LVIII.

Mr Torrington yllättää.

Vierasta, joka saapui Ritz-Carltoniin, odotettiin, eikä hän ilmoittanut nimeään, ennenkuin ovenvartija kutsui hotellipojan.

"Saata tämä herrasmies mr Torringtonin huoneistoon", sanoi ovenvartija, ja Martin seurasi poikaa hissiin.

Dinael Torrington, jolla oli tohvelit jalassa ja aamutakki yllä, heitti terävän, tutkivan katseen Martiniin, kun tämä astui sisään, ja osoittamatta mitään suurempaa sydämellisyyttä kehoitti häntä kädenliikkeellä istuutumaan.

"Minusta tuntuu, että olen tavannut teidät aikaisemmin", sanoi Martin.

"Minä olen yhtä varma siitä, ettemme ole tavannut toisiamme, vaikka tunnen teidät varsin hyvin kuulopuheiden perustalla", sanoi Torrington. "Riisukaa pois päällystakkinne, mr Elton. Te pyysitte kahdenkeskistä keskustelua, ja erinäisistä syistä olen siihen suostunut. Tehän olette minun sihteerini lanko?"

Martin taivutti päätään vakavasti.

"Ikävä kyllä", sanoi hän.

"Niinkö?" Vanha herrasmies kohotti kulmakarvojaan. "Ah, nyt huomaan, mitä tarkoitatte! Ajatteletteko hänen rikollista menneisyyttään?"

Hänen kasvojensa ilme oli täysin muuttumaton, mutta hänen äänessään oli purevan ivallinen sävy, jonka Martin, joka oli herkkätuntoinen sellaisiin seikkoihin nähden, heti huomasi.

"Sen täytyy olla suuri suru teille ja teidän vaimollenne. Se tyttöparkahan oli sekaantunut erääseen jalokivivarkauteen, eikö niin? En ole varma siitä, oliko hän se roisto, joka pysähdytti Suomen kuningattaren auton Green Parkissa, vai oliko hän vain suunnitellut varkauden."

"Jalokivet olivat hänen hallussaan, kun hänet pidätettiin", sanoi Martin.

Keskustelu oli kehittymässä paljon vaikeammaksi kuin mitä hän oli kuvitellut.

"Olivatko jalokivet hänen hallussaan, kun hänet pidätettiin?" sanoi Torrington. "No, eikö se ole jo liian pahaa! Tietysti minä tiesin kaiken sen, ennenkuin otin tuon nuoren naisen palvelukseeni, vaikka luulenkin teidän tulleen tänne suojellaksenne minua hänen vehkeilyiltään?"

Jälleen Martin tunsi pettymyksen aiheuttamaa kylmää vilunvärettä. Vanha herrasmies piti häntä pilkkanaan siitä huolimatta, että hänen kasvojensa ilme pysyi vakavana ja käyttäytymisensä kohteliaana.

"Ei, en ole tullut siinä tarkoituksessa. Tulin teitä paljon läheisemmästä syystä", sanoi hän maltillisesti. "Annatte kai minulle anteeksi, jos kosketan teille hyvin tuskallista asiaa?"

Torrington nyökkäsi. Hänen silmänsä olivat voimakkaiden lasien takaa kiinnitetyt liikkumattomasti Martinin kasvoihin; hänen koko asenteensa oli torjuva. Martin tunsi sen sillä hetkellä selvemmin kuin koskaan ennen.

"Mr Torrington, useita vuosia sitten te jouduitte vankilaan Etelä-Afrikassa laittomasta timanttikaupasta."

Torrington nyökkäsi.

"Niin, kysymyksessä oli salajuoni, jonka oli järjestänyt timanttikenttien suurin roisto, eräs Lacy Marshalt, joka nyt on onneksi kuollut. Jouduin uhriksi sillä kertaa ja, niinkuin sanoitte, vankilaan."

"Teillä oli nuori vaimo" — Martin epäröi — "ja lapsi, pieni tyttö, Dorothy?"

Jälleen Torrington nyökkäsi.

"Vaimonne oli suuresti järkytetty vangitsemisenne johdosta eikä koskaan jälkeenpäin antanut teille anteeksi sitä häpeää, niinkuin hän ajatteli, jonka olitte aiheuttanut hänelle. Pian sen jälkeen kuin te olitte joutunut vankilaan, hän poistui Etelä-Afrikasta, ja senjälkeen te ette ole kuullut hänestä mitään, eikö niin?"

"Kerran." Sana tuli aivankuin piiskan sivallus. "Kerran, ystäväni, hän kirjoitti — niin, kerran!"

"Hän tuli Englantiin mukanaan pienokaisensa ja vanhempi tyttärensä, muutti nimensä Bedfordiksi ja eli täällä pienillä tuloillaan…"

"Elinkorolla", keskeytti Torrington, "jonka olin järjestänyt hänelle ennen vangitsemistani. Siihen saakka olette oikeassa. Jatkakaa."

Martin veti pitkän hengähdyksen. Jokainen sana vaati erikoista ponnistusta tässä ilmapiirissä. Hänestä tuntui samanlaiselta kuin miehestä, joka koettaa hakata reikää graniittiseinään.

"Vaimovainajanne oli koko lailla kummallinen. Jostakin syystä, jonka hän itse parhaiten tiesi, hän kasvatti Dorothyn" — Martin korosti tätä nimeä — "siinä uskossa, että hän oli äitinsä ensimmäisen miehen tytär, ja toiselle tytölle uskoteltiin, että Dorothy oli vanhempi. En tiedä, mistä syystä…"

"Ettekö?" sanoi Torrington. "Tämä kaikki voi olla totta tai perätöntä. Entä sitten?" Martin teki ratkaisevan hyökkäyksen. "Te olette siinä luulossa, sir, että tyttärenne Dorothy on kuollut. Se ei ole totta. Hän elää; hän on nyt Englannissa ja on minun vaimoni."

Daniel Torrington katsoi häneen; hänen silmänsä näyttivät raivaavan itselleen tien Martinin sielun salaisiin sopukkoihin.

"Sekö teillä oli kerrottavana minulle", sanoi Torrington vihdoin, "että pikku Dorothyni on elossa ja teidän vaimonanne?"

"Juuri se, mr Torrington."

"Ah!" Vanhus hieroi leukaansa. "Todellako?"

Seurasi kiusallinen äänettömyys.

"Tunnetteko kertomuksen minun vangitsemisestani — missä olosuhteissa se tapahtui? Näen ettette tunne. Kerron sen siis teille."

Hän katsoi kattoon, kostutti kielellään huuliaan ja näytti palauttavan muistiinsa tapahtuman yksityiskohdat.

"Istuin taloni stoepilla Wynbergissa — tulin aina sinne kesäksi — ja muistan pitäneeni sylissäni pikku tyttöäni. Luultavasti tiedätte, mikä stoep on? Se on leveä, korkea kuisti, joka ulottuu talon päästä päähän. Näin Marshaltin tulevan pensaikon takaa ja ihmettelin, mitä hänellä oli asiaa, kunnes näin, että hänen mukanaan oli kaksi salapoliisia. Hän pelkäsi minua, pelkäsi tavattomasti! Kun nousin ja laskin lapsen kehtoon, veti hän esiin revolverin ja ampui. Hän sanoi minun ampuneen ensiksi, mutta se on valhe. En olisi ampunut ollenkaan, mutta hänen kuulansa sattui kehtoon, ja minä kuulin lapsen kiljaisevan. Vasta silloin minä ammuin vuorostani häntä kohden, ja hän olisi ollut kuoleman oma, jollen minä olisi ollut niin suunniltani tuskasta lapsen takia. Senvuoksi ammuin ohi, ja hänen toinen laukauksensa murskasi minun sääreni. Tiesittekö sen?"

Martin pudisti päätään.

"Ettekö siis koskaan olekaan kuullut laukauksesta, joka sattui kehtoon?"

"En; se on uutta minulle."

"Niin minä ajattelinkin. Lapsi ei ollut vaikeasti haavoittunut; kuula oli ainoastaan sattunut sen pikkuvarpaaseen ja murskannut luun — ihmettelen, ettei vaimonne ole koskaan kertonut teille siitä", sanoi Torrington venytellen sanojaan.

Martin oli ääneti.

"Pikku Dorothyni ei ole kuollut — olen tietänyt sen jo pitkän aikaa. Olen etsinyt häntä, ja ystäväni Stormerin ansiosta olen hänet löytänytkin!"

"Tietääkö hän itse sen?" kysyi Martin kalmankalpeana.

Torrington pudisti päätään.

"Ei, hän ei tiedä sitä; minä en ole sitä tahtonut, tahdoin ilmoittaa sen hänelle vasta saatuani tehtäväni täytetyksi. Ja minä olen uskotellut kaikille, paitsi yhdelle ainoalle miehelle, että hän on vieras minulle. Kysykää viattomalta mr Willittilta, joka melkein rukoili minua polvillaan ottamaan hänet sihteerikseni."

Hänen kylmät silmänsä eivät väistyneet Martinin kasvoilta.

"Teidänkö vaimonne muka on minun tyttäreni? Pyytäkää häntä tulemaan tänne ja näyttämään minulle vasemman jalkansa. Voitte väärentää kastetodistuksia, Elton — se pani teidät hätkähtämään, ystäväiseni — mutta pikkuvarpaita te ette voi väärentää!"

Hän soitti kelloa.

"Saattakaa tämä herrasmies ulos", sanoi hän sisään astuvalle miehelle, "ja kun miss Bedford palaa, niin tahdotteko pyytää häntä tulemaan suoraan minun luokseni?"

Martin meni kotiin aivankuin unissaan, ja Dora luki tappion sanoman hänen kalpeilta kasvoiltaan. Hän veti Martinin salonkiin ja sulki oven.

"Mikä sinua vaivaa, Martin? Tapasitko hänet?"

Martin nyökkäsi.

"Hän tietää", sanoi hän käheästi.

"Tietää…"

"Hän tietää, että Audrey on hänen tyttärensä — siinä kaikki. Hän on tietänyt sen kaiken aikaa. Hän oli palkannut Stormerin etsimään hänet. Ja hän aikoi ilmoittaa asian Audreylle tänä iltana. Luultavasti tiedät, mitä tämä merkitsee sinulle ja minulle?"

Martin istui kasvot käsiin painettuina.

"Sen piti merkitä meille rikkautta", sanoi Dora, ja Martin katsahti ylös nopeasti.

"Sinä tahdoit tehdä tämän, ja minä suostuin vastoin tahtoani. Minun ajatukseni oli ilmoittaa Torringtonille, että Audrey on hänen tyttärensä. Sinä sen sanoit, että ennemmin kuolisit kuin sallisit Audreyn saada kaikki rahat. Mistä se rikos nyt tulee?"

Dora nyökkäsi hitaasti.

"Torrington tulee maksamaan saadakseen hänet takaisin, jos…"

"Jos mitä?"

"Jos hän on vielä elossa", sanoi Dora Elton, "ja jollei mitään… muuta ole tapahtunut."