XLIII.

Dora kertoo totuuden.

Käytyään Marshaltin talossa Martin meni kävellen kotiin ulkonaisesti rauhallisena. Dora ei ollut vielä tullut alas, ja Martin ei tahtonut syödä aamiaista yksin. Hänelle oli saapunut useita kirjeitä, mutta hän vain katsahti niihin ryhtymättä niitä lukemaan. Hän oli laiskasti yrittämässä kirjoittaa kirjettä, kun Dora tuli huoneeseen. Hän oli aamuvaipassaan — hän pukeutui hyvin harvoin ennen lounasta, jollei hänellä ollut todella tärkeätä asiaa jonnekin. Luotuaan häneen pikaisen silmäyksen Martin huomasi, ettei hän ollut nukkunut oikein hyvin — hänellä oli tummat varjot silmien alla ja ohuet variksen varpaat silmäkulmissa, mitä Martin ei ollut nähnyt koskaan aikaisemmin.

Martin sanoi hänelle yksinkertaisesti "hyvää huomenta" ja yritti jatkaa kirjeensä kirjoittamista. Lopuksi hän pani kuitenkin kynän pois.

"Dora… millaista työtä sinä teit, ennenkuin minä tutustuin sinuun?"

Dora katsahti ylös lehdestä, jota hän oli haluttomasti tarkastelemassa.

"Mitä tarkoitat? Olin näyttelijätär."

"Millainen näyttelijätär — kuinka aloitit urasi? En ole koskaan ennen kysynyt sitä sinulta, rakkaani." Dora kääntyi jälleen tarkastelemaan aamu-uutisia raottaen, että Martin uudistaisi kysymyksensä. Kun uutta kysymystä ei kuulunut, sanoi hän:

"Aloitin Marshin ja Bignallin kiertueessa kuorotyttönä. Marsh joutui vararikkoon ja jätti meidät erääseen kaupunkiin jättämättä meille kyllin rahaa maksaaksemme matkamme takaisin Lontooseen. Kuljin kolme kuukautta erään temppujentekijäjoukkueen mukana ja jouduin sitten Jebballin näyttelyyn. Olin kaikkea primadonnasta alkaen pienimpään osaan saakka. Opin tuntemaan sähkötyksen, paremmin kuin useimmat mekaanikot…"

Hän pysähtyi äkkiä.

"Tein kaikkea", sanoi hän lyhyesti ja lisäsi sitten "Minkä takia puhut siitä?"

"Ihmettelin vain", vastasi Martin. "On omituista etten ole koskaan muistanut sinua muuna kuin…"

"Kiertyvänä murattina? Kun tutustuit minuun olin tulemassa kuuluisaksi maaseudulla. Sillä ei olisi päässyt pitkälle. Maaseututähti ei ansaitse suuriakaan rahoja, ja minä luulen, etten olisi koskaan saavuttanut sievää pientä taloa Curzon Streetin varrella — kunniallisesti. Mutta olin suhteellisen hyvissä oloissa. Miksi kysyt niitä asioita?"

"Missä tutustuit Marshaltiin?"

Dora oli ryhtynyt jälleen tarkastelemaan lehteään; Martin näki hänen kätensä vapisevan eikä toistanut kysymystään. Mutta hetkisen kuluttua sanoi Dora:

"Täällä Lontoossa. Toivon, että olisin kuollut ennen sitä."

Martin oli nyt joutunut alalle, joka oli hänelle yhtä kiusallinen kuin Dorallekin.

"Dora, rakastatko häntä?"

Dora pudisti päätään.

"Minä vihaan häntä — vihaan häntä!" sanoi hän niin kiivaasti, että Martin hätkähti. "Sinä luulet, että kysymyksessä on… jotakin? Olet saanut päähäsi, etten minä ole ollut… hyvä vaimo sinulle. Tiedän sinusta tuntuvan siltä. Kerron sinulle pahimman, mitä on tapahtunut. Minä rakastin häntä. Ajattelin rikkoa meidän välimme ja hakea eron sinusta. Mutta minä olin hyvä. Olin niin hyvä, että aloin kyllästyttää häntä. Olen eräässä merkityksessä vanhanaikuinen. Hyvyys muuten maksaa itse itsensä. Helposti voitetut naiset ovat samanlaisia kuin helposti ansaitut rahat — ne eivät kestä kauan, ja kun ne ovat tulleet käytetyiksi, alkaa mies etsiä jotakuta uutta. Nainen voi pitää miehen vallassaan ainoastaan pitämällä häntä puutteessa. Kun hän kuoli, Bunny, tiesin sen. En tarkoita hänen lihallista kuolemaansa — mutta minä tunsin hänessä tapahtuneen tavattoman muutoksen. Aivan samaa tunsin, kun Audrey kuoli… niin, hän kuoli, — vanhalla sukulaisuussuhteella, vaikka se olikin huono, oli kuitenkin merkityksensä."

Martin nojautui taaksepäin tuolissaan katsoen Doraan mustien silmäripsiensä alitse.

"Etkö luule, että hän on kuollut?"

Doran nopea, kärsimätön kädenliike oli jo riittävä vastaus, vaikka hän ei olisi puhunutkaan.

"En tiedä. Hän ei tee minuun sellaista vaikutusta. Enkä minä välitä mistään."

Hän puhui vilpittömästi; Martin oli varma siitä.

"Puhuiko hän koskaan sinulle Malpasista?"

"Siitä vanhasta miehestäkö? Kyllä, hän puhui usein hänestä. Ainoa kerta, jolloin näin hänet todella hermostuneena, oli, kun hän puhui 'viereisen talon miehestä'. Malpas vihasi häntä. Hänen oli tapana väittää poliisille ja ihmisille, ettei hän tietänyt mitään Malpasista, mutta se ei ollut totta. Hän sanoi, että Malpas ja hän olivat olleet työtovereita entisaikaan ja että hän oli paennut tiehensä Malpasin vaimon kanssa — en muista kaikkea, mitä hän kertoi minulle. Tapasitko Stanfordin?"

Martin nyökkäsi.

"Sanoiko hän jotakin? Tietysti, hehän olivat tuttavia."

"Tuttaviako?" Martin nauroi. "Parhaita ystäviä, luulisin minä. Stanford ei ole koskaan ollut puheliasta lajia, mutta olisin luullut, että hän olisi kertonut minulle, että hän oli Marshaltin ystävä."

Hän nousi ylös, käveli sohvan taakse, jolla Dora istui, ja laski kätensä hänen olkapäilleen.

"Kiitän sinua… kaikesta, mitä olet sanonut. Luulen, että sinä ja minä kyllä suoriudumme. Mitä sinä ajattelet Audreysta?"

Dora ei vastannut.

"Oletko yhä vielä vihainen hänelle? Mutta miksi? Sehän on hieman järjetöntä, eikö niin? Jos se mies oli ainoana kiusana."

"En tiedä." Dora kohautti hartioitaan. "Vastenmielisyyteni Audreytä kohtaan on juurtunut hyvin syvälle, pelkään minä. Minut kasvatettiin olemaan pitämättä hänestä."

"Olen pahoillani", sanoi Martin, taputti häntä, ystävällisesti olalle ja meni ulos.

Hänellä oli asiaa kaupungille. Varat olivat ehtymäisillään; poliisi oli puhdistusretkellään paljastanut hänen tuottavimman peliluolansa, ja hänen oli ollut pakko luovuttaa melkein tuhat puntaa saadakseen pysyä syrjässä siitä asiasta. Itse se seikka, että hän oli joutunut edustajansa kiristämäksi, ei hämmästyttänyt eikä suututtanut häntä. Se oli niitä välttämättömiä mahdollisuuksia, joihin hän oli aina valmistautunut. Sellaisissa tapauksissa oli käytännössä jonkinlainen tunnustettu asteikko.

Hän oli eräässä suhteessa kiitollisuudenvelassa Doralle. Hän muisti sen autonsa puikkelehtiessa Cityn vilkasliikkeisillä kaduilla: Dora oli tehnyt mahdottomaksi erään italialaisen kaivertajan kätevien tuotteiden käsittelemisen, jonka kaivertajan erikoisalana olivat 1,000 frangin setelit, niin täydellisen taitavasti painetut, että Ranskan Pankkikin oli tullut petetyksi. Stanford oli siirtänyt ne toiselle ostajalle, ja tämä herrasmies oli joutunut kiinni kaikkine seteleineen ja odotti parhaillaan tuomiotaan.

Hän lounasti yksin eräässä ravintolassa Sohossa, ja sinne ilmestyi välttämätön "merkitsijä". Jollakin toisella kertaa hän olisi ajanut tiehensä sen viekkaannäköisen miehen, joka siirtyi hänen pöytänsä viereen anteeksipyytävästi hymyillen ja istuutui kehoitusta saamatta. Mutta nyt Martinin raha-asiat olivat sellaisessa tilassa, ettei hänen kannattanut päästää käsistään yhtään tilaisuutta; ja vaikka hän ei odottanutkaan tiedoittajalta erikoisempia, tahtoi hän kuulla, mitä tällä oli tiedossa.

Se tapa, jolla merkitsijä lähestyi Martin Eltonia, erosi hiukan siitä välittömästä menettelytavasta, jota hän noudatti sellaisiin tunnettuihin tekijöihin kuin Slick Smithiin nähden.

"Hauskaa tavata teitä, mr Elton. En ole nähnyt teitä pitkään aikaan… kiitos, ottaisin kyllä konjakin. Asiat ovat täällä hyvin huonot nykyisin, mr Elton."

"Täällä" merkitsi melkein mitä paikkaa tahansa, missä ei pantu liian suurta painoa siihen, kuuluiko jokin esine minulle vai sinulle.

"Luulin kaupan olevan kehittymässä paremmaksi", sanoi Martin sovinnaisesti.

"Niin, ehkä teidän alallanne." Merkitsijä pudisti päätään murheellisena. "Ajattelen tavallisia varasraukkoja. Eipä silti, että minulla olisi mitään hyvää sanottavana heistä — he ovat alhaista väkeä. Mutta heidän ammattinsa ei myöskään menisi niin huonosti, jos he tietäisivät kaiken, mitä minä tiedän."

"Mitä te sitten tiedätte?" kysyi Elton.

Merkitsijä alensi äänensä.

"Minulla on jotakin teitä varten — ja minä olen! ainoa merkitsijä koko kaupungissa, joka on siitä perillä! Sain sen vielä itse selville. Ovelat puhuvat siitä aina, mutta tien selville saamiseen tarvittiin minua."

Hän hymyili tyytyväisesti.

"Se mies, jonka luullaan olevan tulossa Etelä-Afrikasta, on ollut täällä yli vuoden! Hän on ollut vankilassa — saanut elinkautisen — mutta hän on yhtä rikas kuin…" Hän mainitsi joukon huomattavia rahamiehiä. "Ja rikkaampikin!"

"Vankilassa? Mitä hän oli tehnyt?"

"Ampunut erään miehen tai jotakin sen tapaista. Mutta hänet päästettiin vapaaksi enemmän kuin vuosi sitten, ja sanon teille, että hän on miljoonan arvoinen — ja enemmänkin! Ovelat saivat tietää, että hän oli tulossa, mutta eivät tietäneet, että hän oli täällä Englannissa, Lontoossa. Siitä näette, etteivät Ovelat tiedä kaikkea."

"Ovelat" oli epämääräinen määritelmä — Martin tiesi sen merkitsevän niitä joukkueita, jotka eivät tietoihinsa nähden olleet riippuvaisia tästä pikkumiehestä.

"Etelä-Afrikasta, niinkö sanotte?" kysyi hän osoittaen äkkiä mielenkiintoa asiaan. "Hän on ollut vankilassa — aallonmurtajallako? Ja mistä syystä?"

"Sillä on jotakin tekemistä timanttien ostamisen kanssa. Etelä-Afrikassa on laki, joka lähettää miehen Kamalaan Paikkaan vuosiksi ja vielä vuosiksi, jos hän ostaa timantteja. En voi käsittää, etteivät Ovelat ole saaneet sitä selville. Hän on rampa mies…"

"Rampa?" Martin nousi puolittain seisomaan. "Mikä on hänen nimensä?"

"Hän on liikkunut Brownin nimellä, mutta hänen oikea nimensä on Torrington — Daniel Torrington. Ja, mr Elton, se mies on helppo…"

Martin sujautti miehelle jonkin verran rahaa, maksoi laskunsa ja meni kotiin.

Dora oli lähdössä ulos ja jo portailla, kun hän saapui.

"Tarvitsen sinua minuutin verran", sanoi Martin.

Hän vei Doran ylös salonkiin ja sulki oven.

"Muistatko viimeisen kerran, kun Audrey oli täällä? Pilkkasit häntä siitä, että hänellä on nimi, joka ei kuulu hänelle. Sanoit hänelle, että hänen isänsä oli rangaistusvankina Kapkaupungin aallonmurtajalla timanttivarkaudesta. Oliko se totta?"

"Kyllä", sanoi Dora hämmästyneenä. "Miksi?"

"Kysyin sinulta sinä iltana Audreyn isästä, ja sinä kerroit minulle, että häntä oli ammuttu ennen vangitsemista ja että hän oli rampa. Mikä oli Audreyn isän nimi?"

Dora katsoi häneen otsa rypyssä ja epäluuloisena.

"Miksi tahdot sen tietää?"

"Rakkaani" — hieman kärsimättömästi -, "en kysy mistään oikusta. Tahdotko sanoa minulle?"

"Hänen nimensä oli Daniel Torrington", sanoi Dora.

Martin vihelsi.

"Torrington? Minua ihmetyttää! Sen täytyy olla sama nimi. Hän on täällä Lontoossa."

"Audreyn isäkö?" sanoi Dora läähättäen. "Mutta hänhän on vankilassa: elinkautisena! Marshalt kertoi sen minulle. Juuri senvuoksi hän tahtoi mennä naimisiin Audreyn kanssa."

"Tiesikö hän, että Audrey oli Torringtonin tytär Et koskaan puhunut minulle siitä."

"On niin paljon asioita, joista en ole kertonut sinulle", sanoi Dora äreästi, "että tuskin maksaa vaivaa siirtyä nyt niihin". Mutta sitten hän sanoi äkkiä katuen: "Olen pahoillani, että kiukuttelin niin, Martin. Menetän niin helposti kärsivällisyyteni nykyisin. Niin, Torrington oli kärsimässä elinkautista rangaistusta."

"Hänet vapautettiin enemmän kuin vuosi sitten", sanoi Martin, "ja hän on ollut Lontoossa enimmän aikaa sen jälkeen".

Hän näki Doran kasvoille tulleen ilmeen ja kysyi nopeasti.

"Tiesikö Marshalt siitä?"

Dora pudisti päätään.

"Ei; jos hän olisi tietänyt, ei hän olisi ollut niin onnellinen. Voi!" Hän painoi kätensä suutaan vastaan. "Malpas!" kuiskasi hän.

Martin tuijotti häneen hämmästyneenä, sillä hänen päähänsä oli pälkähtänyt sama ajatus, joka sai sanat Doran huulille.

"Marshaltin täytyi tietää, tai arvata", sanoi Dora pelokkaasti kuiskaten. "Hän asui viereisessä talossa koko ajan. Bunny, Malpas on Torrington!"