LIX.

Mr Smith saa naisvieraan.

Mr Slick Smithin asunnon isäntä oli suvaitsevainen, mukautuvainen mies. Hän tiesi, että hänen vuokralaisensa eli elämän varjoisalla puolella, mutta se ei ylentänyt eikä alentanut Slick Smithiä hänen silmissään. Hänelle hänen vuokralaisensa oli mies, joka maksoi laskunsa säännöllisesti, oli aina kohtelias, ei aiheuttanut mitään häiriötä ja oli kiitollinen kaikista niistä pikkupalveluksista, joita asunnon isäntä, hyvin arvossapidetty asianajajan apulainen, voi tehdä hänelle.

Heti kun hän sai selville Slick Smithin häpeällisen kutsumuksen, oli hänellä ollut tämän kanssa suorasukainen keskustelu, jonka tulos voitiin sisällyttää lauseeseen: "Te voitte tehdä, mitä tahdotte, mutta te ette saa saattaa minua tai minun taloani huonoon huutoon."

Vieraisiin hän suhtautui kylmästi, sillä vieraat muistuttivat salaliitosta; ja tässä suhteessa Slick Smith rikkoikin hyvin harvoin hänen toivomuksensa.

Sinä iltana isäntä kuuli koputusta kello yksitoista. Hän meni itse ovelle ja näki siellä nuoren ja miellyttävän näköisen naisen, jota hän ei tuntenut ja joka, mikäli hän tiesi, oli täysin tuntematon hänen vuokralaiselleen.

"Mr Smithkö?" sanoi hän epävarmasti. "Ei, en luule hänen olevan sisällä, miss. Voisinko minä ilmoittaa hänelle asianne?"

"Se on hyvin tärkeä; minun täytyy saada tavata hänet", sanoi nainen melkein järkähtämättömään sävyyn.

Isäntä epäröi. Hän ei hyväksynyt minkäänlaisia vieraita, mutta naispuoliset vieraat kello yksitoista illalla loukkasivat häntä määrättömästi. Ajateltuaan kuitenkin, että naisen saapumisella voisi olla jokin tärkeä syy, että tämä voi esimerkiksi olla hänen vuokralaisensa sisar tai tiedontuoja hänen sairaalta äidiltään, tai jotakin yhtä puolustettavaa, hän nousi ylös portaita ja koputti ovea saamatta kuitenkaan mitään vastausta. Hän avasi oven ja astui sisään. Huoneessa ei ollut ketään, ja hän palasi jälleen ulko-ovelle.

"Mr Smith ei ole sisällä, miss", sanoi hän, sulki oven ja palasi piippunsa ja lakikirjansa pariin.

Hetken kuluttua hän luuli kuulevansa jonkun kulkevan alas portaita, avasi oven ja pilkisti ulos. Kulkija oli mr Smith.

"En kuullut teidän tulevan sisään."

"En ole ollut sisällä kauan", sanoi Smith tavanmukaisella miellyttävällä äänellään.

"Oletteko menossa ulos?"

"Kuulin koputusta ja ajattelin sen tarkoittavan minua."

"Siellä oli eräs naishenkilö, joka tahtoi tavata teitä…", aloitti isäntä.

"Luultavasti se on hän, jota odotan", sanoi Smith.

Isäntä huomasi hetken sopivaksi korostaa auktoriteettiaan.

"Suokaa minulle anteeksi, mr Smith, mutta minä en pidä vieraista tähän aikaan illalla, joten te ette kai pyydä häntä sisään?"

"Jos sen teen, niin ehkä saan lainata teidän arkihuonettanne", sanoi Smith. "Luulen, että kysymyksessä on jokseenkin tärkeätä liikeasiaa koskeva ilmoitus. Suoraan sanoen se on ystävältäni kapteeni Shannonilta, Scotland Yardin Sherlock Holmesilta."

Isäntä tiesi, että kapteeni Shannon oli erittäin arvossapidetty, ja suostui pyyntöön, vieläpä sytytti kaikki lamputkin palamaan arkihuoneessa.

"Tulkaa sisään", sanoi Smith. "Oletteko kapteeni Shannonin lähettämä?"

"Kyllä", kuului vastaus — kaikki, mitä isäntä kuuli ja mikä oli tarkoitettu hänen kuultavakseen. Ja isäntä oli tyytyväinen.

Hän kuuli matalalla äänellä käydyn keskustelun mutinaa arkihuoneesta neljännestunnin ajan. Sitten nainen lähti pois, ja Smith tuli hänen luokseen.

"Kysymyksessä oli tärkeämpi asia, kuin olin kuvitellutkaan", sanoi hän vakavasti. "Kapteeni Shannon on joutunut hyvin vakavaan vaikeuteen ja pyytänyt minua avuksi. Me näet autamme usein poliisia sen jouduttua vaikeuksiin."

Tämä oli uutinen isännälle, mutta hän oli tyydytetty, sillä hän oli yksinkertainen mies, joka ei ollut perillä mistään muusta kuin laista, ja lakimiehet ovat tunnetusti lapsellisia.

Slick vaihtoi frakkipukunsa, joka hänellä oli ollut yllään palatessaan, toiseen pukuun, veti ylleen paksun päällystakin ja otettuaan eräästä laatikosta yhden monista ammattivälineistään liittyi naiseen, joka odotti häntä kadunkulmassa ja jonka kanssa hän käveli aina Southampton Rowille saakka.

Erottuaan naisesta hän jatkaessaan kulkuaan pitkin Southampton Rowia vilkaisi taakseen ja näki välttämättömän Stormerin miehen tulevan perässään. Kun hän kutsui auton, niin hänen varjonsa seurasi hänen esimerkkiään. Smith ei vaivautunut katsomaankaan; hän tiesi ilman sitäkin.

"Minne, sir?" kysyi autonkuljettaja.

"Greville Mansions, Maida Vale", vastasi Slick.

Hän saapui tähän aristokraattiseen taloon omistajan ilmein, niinkuin hän oli oikeutettukin tekemään, koska hän oli toisessa kerroksessa sijaitsevan hienon huoneiston väliaikainen vuokralainen.

Hissinhoitaja vei hänet ylös vaihtaen hänen kanssaan tavanomaisia mielipiteitä ilmasta ja toivotti hänelle hyvää yötä jättäen hänet, niinkuin luuli, nauttimaan siitä rauhallisesta unesta, joka on kaikkien sellaisten miesten oikeus, jotka ovat kyllin varakkaita vuokraamaan jonkun ladyn huoneiston ja maksamaan siitä kaksikymmentä guineaa viikossa.

Samana iltana kersantti Steel ja hänen esimiehensä olivat kahtena jäsenenä siinä kolmen miehen neuvostossa, joka oli koolla Dickin huoneistossa. Kolmantena oli tarkastaja Marylebone Lanen poliisiasemalta, ja keskustelu koski n:oa 551 ja sen taideaarretta.

"En ole vieläkään tehnyt lopullista päätöstä epäjumalan poisviennistä, mutta sähkölaitokselle annetut määräykset pysyvät voimassa. Eräs laitoksen insinööreistä on ollut puheillani, ja hän sanoo, että he voivat katkaista virran talon ulkopuolella olevasta johtokaivosta käsin. Mikä merkitsee sitä, ettei se voima, joka on auttanut Malpasia ja hänen ystäviään, tule enää olemaan heidän käytettävissään."

"Minä olen sitä mieltä, että teidän on oltava sisällä talossa, ennenkuin sähkövirta katkaistaan. Muuten se johtaisi äärettömiin vaikeuksiin", sanoi tarkastaja.

Dick oli samaa mieltä.

"Minut tekee tyytyväiseksi tietoisuus siitä, että tulemme herpaisemaan mr Kummituksen toiminnan, vaikka on myöskin mahdollista, että ystävämme, kun sähkövirta katkaistaan, jää vangiksi johonkin salaiseen piilopaikkaan, ja tulevat sukupolvet saavat ratkaistavakseen häntä koskevan arvoituksen."

"Siinä tapauksessa", sanoi Steel, "me emme saa enää koskaan nähdä Slick Smithiä".

Shannon nauroi.

"Luuletteko siis, että Smith on sen seuran pääpappa?"

"Olen varma siitä", sanoi toinen vakuuttavasti. "Eikö teistä ole tuntunut merkilliseltä, että Smith on aina ollut lähettyvillä, kun olemme nähneet näitä mielenosoituksia. Tänään iltapäivällä minä näin hänen tulevan takakadulta heti sen jälkeen, kuin keltakäsineinen käsi oli esiintynyt ulko-ovella. Ja hänellä oli keltaiset käsineet!"

"Viidelläkymmenellätuhannella muulla miehellä on myöskin keltaiset käsineet", sanoi Dick. "Se on hienosti puettujen miesten muotina Lontoossa. Voitte pitää mr Smithin mielessänne, vaikkakaan minä en ole vakuutettu siitä, että teidän mielipiteenne on oikea."

"Jotakin kieroa hänessä on joka tapauksessa", väitti Steel. "Tarkoitan jotakin tavallisuudesta poikkeavaa. En ole nähnyt häntä koskaan ilman Stormerin miestä kintereillään, ja Stormerin toimisto ei ryhdy niin suureen vaivaan, jollei sillä ole hyvää otusta tähtäimessä."

Dick hymyili ajatellessaan Stormerin armeijan uusinta alokasta.

Kokous päättyi puoli yksitoista, sitten kun oli sovittu seuraavan päivän toimenpiteistä; ja neljännestä vailla yksitoista Steel teki kierroksensa niissä lukuisissa ja omituisissa klubeissa, joita oli syntynyt Lontoossa sodan jälkeen. Oli tanssiklubeja ja illallisklubeja; eräät kullatuissa salongeissa, useat salaisissa, suurin kustannuksin huvihalleiksi muutetuissa kellareissa, joissa esiintyi välttämätön synkapoitu orkesteri ja joiden jäsenjärjestelmä oli koko lailla vapaa. Hän pani merkille tavanmukaiset epäsäännöllisyydet ja merkitsi ne muistiin tulevia toimenpiteitä varten. Suoritettuaan kierroksensa hän käveli kotiin. Kello oli neljännestä vailla kaksitoista, kun hän tuli Upper Gloucester Placelle, missä asui, ja hänen kätensä oli jo taskussa tunnustelemassa avainta, kun hän näki miehen kävelevän nopeasti häntä kohden kadun toisella puolella. Nopeassa kulkijassa ei ollut mitään epätavallista tähän aikaan yöstä eikä myöskään mitään merkillistä siinä seikassa, että hän kantoi käsilaukkua; sillä Marylebonen asema on kivenheiton päässä, ja viimeisillä junilla saapuneet matkustajat kulkivat usein Upper Gloucester Placen kautta kotimatkallaan.

Hän ei tuntenut miestä, kun tämä tuli katulampun valopiiriin, mutta käsilaukku näytti varmasti olevan tuttua mallia. Hän taisteli lyhyen taistelun itsensä kanssa, mutta sitten hän, vaikka hänen ruumiinsa jokainen solu vaati ankarasti unta, kääntyi takaisin ja lähti seuraamaan käsilaukkua.

Tämä hänen toimenpiteensä johtui käytännöllisestä syystä. Sillä jos hän silloisessa hermostuneessa mielentilassaan olisi laiminlyönyt tutustua asiaan tarkemmin ja vakuuttautua siitä, että hänen silmänsä olivat pettäneet hänet, olisi hän maannut valveilla tuntikausia tuomiten laiskuuttaan. Juttu oli hieman järjetön, sillä toinen käsilaukku muistuttaa hyvin suuressa määrin toista, ja kadun poikki katsoessa pimeässä yössä ja riittämättömässä katuvalaistuksessa samannäköisyys on vieläkin täydellisempi. Mutta hän oli päättänyt nähdä sen käsilaukun lähempää ja kiirehti askeliaan, mihin hän oli pakotettu, sillä mies hänen edellään käveli nopeasti, vaikka käsilaukku oli niin raskas, että hän vaihtoi sen vähän väliä kädestä toiseen.

Mies kääntyi kulkemaan pitkin Harley Streetiä, mutta Steel pysytteli perässä ja lähti lopulta suutuksissaan juoksemaan. Hän oli jo noin kymmenen metrin päässä saaliistaan, kun mies kääntyi ja nähtyään takaa-ajajansa seurasi hänen esimerkkiään ja alkoi juosta kääntyen eräälle syrjäkadulle ja sukeltaen erääseen niistä kapeista kujista, joita on runsaasti näillä seuduin. Olipa käsilaukun laita kuinka tahansa, niin pakenijalla oli jokin syy pakoonsa, ja Steelin poliisinvaisto sai uutta yllykettä, hän kiristi vauhtinsa äärimmilleen. Yhtään poliisia ei ollut näkyvissä, ja käsilaukun kanssa juoksija tunsi ilmeisesti kierroksen niin hyvin, että voi välttää vastenmielisen kohtauksen lain edustajan kanssa, sillä hän lähti uudelleen kiertämään samaa kierrosta. Tällä kertaa häntä ei onnistanut yhtä hyvin; nyt oli poliisikonstaapeli passipaikallaan kadun kulmassa, ja pakenija pysähtyi, epäröi hetkisen ja sitten, kun Steel ehti hänen kohdalleen, pani maahan käsilaukkunsa ja sukeltaen salapoliisin käsivarren alitse pakeni tiehensä tuulen lailla.

Samalla hetkellä Steel tunsi hänet; hän oli Slick Smith! Pitikö hänen mennä hänen perässään? Hän päätti, että käsilaukku oli hänen varsinainen päämääränsä.

"Seuratkaa tuota miestä ja ottakaa hänet kiinni", sanoi hän konstaapelille ja käänsi huomionsa käsilaukkuun…

Dick oli riisuutumassa, kun hänen apulaisensa syöksyi sisään silmät loistaen kiihtymyksestä ja iso nahkainen käsilaukku kädessään.

"Katsokaapas tätä!" sanoi hän ja tempasi sen auki. Dick katsahti sen sisään ja mykistyi hämmästyksestä.

"Timantit!" sanoi hän kuiskaten. "Ne olivat Slick Smithillä!" huusi salapoliisi hengästyneenä. "Näin hänen kulkevan pitkin Upper Gloucester Placea kantaen käsilaukkua ja seurasin häntä, vaikka en tietänytkään, kuka oli kysymyksessä. Ja sitten hän pillastui, ja kun tavoitin hänet, pudotti hän käsilaukun."

"Slick Smithkö? Mistä hän oli tulossa?"

"Park Roadin suunnalta", sanoi Steel nopeasti. "Luulin saavani halvauksen, kun avasin käsilaukun ja näin, mitä siinä oli."

Dick otti kourallisen timantteja ja antoi niiden valua sormiensa välitse takaisin laukkuun.

"Tällä kertaa ei saa sattua mitään erehdystä", sanoi hän. "Hakekaa auto!"

Hän pukeutui kiireesti, ja ennenkuin hän oli ehtinyt valmiiksi, palasi Steel takaisin, ja tällä kertaa hän ei ollut jättänyt mitään sattuman varaan. Sillä kun he kantoivat käsilaukun alas ulko-ovelle, he löysivät auton virkapukuisten poliisien ympäröimänä, ja neljän miehen istuessa sisällä, kahden ohjaajanistuimella, ja yhden konstaapelin seisoessa kummallakin sivulaudalla auto saapui Scotland Yardiin, ja panssariholvin isot teräsovet sulkivat sisäänsä Malpasin aarteen.

"Tulkootpa nyt hakemaan sitä", sanoi Shannon. "Sillä välin…"

"Me pistämme kiinni Slick Smithin", sanoi Steel innokkaasti. "Minä menen nyt hänen asuntoonsa."

"Te ette löytäisi häntä", sanoi Shannon. "Kuvitteletteko hänen menevän takaisin satimeen? Jättäkää Smith minulle. Minä luulen voivani saada hänet kiinni."

Molemmat miehet palasivat Haymarketille, missä he tapasivat epäluuloisen Williamin ovella hyvin pieni ja hyvin likainen poika edessään.

"Hän sanoo, että hänellä on kirje teille, eikä tahdo antaa sitä minulle, sir."

"Hän sanoi, että antaisin sen ainoastaan kapteeni Shannonille."

"Minä olen kapteeni Shannon", sanoi Dick, mutta poika epäröi yhä vielä luopua kirjeestä.

"Tuokaa hänet sisään", sanoi Dick kärsimättömästi, ja poika vietiin arkihuoneeseen. Hän oli Lontoon laitakaupungin äärimmäisen repaleinen ja likainen tuote, sukaton, melkein jalkineeton, ja hänen kasvonsa ja kätensä olivat sitä erikoista väriä, jonka vain pienet pojat saavat syntymään.

Pukunsa kätköistä hän sai suuren vaivan jälkeen esille jotakin likaista, mikä näytti kolmikulmaiseksi hatuksi taitetulta sanomalehden suikaleelta. Dick avasi sen ja näki, että se oli eräästä aamulehdestä reväisty paperinpalanen. Sanoma oli kirjoitettu lyijykynällä sen painamattomaan reunaan.

"Pelastakaa minut Jumalan tähden! Olen Fouldin lastaussillan luona. Se paholainen tahtoo tehdä minusta lopun ennen aamua."

Allekirjoittajaksi oli merkitty "Lacy Marshalt"!