ja epäluuloinen. "Sanoinhan sinulle, etten jouda mihinkään."

"Tule sanomaan se minulle", sanoi Elton kärsimättömästi. "Älä sano sitä puhelimessa, jolloin puolet Lontoon poliiseista on sitä kuulemassa. Et kai luule minun lähettävän hakemaan sinua, jollei asia olisi tärkeä, vai mitä?"

Langan toisessa päässä oli pitkä äänettömyys, ja sitten Stanford puhui jälleen lauhkeammalla äänellä.

"Olkoon menneeksi, minä tulen. Mutta älä luule saaneesi minua niin pitkälle, että minun on pakko ottaa vastaan määräyksiä sinulta, Elton. Sinulla ei ole mitään oikeutta…"

Martin Elton pani puhelimen kiinni tällä hetkellä. Hän tunsi miehensä liian hyvin antaakseen tämän päästä vauhtiin puhelinväittelyssä.

Muutamia minuutteja yli viisi Stanford tuli, ja hän tuli ikävällä tuulella. Martin makasi leposohvalla lempiasennossaan ja katsahti ylös kirjasta, kun Stanford syöksyi huoneeseen.

"Mitä hiivattia sinä, Elton, tarkoitat lähettäessäsi hakemaan minua, aivankuin olisin mikäkin kuli? Sinun on tapana…"

"Sulje ovi", sanoi Martin. "Olet koko lailla kovaääninen, ystäväni."

"Luuletko sinä, ettei minulla ole muuta tekemistä kuin juosta sinun jäljessäsi?"

Stanford oli kalpea kiukusta. Hänellä oli se ominaisuus, joka on erikoinen rikollisille, mutta ei aivan outo lainkuuliaisemmillakaan henkilöillä, nimittäin tavaton turhamaisuus, joka helposti loukkaantui, kun hänen oma arvonsa oli uhattuna.

"Riitelemisessä ei ole mitään järkeä", sanoi Martin. "Asia on vakava; muussa tapauksessa en olisi pyytänyt sinua tulemaan."

Hän nousi ylös, otti laatikosta sikarin ja sytytti sen. Sitten hän ojensi laatikon Stanfordille, joka otti äreästi vastaan tarjotun sikarin. Sitten Martin päästi pomminsa räjähtämään.

"Audrey Bedford on mennyt Stormerin palvelukseen, ja se lapsi on sukkela työntekijä."

"Audrey? Tarkoitatko vaimosi sisarta?"

Martin nyökkäsi.

"Onko hän mennyt Stormerin palvelukseen? Mitä minä siitä välitän! Stormer ei merkitse mitään minulle — eikä sinullekaan. Ja jos sinä olet kutsunut minut Portman Squarelta vain kertoaksesi sen minulle, niin sinä tuhlaat aikaani!"

"Sanon sinulle, että hän on sukkela työntekijä", sanoi Elton hitaasti, "ja terävä myöskin, Stanford. Et kai ole unohtanut, että hän oli kaksitoista kuukautta Hollowayssa sinun varastamasi tavaran kuljettamisesta?"

"Älä sano 'sinun', vaan 'meidän'", sanoi Stanford vihaisesti.

"Älkäämme halkoko hiuksia", myönsi Martin. "Hän oli siellä aikansa. Miltä luulet sen hänestä tuntuvan — tuskalliselta, eikö niin? Luulen, että sinustakin tuntuisi tuskalliselta, jos olisit saanut olla kaksitoista kuukautta vankilassa rikoksesta, jota et ole tehnyt."

Stanford silmäili häntä epäluuloisesti.

"No niin, entä sitten?" kysyi hän, kun toinen oli lopettanut. "Luultavasti hänestä tuntuu tuskalliselta, Riitta hän on nyt saanut uuden toimen ja suoriutuu hyvin. Miksi luulet Stormerin ottaneen hänet?"

"Sanon sen sinulle — koska hän on mennyt Stormerin toimistoon ja juorunnut siellä kaiken, mitä hän tietää timanttivarkaudesta, ja nyt hänet on pantu kokoamaan todistuksia. Älä unohda, että Stormerin toimisto on melkein kaikkien Lontoossa olevien lähetystöjen palveluksessa."

William Stanford nauroi ivallisesti.

"Hän saa koota kaikki todistukset, jotka ovat koottavissa, mitä minuun tulee", sanoi hän. "Onko siinä kaikki?"

"Ei aivan", sanoi Martin. "Muistatko, että sinä kirjoitit pienen taistelusuunnitelman sitä Suomen kuningattaren kaulanauhan varkautta varten? Muistatko, kuinka sinä merkitsit muistiin kaikki mahdollisuudet, vieläpä piirustit pienen kartan siitä paikasta puistossa, missä auton pysähdyttämisen piti tapahtua, sekä laadit yksityiskohtaiset ohjeet siitä, kuinka paikalta lopuksi oli poistuttava?"

"Muistan", sanoi Stanford hetkisen ajateltuaan, "mutta se suunnitelma hävitettiin".

"Sitä ei hävitetty", sanoi Martin tyynesti. "Se oli niin nerokas luomus, että minä hyvin järjettömästi säilytin sen. Audrey oli täällä kaksi päivää sitten — hän tuli minun ja Doran ollessa ulkona, ja meni ylös Doran huoneeseen kampaamaan tukkaansa. Dora pitää minun talletuslokeroni avainta kirjoituspöytänsä laatikossa."

Stanford katsoi tiukasti häneen.

"Entä sitten?" kysyi hän.

"Tänään minä menin pankkiin ottamaan talletuslokerostani hiukan rahaa. Rahat olivat siellä, mutta kaikki paperini olivat kadonneet."

Stanford kävi kalpeaksi.

"Tarkoitatko, että minun suunnitelmani on mennyt niiden mukana?"

Martin nyökkäsi hyvin hitaasti.

"Juuri sitä tarkoitan", sanoi hän. "Älä nyt räjähdä", lisäsi hän nähdessään veren kohoavan Stanfordin kasvoihin ja voimattoman raivon kiiluvan hänen silmissään. "Tiedän olleeni hullu säilyttäessäni sen; se olisi pitänyt hävittää heti, varsinkin kun sinä, jos muistan oikein, mainitsit siinä nimiä. Minä olen sekaantunut tähän asiaan yhtä suuresti kuin sinäkin ja olen yhtä suuressa vaarassa — suuremmassakin, koska Audreylla on Doraa ja minua vastaan jotakin, mitä hänellä ei ole sinua vastaan."

Stanford hieroi yhteen käsiään, mikä oli merkkinä siitä, että hän oli hermostunut.

"Sinä olet saattanut minut satimeen, sinä sika!" sanoi hän raivoissaan. "Kuinka sinä voitkaan olla niin varomaton!"

"Kuka kirjoitti nimet paperiin? Jos niitä ei olisi siinä, ei olisi mitään hätää", keskeytti Martin. "Varsinainen syy on sinun. En kylläkään väitä, ettei syytä olisi minussakin, mutta jos asia tulee oikeuden eteen, ja valamiehistö on sitä mieltä, että se paperi on riittävä todistus sinua vastaan, Stanford, niin sinun oma oveluutesi on siihen syynä."

Stanford kohautti olkapäitään. Näennäisestä voimakkuudestaan ja kerskaavaisuudestaan huolimatta hän oli pohjaltaan heikko, niinkuin Martin hyvin tiesi.

"Mitä minun sitten olisi tehtävä?" kysyi hän, ja he keskustelivat puoli tuntia keinoista ja menettelytavoista.