III.

Audrey.

"Peter ja Paul tuottivat neljä shillingiä kumpainenkin", ilmoitti mrs Graffit katsellen likinäköisesti rahoja laskiessaan ne pöydälle. "Harriet, Martha, Jenny, Elisabeth, Queenie ja Holga…"

"Olga", oikaisi tyttö istuen pöydällä kynä kädessä. "Antakaamme arvonsa kanoillekin. Niistä saatiin puoli kruunua kustakin teurastajalta, mr Gribsiltä. Joka tapauksessa on epäkristillistä sanoa kanoja, nimeltä."

Audrey Bedford teki nopean laskelman.

"Huonekaluston kanssa tulee yhteensä kolmekymmentäseitsemän puntaa kymmenen shillingiä", sanoi hän, "mikä jokseenkin riittää maksuun kananruokamiehelle ja teidän palkkaanne, samalla kuin minulle jää kylliksi päästäkseni Lontooseen".

"Jos saisin oikeudenmukaisesti", sanoi mrs Graffit itkua puristaen, "pitäisi minun saada enemmän kuin palkkani. Olen hoitanut teitä aina siitä saakka, kuin rakas äitiraukkanne kuoli, palvellen teitä paremmin, kuin kukaan kuolevainen nainen olisi tehnyt. Ja nyt minut on heitetty syrjään ilman kotia, ja minun on asuttava vanhimman poikani luona."

"Olette onnellinen, kun teillä on vanhin poika", sanoi Audrey kylmästi.

"Jos antaisitte minulle punnan onnen…?"

"Kenenkä onnen? Ei ainakaan minun, te rakas, vanha veijari", nauroi tyttö. "Mrs Graffit, älkää olko typerä! Te olette pitänyt puolenne. Tämän omaisuuden kustannuksella. Kananhoito ei kannata eikä tule koskaan kannattamaan, kun yleisesikunnan päällikkö myy munia omaan laskuunsa. Sain sen selville tuonottain ja laskin, että teillä oli ollut neljänkymmenen punnan edestä munia vuodessa."

"Kukaan ei ole koskaan sanonut minua varkaaksi", liversi vanha nainen kädet vavisten. "Olen hoitanut teitä siitä saakka, kuin olitte tytöntypykkä, joten on kovin kovaa kuulla olevansa varas." Hän nyyhkytti itkuaan nieleksien nenäliinaansa.

"Älkää ulvoko", sanoi Audrey; "täällä on kyllin kosteata muutenkin."

"Minne aiotte lähteä, miss?" Mrs Graffit sivuutti tahdikkaasti kysymyksen kunniallisuudestaan.

"En tiedä; luultavasti Lontooseen."

"Onko teillä siellä sukulaisia, miss?"

Ehkäpä Beak Farmin entinen omistaja olisi ollut hieman avomielisempi tällä viimeisellä hetkellä. Bedfordit olivat aina vaiteliaampia kuin kalat.

"Se on teille samantekevää. Antakaa minulle kuppi teetä ja tulkaa sitten saamaan palkkanne."

"Lontoo on kauhea kaupunki." Mrs Graffit pudisti päätänsä. "Murhia ja itsemurhia ja varkauksia ja mitä tahansa. Siellähän rosvottiin äskettäin oikea kuningatarkin!"

"Herranen aika!", sanoi Audrey koneellisesti.

Hän ihmetteli parhaillaan, kuinka oli käynyt kuudelle muulle kananpoikaselle, joista mrs Graffit ei ollut tehnyt tiliä.

"Häneltä ryöstettiin satojen tuhansien arvosta timantteja", sanoi hän painokkaasti. "Teidän tulisi lukea enemmän sanomalehtiä — jäätte jäljelle tapahtumista."

"Varkauksista puhuttaessa johtuu mieleeni", sanoi Audrey sävyisästi, "kuinka on käynyt Myrtlelle ja Primroselle ja Gwenille ja Berthalle…"

"Niillekö?" Hetkeksi mrs Graffitkin joutui hämilleen. "Enkö antanutkaan teille rahoja? Niiden on täytynyt pudota reiästä taskussani. Olen kadottanut ne."

"Älkää vaivatko itseänne", sanoi Audrey. "Lähetän hakemaan poliisia, hän on ihmeellinen etsijä."

Mrs Graffit löysi rahat melkein samalla hetkellä.

Vanha nainen laahusti matalakattoiseen keittiöön, ja Audrey katseli ympärilleen tutussa huoneessa. Tuolin, jolla hänen äitinsä, oli istunut kovat kasvot mustuneeseen takkaan päin käännettyinä, Audrey oli polttanut. Yksi hiiltynyt jalka oli vielä näkyvissä tulessa.

Ei, täällä ei ollut mitään muistoa hellyttävää. Huoneessa vallitsi tukahduttavan työnteon ja raadannan tuntu. Hän ei ollut koskaan tuntenut isäänsä, ja mrs Bedford ei ollut koskaan puhunut hänestä. Hän oli ollut huono ihminen, jonka turmeltuneisuus oli pakottanut hienosyntyisen naisen alistumaan siihen ankaraan elämään, jonka hänen vaimonsa oli saanut osakseen.

"Onko hän kuollut, äiti?" oli lapsi kysynyt.

"Toivottavasti", kuului taipumaton vastaus.

Dora ei ollut koskaan tehnyt sellaisia sopimattomia kysymyksiä, mutta hän olikin vanhempi, sai osakseen suurempaa myötätuntoa äitinsä puolelta ja oli omaksunut samanlaisen säälimättömän luonteen ja mielipiteet kuin tämäkin.

Mrs Graffit oli tuonut sisään teen ja laskenut rahansa, ennenkuin alkoi itkeä Audreyn lähtöä.

"Minun on suudeltava teitä, ennenkuin erkanemme", nyyhkytti hän.

"Annan teille ylimääräisen shillingin, jos jätätte sen tekemättä", sanoi Audrey joutuisasti, ja mrs Graffit otti shillingin.

Kaikki oli ohi. Audrey kulki joulukuisessa kunnossa olevan puutarhan halki, aukaisi portin ja meni oikoteitse kirkkomaalle äitinsä haudalle. Siellä hän seisoi vähän aikaa äänettömänä kädet ristissä.

"Hyvästi", sanoi hän tyynesti ja palasi kuivin silmin takaisin asuntoonsa.

Loppu ja alku. Hän ei ollut surullinen eikä iloinenkaan. Hänen kirjalaatikkonsa oli jo mennyt asemalle lähetettäväksi sieltä edelleen Lontooseen.

Mitä tulevaisuuteen tuli, hän oli saanut kohtalaisen hyvän kasvatuksen, oli lukenut paljon, ajatellut paljon ja oli perillä pikakirjoituksen alkeista, jotka hän oli itsekseen oppinut pitkinä talvi-iltoina, jolloin mrs Graffit ajatteli ja sanoi, että hän käyttäisi aikansa paremmin sukkapuikkojen parissa.

"Aikaa on vielä vaikka kuinka paljon", murisi linja-auton kuljettaja, kun Audrey heitti matkalaukkunsa ovesta sisään. "Jollei olisi noita järjettömiä yksityisautoja, voisin siirtää lähtöajan vieläkin myöhemmäksi. Mutta nykyisin on pakko ajaa varovaisesti."

Ennustavia sanoja.

Tyttö oli juuri nousemassa linja-autoon matkalaukkunsa perässä, kun eräs tuntematon mies tuli paikalle. Huolimattomasta ulkoasustaan päättäen hän näytti jonkun asianajajan keski-ikäiseltä apulaiselta.

"Anteeksi, miss Bedford. Nimeni on Willit. Voinko puhua kanssanne pari sanaa tänä iltana, kun palaatte?"

"En aio tulla takaisin", sanoi Audrey. "Olenko teille velkaa jotakin?"

Hän teki aina tämän kysymyksen kohteliaille vieraille. Tavallisesti nämä sanoivat "kyllä", sillä mrs Graffittin oli tapana ostaa velaksi.

"Ette, neiti. Ettekö tulekaan takaisin? Voisinko saada osoitteenne? Tahtoisin tavata teitä tärkeän asian vuoksi."

Mies oli selvästi kiihtynyt.

"En voi antaa teille osoitettani, pelkään minä. Antakaa minulle omanne, niin kirjoitan teille."

Vieras kirjoitti osoitteensa kortille ja antoi sen Audreylle.

"No niin!" kehoitti huolestunut autonkuljettaja. "Jos viivyttelette vielä, myöhästytte junasta."

Audrey hyppäsi autoon ja iski oven kiinni.

Onnettomuus tapahtui Ledbury Lanen kulmassa. Ajaessaan päätielle Dick Shannon teki käännöksen hiukan liian terävästi, jolloin hänen pitkän autonsa takapyörät tekivät kauniin kaaren. Sysäys, joka seurasi, oli vähemmän kaunis. Auton takaosa törmäsi linja-autoon ja irroitti siitä sievästi toisen takapyörän.

Linja-autossa ei ollut muita matkustajia kuin Audrey, joka oli jo laskeutunut likaiselle tielle, ennenkuin Dick oli hattu kädessä ehtinyt hänen luokseen levottomuus ja katumus miellyttävillä kasvoillaan.

"Olen kauhean pahoillani. Toivoaksenne ette ole loukkautunut!"

Hän arvioi tytön iän seitsemäksitoista vuodeksi, vaikka tämä oli kahta vuotta vanhempi. Tyttö oli köyhästi puettu, ja hänen päällystakkiansa oli selvästi korjattu moneen kertaan. Hänen nahkakauluksensakin oli nukkavieru ja kulunut. Näitä seikkoja Dick ei huomannut. Hän katseli kasvoja, jotka näyttivät virheettömiltä. Kulmakarvojen kaarre ehkä ja silmien asento, täydellinen suu mahdollisesti, tai sitten hipiän laatu ja väri… Dick pelkäsi kuulla tytön puhuvan, jolloin tämän talonpoikainen puhetapa riistäisi häneltä hänen mielikuvansa prinsessasta.

"Kiitän teitä — pelästyin vain hiukan. En ehdi junaani." Hän silmäili murheellisena irtautunutta pyörää.

Ääni karkoitti Dickin pelon. Repaleinen prinsessa oli lady.

"Oletteko menossa Barnhamin asemalle? Ajan siitä ohitse", sanoi Dick. "Ja vaikka en olisi ollutkaan menossa sitä tietä, täytyy minun mennä lähettämään apua tälle poikaparalle."

Linja-auton kuljettaja, jota hän oli tarkoittanut näillä osanottavaisilla sanoilla, oli kiivennyt alas istuimeltaan harmaa parta sateesta märkänä ja nuhaiset silmät kiukkuisesti kiiluen.

"Miksi ette katso eteenne?" sähisi hän käyttäen sellaisissa tapauksissa tavallisia sanoja. "Ajatte, niinkuin tie olisi ainoastaan teitä varten."

Dick aukaisi päällystakkinsa ja etsi esiin lompakkonsa.

"Jehu", sanoi hän. "Tässä on korttini, seteli ja alamaisin anteeksipyyntöni."

"Minun nimeni on Herbert Jiles", sanoi autonajaja epäilevästi ottaessaan kortin ja rahan.

"Jehu on keksitty nimi", sanoi Dick, "ja tarkoittaa Nimshin poikaa, joka ajoi raivoisasti".

"Minä ajoin aivan hiljaa", sanoi loukkaantunut mr Jiles. "Te itse ajoitte kuin hullu."

"Apua tulee Barnhamista", sanoi Dick. "No, nuori neiti, voitteko uskoa itsenne yksin minun kanssani näihin Juggernautin vaunuihin?"

"Luulen kyllä", vastasi tyttö hymyillen ja pelastaen matkalaukkunsa linja-autosta hyppäsi hänen viereensä.

"Lontoo on minunkin matkani määränä", sanoi Dick, "mutta en tahdo ehdottaa, että tulisitte koko matkan mukanani, vaikka siten säästäisitte matkalipun hinnan."

Audrey ei vastannut. Dickistä tuntui, että tyttö alkoi kainostella, mutta se vaikutelma meni heti menojaan.

"Luulen, että menen junassa. Sisareni tulee ehkä vastaan asemalle."

Hänen äänensävynsä ei kuulunut kovinkaan luottavaiselta.

"Asutteko täällä päin?"

"Fontwellissa", vastasi tyttö. "Minulla oli mökki siellä. Se oli äidin, ennenkuin hän kuoli. Oletteko koskaan koettanut elää munista?"

Dick hätkähti.

"En yksinomaan", sanoi hän. "Ne ovat erittäin ravitsevia, luullakseni, mutta…"

"En tarkoita niiden syömistä; tarkoitan, oletteko koskaan koettanut hankkia toimeentulonne kananhoidolla?"

Dick pudisti päätään.

"Älkää koettakokaan", sanoi Audrey painokkaasti. "Kanat eivät ole samanlaisia kuin ennen. Mrs Graffit — hän hoiti talouttani ja tuhlasi tuloni — sanoo, että kanoissa on tapahtunut suuri muutos sodan jälkeen. Hän ei tiedä varmasti, onko siihen syynä bolshevismi vaiko espanjantauti."

Dick nauroi.

"Olette siis jättänyt sen?"

Audrey nyökkäsi useita kertoja.

"En voi sanoa, että olen myynyt sen vanhan talon: se myytiin paloittain kiinnityksien muodossa. Se kuuluu liikuttavalta, vai mitä? Niin ei asia kuitenkaan ole. Se vanha talo on ruma ja täynnä liikoja nurkkia, joista saa kuhmuja päähänsä, ja siinä tuntuu haju satojen sukupolvien aikuisista omistajista, jotka eivät ole kylpeneet koskaan muulloin kuin katon vuotaessa. Ja viemärilaitos on peräisin ensimmäisten brittiläisten ajalta, eikä yksikään ikkunoista sovi saranoilleen. Myötätuntoni on kokonaan ahneen pantinomistajan puolella — ihmisparka!"

"Olette onnellinen, kun teillä on sievä sisar, joka on teitä vastassa asemalla", sanoi Dick. Hän piti tyttöä seitsemäntoistavuotisena tai ehkä hiukan nuorempana, ja hänen sävynsä oli melkein isällinen.

"Voi olla", sanoi Audrey ilman suurempaa ihastusta. "Alamme jo olla Barnhamissa, eikö niin?"

"Alamme olla Barnhamissa", myönsi Dick ja pysähdytti muutamia minuutteja myöhemmin autonsa aseman edustalle.

Hän nousi autosta Audreyn jälkeen kantaen hänen säälittävän keveän matkalaukkunsa asemasillalle ja tahtoi itsepäisesti odottaa junan saapumista.

"Sisarenne asuu tietenkin Lontoossa?"

"Kyllä, Curzon Streetin varrella."

Oli omituista, että hänen piti kertoa siitä tälle vieraalle. Kukaan täällä maalla ei ollut edes perillä siitä, että hänellä olikaan sisarta.

Dick ei osoittanut hämmästystään.

"Onko hän…" Kysymys oli arkaluontoinen. "Onko hän — hm — työssä siellä?"

"Ei. Hän on mrs Martin Elton."

Hän ihmetteli itseään sanoessaan nämä sanat.

"Mitä hittoa!" kuuli Dick säikähtäen sanovansa.

Samassa annettiin merkki junan saapumisesta, ja hän riensi ostamaan muutamia kuvalehtiä Audreylle matkalukemiseksi.

"Olette kamalan kiltti, mr…? Minun nimeni on Audrey Bedford."

"Tulen sen muistamaan." Dick hymyili. "Muistan ihmeellisen hyvin kaikki nimet. Minun nimeni on Jackson."

Hän seisoi seuraten junaa silmillään, kunnes punaisten lamppujen himmeä valo oli kadonnut näkyvistä käänteen taakse. Sitten hän palasi hitaasti autoonsa ja ajoi poliisiasemalle ilmoittamaan yhteenajostaan.

Mrs Martin Elton, ja tämä oli hänen sisarensa! Jos hän olisi ilmoittanut tytölle oikean nimensä, ja tämä olisi mennyt Curzon Streetille ja kertonut kauniille Dora Eltonille viettäneensä osan päivästä kapteeni Richard Shannonin seurassa, olisi sopusointu eräässä talossa Curzon Streetin varrella aivan varmaan häiriytynyt.

Ja syystä kylläkin. Dora Elton oli juuri se juonittelija, jonka Dick Shannon parhaillaan koetti saada satimeen.