XXXIII.

Ulkopiirissä.

Kun Dick oli mennyt, palasi Audrey huoneeseensa ja heittäytyi vuoteelleen — hän oli vielä hyvin väsynyt ja uninen — ja palautti surunvoittoisesti hymyillen mieleensä vanhan mrs Graffittin varoitukset Lontooseen nähden. Mitähän se vanha rouva ajattelisi hänestä? ihmetteli hän. Sillä hän oli varma siitä, ettei kertomus hänen rikollisurastaan ollut menettänyt mitään sitä toistettaessa. Mahdollisesti talo siellä maalla oli jo tullut kuuluisaksi ovelan ja taitavan, todella romanttisen lainrikkojan entisenä kotina. Mahdollisesti sen seinälle asetetaan taulu, ajatteli hän puolinukuksissa: "Tässä asui useita vuosia kuuluisa Audrey Bedford…"

Hän heräsi säpsähtäen horroksistaan. Huoneen ovi oli raollaan: hän oli varma siitä, että oli sen sulkenut — yhtä varma kuin siitä, että sen oli työntänyt auki joku ulkoapäin. Hypähtäen ylös vuoteeltaan hän meni ulos käytävään. Siellä ei näkynyt ketään; hänen oli siis täytynyt erehtyä.

Sitten hän näki lattialla jalkojensa juuressa kirjeen, ja ensi silmäys osoitteeseen melkein salpasi hänen hengityksensä. Se oli Malpasilta!

Hän repäisi kuoren auki vapisevin sormin. Sisällä oleva paperi oli töherretty täyteen isoja kirjaimia, kolme sanaa rivillä:

"Lacy ja hänen kätyrinsä ovat kuolleet. Te menette samaa tietä, jos petätte minun luottamukseni. Tulkaa tapaamaan minua tänä iltana kello yhdeksän St. Dunstan'sin portille Ulkopiiriin. Jos kerrotte Shannonille, niin sitä pahempi hänelle ja teille."

Hän luki kirjeen uudelleen, ja käsi, jossa kirje oli, vapisi. St. Dunstan's, sokeiden sotilaiden koti, oli Ulkopiirin yksinäisimmässä osassa. Pitikö hänen ilmoittaa Dickille? Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli olla välittämättä varoituksesta, seuraava koski Dickin turvallisuutta.

Pantuaan kirjeen käsilaukkuunsa hän meni ulos etsimään siivoojatarta. Tämä oivallinen nuori nainen ei ollut nähnyt mitään miestä, nuorta tai vanhaa, hotellikerroksen käytävässä, lukuunottamatta, luonnollisesti, sellaisia henkilöitä, jotka olivat hyvin tunnettuja.

Audrey oli nyt niin tottunut arvoituksellisiin asioihin, että tämä uusi säikähdys, joka oli hänet vallannut, tuntui hänestä suorastaan kuuluvan säännölliseen elämään. Kuka oli tämä arvoituksellinen mies, tämä harmaa varjo, joka sai itsensä näkymättömäksi tullen ja mennen mielensä mukaan? Mikäli hotelli oli kysymyksessä, oli hänen työnsä helppoa. Hotellissa oli kaksi sisäänkäytävää, jotka kumpikin johtivat eri kadulle (porraskäytävä ja hissi oli rakennuksen molemmissa päissä), joten oli jokseenkin helppo asia pujahtaa ylös ja alas huomatuksi tulematta.

Hän luki jälleen kirjeen ja piti siitä entistä vähemmän. Yhtä asiaa hän ei saanut tehdä, nimittäin jättää siinä olevaa kehoitusta huomioonottamatta. Hänen täytyi joko mennä määrättyyn paikkaan, tai kertoa asiasta Dickille ja antautua siitä seuraavaan vaaraan. Monista syistä hän ei voinut osoittaa luottamustaan Dickille tällä hetkellä — Dick ajoi näet parhaillaan takaa Malpasia, ja vaikka Audrey olisi voinut viedä hänet suoraan etsityn miehen luo, hän olisi yhtä helposti voinut viedä hänet suoraan surman suuhun.

Koko päivän hänen huolestunut mielensä kamppaili tämän kysymyksen kanssa, jonka lisäksi tuli vielä uusi ikävyys. Siitä hetkestä, jolloin hän poistui hotellista iltapäivällä, palaamiseensa saakka hänellä oli sellainen tunne, että häntä pidettiin silmällä. Joku seurasi hänen jälkiään vartioiden hänen jokaista liikettään. Hän tapasi itsensä katselemasta pelokkaasti ympärilleen kavahtaen taaksepäin epäillessään äkkiä tuijottavansa täysin viattomien ja pahaatarkoittamattomien ihmisten kasvoihin.

Hänelle oli luonteenomaista, ettei se murhenäytelmä, jonka todistajana hän oli ollut, pidättänyt häntä mielikävelyltään, vaikka hänen oli koottava koko rohkeutensa voidakseen kulkea pitkin sitä käytävää, jonka varrella hän oli nähnyt tuntemattoman itsemurhaajan tämän kuolinhetkellä.

Penkki ei näkynyt käytävän alkupäähän; se oli asetettu käytävän polvekkeen kohdalle ja tuli näkyviin vähitellen… Hän pysähtyi paikalleen sydän kiivaasti pamppaillen nähdessään penkistä ensimmäisen vilahduksen. Hän näki sinisen hameenhelman… ja kaksi pientä jalkaa, liikkumattomina.

"Olet hullu, Audrey Bedford", sanoi hän.

Hänen omien sanojensa ääni pani hänet jälleen jatkamaan kulkuaan nähdäkseen kadotuksen paikalla istumassa erään lapsenhoitajan punaposkinen pienokainen sylissään.

Lapsenhoitaja nosti ylös silmänsä katsellakseen uteliaasti hyvin sievää tyttöä, joka nauroi ääneen kulkiessaan ohitse. Loukkautuneena lapsenhoitaja etsi peilin käsilaukustaan nähdäkseen, mille tyttö oli nauranut.

Paluumatkallaan hotelliin Audrey pysähtyi ostaakseen erään kanalanhoitajien harrastuksille omistetun viikkolehden - omituinen päähänpisto häneltä, mutta samalla viisas, sillä sen sivujen tutusta siansaksasta, sen ilmoitusten kohtuuttomista lupauksista hän löysi jälleen tasapainonsa.

Hän toivoi, että Dick tulisi käymään sinä iltapäivänä, mutta tällä oli liian paljon tehtävää, ja tavallaan Audrey oli siitä iloinenkin, koska hän ei olisi voinut tavata Dickiä kertomatta tälle tekeillä olevasta asiasta. Dick ei tullut päivällisenkään aikana, ja Audrey vetäytyi huoneeseensa pohtimaan suunnitelmiaan.

Ensiksi hän jättäisi kaikki rahansa säilytettäväksi hotellin kassaholviin; ja toiseksi hän valitsisi vahvimmalta näyttävän autonkuljettajan, jonka voisi löytää, eikä tulisi poistumaan autosta. Se näytti hyvin järkevältä ja tyydyttävältä suunnitelmalta. Jos hän vain olisi voinut lainata jonkinlaisen aseen, olisivat hänen viimeisetkin pelonsyynsä poistuneet; mutta sen rauhallisen ja vaarattoman yleisön keskuudessa, joka oli tavattavissa hotellin seurustelusalissa, ei näkynyt ketään, jonka olisi voinut luulla kantavan murha-asetta mukanaan.

"Ja minä voisin mahdollisesti ampua itseäni!" ajatteli hän.

Suunnitelmanmukaisen autonkuljettajan löytäminen ei ollut niinkään helppoa. Jonkinlainen hiipivä halvautuminen näytti vallanneen koko ammattikunnan, ja seisoessaan hotellin ulko-oven edustalla hän näki viidenkymmenen vanhuudenheikon herrasmiehen matelevan ohi, ennenkuin sallimuksen lähettämä jättiläinen vihdoinkin tuli näkyviin ja sai innokkaan kehoituksen pysähtyä.

"Minä olen menossa tapaamaan erästä miestä Ulkopiiriin", sanoi Audrey hätäisesti. "En — en tahdo jäädä yksin hänen kanssaan. Ymmärrättekö?"

Hän ei ymmärtänyt. Useimmat niistä nuorista naisista, jotka hän oli vienyt Ulkopiiriin tapaamaan miehiä, olivat tahtoneet aivan päinvastoin.

Audrey antoi hänelle ohjeet ja vaipui auton istuimelle huokaisten helpotuksesta tietäessään, että epämieluisa seikkailu oli menossa kohti täyttymystään.

Ilta oli luminen ja myrskyinen, ja Ulkopiirin kadut olivat mustan ja valkoisen kirjavia tuulessa heiluvien puiden kieltäytyessä pitämästä putoavia märkiä lumihiutaleita oksillaan. Ulkopiiri voitti itsensä synkeydessä — viisi minuuttia kestäneen ajon aikana Audrey ei nähnyt yhtään ihmissielua sen jalkakäytävillä. Auto jatkoi matkaansa rajattoman pitkän aikaa, ennenkuin se seisahtui jalkakäytävän viereen.

"Tässä on St. Dunstan's, miss", sanoi autonkuljettaja astuen alas paikaltaan ja avaten auton oven. "Täällä ei ole ketään."

"Odotan heidän tulevan", sanoi Audrey.

Hän oli tuskin sanonut nämä sanat, ennenkuin pitkä auto tuli äänettömästi näkyviin ja pysähtyi noin kymmenen metrin päähän ensiksitulleesta. Audrey näki kumaraisen miehen astuvan vaivalloisesti katukäytävälle ja odotti hengittäen hiukan tavallista nopeammassa tahdissa.

"Audrey!"

Siitä äänestä ei voinut erehtyä. Audrey astui epäröiden muutamia askelia ja katsahti taakseen autonkuljettajaan.

"Tahdotteko tulla tänne?" kysyi hän koettaen esiintyä lujana.

Kumarainen mies käveli hitaasti häneen päin, kunnes hän näki valkoisen kaulahuivin yläpuolella ison nenän ja pitkän leuan, jotka hän oli niin selvästi kuvannut Dickille aamupäivällä.

"Tulkaa tänne", sanoi mies kärsimättömästi. "Lähettäkää autonne pois."

"Se odottaa täällä", sanoi Audrey äänekkäästi. "En voi viipyä kauan. Tiedättehän, että poliisi etsii teitä?"

"Lähettäkää pois auto", sähisi mies jälleen sanoen samassa: "Teillä on joku siellä autossa! Kirous ja kuolema! Kirjoitinhan teille…"

Audrey näki teräksen välähdyksen hänen kädessään ja kavahti taaksepäin.

"Siellä ei ole ketään — vannon, ettei siellä ole ketään! Ainoastaan autonkuljettaja", sanoi hän.

"Tulkaa tänne", komensi mies. "Menkää minun autooni!"

Audrey kääntyi ja liukastui jäätyneellä katukäytävällä, ja seuraavalla hetkellä mies oli tarttunut hänen molempiin käsivarsiinsa ja seisoi hänen takanaan.

"No, no, mitä nyt?" huudahti autonkuljettaja ja tuli uhkaavasti heitä kohden.

"Pysykää paikallanne!"

Kohotetun pistolin edessä autonkuljettajan oli pakko pysähtyä.

"Ottakaa autonne ja menkää. Kas tässä!"

Kourallinen rahoja putosi melkein hänen jalkojensa juureen, ja autonkuljettaja kumartui poimiakseen ne ylös. Samassa pistoli kohosi kerran ylös ja iski rasahtaen suojaamattomaan päähän, ja autonkuljettaja kaatui katuun kuin pölkky.

Tämä kaikki tapahtui, ennenkuin Audrey käsitti, mihin äärimmäiseen vaaraan hän oli joutunut — tapahtui ilman, että Audrey voi nähdä murhaajan kasvoja; sillä tämä seisoi koko ajan hänen takanaan ja iski autonkuljettajaa hänen olkapäänsä ylitse. Kun autonkuljettaja oli kaatunut, tunsi Audrey kohoavansa ylös kadusta.

"Jos huudatte, niin leikkaan poikki kurkkunne!" sähisi ääni hänen korvaansa. "Menette samaa tietä kuin Marshalt ja Tonger — samaa tietä kuin Dick Shannon tulee menemään, jollette tee, niinkuin teille sanon!"

"Mitä tahdotte minulta?" läähätti Audrey ponnistellen toivottomasti vapautuakseen hänen otteestaan.

"Palvelusta!" sähisi mies. "Kaikkea, mistä olen teille maksanut!"