XIX.

Joshuan juttu.

"Minä näytän tulleen sopimattomalla hetkellä", sanoi Dora Elton metallinkirkkaalla äänellä.

Hän kohtasi Marshaltin silmistä liekehtivän raivon hievahtamatta.

"Olet koko lailla mieltynyt meidän perheeseemme, Lacy", sanoi hän.

Audrey oli ponnistautunut pystyyn, ja kooten päällysvaatteensa hän epävarmoin askelin kulki sisarensa ohi halliin ja sieltä kylmään, kirkkaaseen yöilmaan.

Sanaakaan ei puhuttu, ennenkuin ulko-oven kumahdus ilmoitti heille, että Audrey oli mennyt.

"En aio pyytää sinulta mitään selitystä, koska kaikki on kohtalaisen selvää", sanoi Dora sitten.

Marshalt kaatoi vapisevin käsin lasiin viiniä ja nielaisi sen, ennenkuin puhui mitään.

"Kutsuin hänet syömään päivällistä, ja hän tuli hiukan hyvälle tuulelle — siinä kaikki. Mitään muuta ei ole tapahtunut", sanoi hän.

Dora hymyili.

"En voi kuvitella arvokasta Audreyta 'hyvällä tuulella', mutta naiset ovat omituisia luontokappaleita sinun magneettisen vaikutuksesi alaisina, Lacy." Sitten hän odottamatta siirtyi toiseen asiaan: "Bunny tietää, että olin täällä eilisiltana — jolloin minun piti muka olla konsertissa."

"En välitä vähääkään siitä, mitä hän tietää", mutisi mies. "Jos sinusta on niin tärkeätä, mitä Bunny ajattelee ja mitä Bunny tietää, olisi parasta, ettet enää tulisi tänne."

Jälleen Dora hymyili.

"Ja sinä tahtoisit avaimen, tietysti? Bunny löytäisi sen helposti. Se avaa takaportin ja kasvihuoneen oven ja oven, jonka takana tämä pieni rakas sanctum sanctorum on. Bunnylla on melko suuri intohimo pääavaimia kohtaan."

"En tahtoisi sinun ajattelevan, että sinun sisaresi…"

"Hän ei ole minun sisareni, mutta se ei merkitse mitään. Ja mitä siihen tulee, ettei teidän välillänne… Lacy, sinä peto!"

Huvitetun välinpitämättömyyden ilme oli hävinnyt hänestä. Raivo vapisutti häntä päästä jalkoihin saakka ja riisti häneltä puhelahjan joksikin aikaa, minkä jälkeen sanat sitten purkautuivatkin vuolaana ja häijynä virtana.

"Olen uskaltanut kaikkea sinun takiasi. Olen valehdellut ja pettänyt… Oh, sinä halpamainen olento! Olen aina vihannut Audreyta! Jumalani, kuinka vihaan häntä nyt! Ja sinä tahdot hänet minun paikalleni? Ensin tapan sinut! Ammun sinut niinkuin koiran, Lacy…"

"Sinä ammut minut joka päivä", keskeytti Lacy hänet ärtyneesti nauraen. "Joko sinä tai miehesi. Minä olen Eltonien inhimillinen maalitaulu. Ole nyt järkevä, Dora."

Hän tarttui häntä hartioihin ja veti nyyhkyttävän naisen pään rintaansa vastaan.

"Jos luulet, että olen rakastunut siihen karitsaan, niin olet mieletön. Aion nyt tehdä tunnustuksen, ja sinun on uskottava minua tällä kertaa."

Dora mutisi jotakin, mitä Lacy ei voinut kuulla, vaikka voikin arvata, minkä vuoksi hän hymyili Doran olkapään ylitse.

"No niin, tämä on totuus — kerta kaikkiaan! Maailmassa on yksi mies, jota minä vihaan pahemmin kuin ketään muuta, ja se mies on Audrey Bedfordin isä. Se saa sinut hätkähtämään!"

"Audreyn nimi ei ole Bedford", sanoi Dora nielaisten nyyhkytyksensä. Hän kuivasi silmiään pienellä nenäliinalla.

"Olet oikeassa. Hänen nimensä on Torrington, vaikka se ei ollut sinun nimesi. Dan Torrington ja minä olemme vanhoja vihamiehiä. Minulla on suuri lasku suoritettavana, ja se ei ole vielä selvitetty."

"Hänen isänsä on rangaistusvanki." Doran äänessä oli yhä nyyhkytystä.

Lacy nyökkäsi.

"Hän on aallonmurtajalla Kapkaupungissa elinkautiseksi tuomittuna", sanoi hän. "Jos minun pyssyni olisi ampunut suoraan, olisi hän nyt kuollut mies. Hänellä oli onnea; satutin häntä sääreen ja tein sen sian rammaksi. Jolleivät salapoliisit olisi saaneet häntä kiinni samalla hetkellä, olisi ehkä minun loppuni ollut seurauksena."

"Sinäkö siis annoit pidättää hänet?" kysyi Dora hämmästyneenä.

Lacy nyökkäsi.

"Niin, minä johdin Streams Diamond Mining Corporationin etsivää osastoa ja sain selville, että Dan Torrington harjoitti laitonta timanttikauppaa. Sain hänet satimeen, ja siinä on melkein koko historia, lukuunottamatta sitä, että hänen rangaistustaan kovennettiin sen johdosta, että hän oli ampunut minua."

Dora irtautui hänestä ja naisellisia vaistojaan seuraten siirtyi uuninreunakkeella olevan peilin ääreen. "Katsohan silmiäni!" sanoi hän säikähtyen. "Voi, kuinka hullu olinkaan, kun tulin tänne! En tiedä, onko minun uskottava sinua vai ei, Lacy. Kuinka sinä voisit kostaa Torringtonille hakkailemalla hänen tytärtään?"

Lacy nauroi.

"No niin, ehkäpä se ei ole yhtä selvää, kuin miltä näyttää", sanoi hän. "Olin joka tapauksessa hullu koettaessani saada hänet jaloiltaan. Minun olisi pitänyt menetellä hitaasti ja vakavasti, ja silloin hän olisi voinut mennä naimisiin kanssani."

"Naimisiin sinun kanssasi?"

Lacy nyökkäsi.

"Sellainen oli suunnitelma."

"Mutta — sinähän sanoit, ettet menisi koskaan naimisiin…"

Lacy viittasi pöydän vieressä olevaan tuoliin, ja Dora istuutui.

"Kerron sinulle kertomuksen, joka on aivan kuin jostakin kirjasta otettu", sanoi Marshalt. "Siihen aikaan kuin Torrington osti timantteja alkuasukkailta, omisti hän Graspan-nimisen farmin. Etelä-Afrikassa on tuhansittain Graspaneja, mutta tämä erikoinen Graspan oli joen varrella, yhden niistä, joiden mukaan nimi Fourteen Streams on syntynyt. Hänet oli tuskin lähetetty kärsimään rangaistustaan, kun farmilta löydettiin iso timanttikerrostuma. Sain asian selville vasta äskettäin, sillä löytöpaikalla ryhdyttiin töihin hänen lakimiestensä Hallamin ja Cooldin nimessä. Sen nimenä onkin nykyisin Hallamin ja Cooldin kaivos. Dan Torrington on miljoonamies; hän on myöskin kuoleva miljoonamies. Koko ajan, kun olen ollut Englannissa, on eräs vanginvartija lähettänyt minulle kuukausittain tietoja Torringtonista, ja viimeksi saamani tiedon mukaan hän oli hitaasti huononemassa."

"Jos sinä siis menet naimisiin Audreyn kanssa…?"

Marshalt nauroi jälleen.

"Aivan niin! Jos minä menen naimisiin Audreyn kanssa, tulee minusta tavattoman rikas mies."

Dora katsoi häntä hämmästyneenä.

"Mutta sinähän olet rikas nytkin!"

Hymy poistui Marshaltin kasvoilta.

"Olen kyllä rikas nytkin", sanoi hän töykeästi, "mutta voisin olla rikkaampikin".

Ovelta kuuluva kolkutus keskeytti hänet.

"Kuka siellä?" kysyi hän terävällä äänellä.

Palvelustytön ääni vastasi:

"Eräs herrasmies tahtoo tavata teitä, herra. Hän sanoo hänellä olevan tärkeätä asiaa."

"En voi ottaa vastaan ketään. Kuka se on?"

"Kapteeni Shannon, herra."

Doran suusta pääsi kauhun huudahdus.

"Hän ei saa nähdä minua! Mihin voin mennä?"

"Kasvihuoneen kautta ja ulos takatietä, samaa tietä kuin tulitkin", sähisi Lacy.

Hän oli tuskin ehtinyt työntää Doran pimeään kirjastoon ja palata huoneeseensa, ennenkuin Dick Shannon astui ovesta sisään. Hän oli iltapuvussa, ja hänen kasvoillaan oli ilme, jota ei ollut hauska nähdä.

"Tahdon puhua kanssanne, Marshalt."

"Mr Marshalt", murisi toinen.

"Mr tai Marshalt on aivan samantekevä. Te kutsuitte erään neidin syömään kanssanne päivällistä tänä iltana."

"Mutta jospa se neitonen tarjoutui itse syömään päivällistä kanssani", sanoi Marshalt kylmästi.

"Te kutsuitte erään neitosen syömään päivällistä kanssanne tänä iltana ja loukkasitte häntä niin pahoin, kuin naista yleensä voi loukata."

"Hyvä ystävä", sanoi Marshalt sanojaan venytellen, "te olette maailmanmies. Kuvitteletteko sen tytön tulleen tänne ottamatta huomioon kaikkia mahdollisuuksia?"

Hetkisen Dick Shannon tuijotti häneen, ja sitten hän sivalsi miestä kasvoihin kätensä selkäpuolella, niin että Marshalt horjahti taaksepäin raivosta karjahtaen.

"Se on valhe, jota ei saa toistaa", sanoi Dick Shannon matalalla äänellä.

"Te sanotte itseänne poliisiksi — kuuluuko tämä virkatehtäviinne?" kirkui Lacy.

"Olen aivan hyvin selvillä poliisin tehtävistä", sanoi Dick tuikeasti. "Ne on kaiverrettu Old Baileyn ulkoseinään. Muistakaa ne, Marshalt! 'Suojelkaa lapsia ja köyhiä ja rangaiskaa pahantekijöitä'."

* * * * *

Dick Shannon tuli ulos Marshaltin talosta hieman kylmäverisempänä kuin sinne mennessään. Katsahtaessaan — melkein koneellisesti — viereisen talon ikkunoihin hän näki eräässä niistä valojuovan, ja vaikka hänen ajatuksiaan hallitsivatkin Audreyn kärsimät vääryydet ja hänen omat murhaavat tunteensa Lacy Marshaltia kohtaan, niin tämä epätavallinen näky hämmästytti häntä siinä määrin, että hän meni kadun toiselle puolelle voidakseen nähdä paremmin. Hän oli ollut parhaillaan tarkastelemassa tätä taloa, kun Audrey tuli ulos ja suorastaan juoksi hänen syliinsä, eikä sieltä silloin ollut näkynyt elon merkkiäkään. Joku tirkisti ikkunaverhojen raosta alas kadulle; hän huomasi epämääräistä liikettä, ja sitten valo sammui.

Kuljettuaan jälleen kadun poikki hän koputti oveen mutta ei saanut mitään vastausta. Odottaessaan, kaikki ajatuksensa yhä vielä keskittyneinä kyynelsilmäiseen Audreyhin, hän luuli kuulleensa heikkoa ääntä hallista. Oliko se salaperäinen mies sittenkin tulemassa alas? Hän astui alas katukäytävälle ja otti taskustaan pienen taskulampun. Mutta jos omituinen mr Malpas oli aikonut tulla näkyviin, niin hän muutti mielensä.

Kymmenisen minuuttia Dick Shannon odotti vielä, ja sitten hän luopui vartioimisestaan. Hän tahtoi tavata Audreyn sinä iltana ja saada häneltä yksityiskohtaisemman kertomuksen kuin se sekava juttu, jonka hän oli kuullut heidän tavatessaan kadulla.

Kulkien aukion Baker Streetin-puolista sivua hän silmäili oikealle ja vasemmalle nähdäkseen jonkin auton. Näkyvissä ei ollut yhtään, ja hän katsoi taakseen samaa tietä, kuin oli tullut. Oliko se vain mielikuvitusta, vai näkikö hän todellakin tumman hahmon sukeltautuvan esiin arvoituksellisesta talosta ja kuljettuaan omituisesti ontuen kadun poikki kiirehtivän kohti aukion kaukaisempaa päätä? Hahmo osoittautui siis todelliseksi ihmiseksi. Kysymys oli ainoastaan siitä, olivatko hänen silmänsä pettäneet hänet hänen uskoessaan sen tulleen mr Malpasin talosta.

Hän lähti kiireesti perästä aiheuttamatta kumipohjaisilla kengillään mitään ääntä. Takaa-ajettava kulki kehää, joka olisi vienyt hänet aukion Oxford Streetin-puoliseen päähän, ja oli saapunut Orcharx Streetin kulmaan, kun Shannon saavutti hänet.

"Suokaa anteeksi."

Ontuva tuntematon käänsi terävät, kapeat kasvot salapoliisiin. Kaksi tutkivaa silmää tarkasteli kultareunaisten silmälasien takaa vastatullutta, ja hänen kätensä oli melkein huomaamatta pujahtanut syvälle päällystakin taskuun.

"Te olette mr Malpasin ystävä, eikö niin?" kysyi Dick. "Näin teidän tulevan hänen talostaan."

"Ei, en tunne mr Malpasia", sanoi tuntematon. "Olen itse asiassa outo Lontoossa ja olin etsimässä tietä Oxford Circukselle."

"En nähnyt teitä Portman Squarella ennenkuin vasta muutamia minuutteja sitten."

Mies hymyili.

"Luultavasti sen vuoksi, että minä tulin täältä päästä ja huomattuani olevani väärällä tiellä käännyin ympäri. Toimettomalle muukalaiselle tuottaa koko paljon huvia eksyksiin joutuminen suuressa kaupungissa."

Dickin silmät eivät siirtyneet hetkeksikään pois vieraan kasvoista.

"Asutteko kaupungissa?"

"Kyllä — Ritz-Carltonissa. Olen erään eteläafrikkalaisen kaivoksen johtaja. Sivumennen sanoen te ehkä pidätte minua jokseenkin järjettömänä, kun ilmoitan tämän satunnaiselle tuttavalle, mutta te olette salapoliisi — kapteeni Richard Shannon, jollen ole erehtynyt."

Dick oli yllätetty.

"En muista tavanneeni teitä, mr…?" keskeytti hän odottaen.

"Minun nimeni ei voi luullakseni olla teille mielenkiintoinen — passini on Brownin nimelle. Siirtomaaministeriö antaa teille yksityiskohtaisia tietoja. Ei, emme ole tavanneet ennen. Mutta minä satun tuntemaan teidät."

Dickin täytyi nauraa kiukustumisestaan huolimatta.

"Antakaa minun auttaa teitä löytämään Oxford Circus — vuokra-auto on nopein keino sen paikan saavuttamiseksi. Otamme auton yhdessä; minä olen menossa Regent Streetille."

Vanha mies taivutti päätään kohteliaasti, ja samassa tuli näkyviin vapaa auto, joka kutsuttiin paikalle.

"Lontoon ilmeinen hyvinvointi hämmästyttää minua", sanoi mr Brown huoaten. "Kun näen nämä rivit taloja, joista kussakin asuu joku, jonka täytyy nauttia kymmenentuhannen punnan tuloja vuodessa, niin ihmettelen, mistä ne rahat ovat alkujaan tulleet."

"Se ajatus ei ole koskaan johtunut minun mieleeni", sanoi Shannon.

Katulamppujen valossa hän oli saanut hyvän yleissilmäyksen miehestä. Hänessä ei ollut juuri mitään, jota olisi voinut pitää huonona. Hänen tukkansa, joka oli tuuhea, oli valkoinen, hänen hartiansa olivat hieman kumarassa, ja vaikka hänen laihat kätensä olivat kuhmuiset ja rosoiset aivankuin ruumiillisen työn tekijällä, näytti hän kuitenkin herrasmieheltä.

Oxford Circuksen kulmassa auto pysähtyi, ja vanha mies nousi pois vaivalloisesti.

"Pelkään, että olen koko lailla rampa", sanoi hän hyväntuulisesti. "Kiitän teitä, kapteeni Shannon, avustanne."

Dick Shannon katsoi hänen jälkeensä hänen ontuessaan väkijoukkoon maanalaisen radan sisäänkäytävän kohdalla.

"Tahtoisinpa tietää", sanoi hän ääneensä.