XXXVIII.

Stormerin toimisto.

Stormerin salapoliisitoimiston hallussa oli erään uuden talon ensimmäinen kerros Cityssä. Että kysymyksessä oli mikään salapoliisitoimisto, ei käynyt selville vaatimattomasta kirjoituksesta ovissa eikä eteishallissa olevasta osoitetaulusta, jossa oli yksinkertaisesti "Stormer", niin että utelias jäi arvailemaan, millä liike-elämän alalla Stormer oikeastaan toimi. Sinä aamuna mr John Stormer oli eräällä epäsäännöllisistä ja edeltäkäsin ilmoittamattomista käynneistään englantilaisessa päämajassaan. Hän tuli, niinkuin tavallisesti, omasta yksityisovestaan, ja ensimmäinen merkki, jonka Willitt sai siitä, että hänen päällikkönsä oli talossa, oli soittokellon vihainen pärinä hänen kirjoituspöydällään. Hän kulki käytävän toiseen päähän, avasi lukosta pyhäkön oven ja astui sisään. Mr Stormer, hattu takaraivolla ja sytyttämätön sikari vahvojen valkoisten hampaittensa välissä, istui selkäkenossa toimistotuolissaan _The Times' i_n avonainen numero kädessään.

"Antakaa minulle englantilainen lehti, jossa olisi uutisia", sanoi hän huoaten. "Tiedättekö, Willitt, että odotettavissa on kaunista, mutta kylmempää, että matalapaine on kulkemassa Koillis-Irlantiin päin ja toinen matalapaine Lounais-Irlantiin päin, mikä luultavasti saa aikaan sadetta Länsi-Englannissa? Tiedättekö, että näkyväisyys on hyvä, ja että merellä on myrskyä? Täkäläiset sanomalehdet antavat enemmän tilaa säätiedoille, kuin me annamme presidentinvaaleille."

Hän laski lehden lattialle, asetti silmälasit leveälle nenälleen ja katseli käskyläistään.

"Mitä on tekeillä?" kysyi hän.

"Tänä aamuna on tullut viisi uutta asiaa, sir", sanoi Willitt. "Neljä niistä on avioliittojuttuja, ja viides on erään rouvan jättämä, joka on joutunut koronkiskurin kiristämäksi."

Stormer sytytti sikarinsa.

"Älkää kertoko minulle siitä; antakaa minun arvata", sanoi hän. "Rouva lainasi rahaa pelastaakseen ystävänsä pulasta, ja hänen miehensä ei pidä tästä ystävästä."

Willitt nauraa virnisti.

"Melkein oikein, sir."

"Sanoisin, että se oli melkein oikein", sanoi mr Stormer virnistäen. "Naiset eivät koskaan lainaa rahaa itseään varten, vaan aina jotakuta toista varten. Entä mitä uutta Portman Squarelta?"

Willitt antoi pitkän ja tarkan kuvauksen äskeisistä tapahtumista.

"Viime yönä, kas vain! Tiedättekö, mitä siellä tapahtui?"

"En tiedä, sir. Wilkes ilmoitti, että Shannon oli tullut katolle ja että talo oli ollut poliisien ympäröimänä."

"Hm", sanoi Stormer, ja sillä oli Portman Squaren arvoitus sillä kertaa käsitelty, ja Stormer omisti ajatuksensa ja aikansa arkipäiväisille toimistotehtäville.

Hän ilmestyi hyvin harvoin Lontoossa olevaan toimistoonsa, mutta silloin hän teki aina työtä kymmenen miehen edestä. Cityn kellot löivät jo yhdeksää, kun hän sinä iltana allekirjoitti viimeisen kirjeensä.

"Mitä Malpasin asiaan tulee", sanoi hän, "niin vanhat ohjeet pysyvät voimassa, kunnes Marshaltin lakimiehet peruuttavat ne. Taloa vartioidaan edelleen, yksi mies pysyy katolla, ja yksi tai kaksi parhaista miehistämme on aina Slick Smithin kintereillä! Oletteko ymmärtänyt?"

"Kyllä, sir."

"Ei ole hauskaa, että Slickiä täytyy vartioida tällä tavalla, mutta minä en tahdo jättää mitään epävarmaksi. Sähköttäkää minulle heti, jos jotakin tapahtuu."

Willitt merkitsi muistiin saamansa ohjeet.

"Kuinka me muuten" — Stormer katsahti Willittiin kulmiaan rypistäen — "jouduimmekaan toimimaan Marshaltin laskuun?"

"Hän tahtoi päästä erään tytön jäljille ja tuli meidän luoksemme…"

Stormer läjähdytti pöytää kädellään.

"Tietysti — se tyttö! Saitteko muuten selville, mistä johtui hänen mielenkiintoisa miss Bedfordiin?"

Willitt pudisti päätään.

"En, sir. Hän oli sitä lajia oleva mies. Muistatteko, että kerroin teille, että hän pyysi minua tuomaan tytön syömään päivällistä hänen kanssaan? En luule hänellä olleen mitään muuta syytä."

"Ettekö luule?" Stormer korosti ensimmäistä, sanaa. "Se on varmasti omituista. Tytön nimihän on, Bedford?"

Willitt hymyili.

"Olette kysynyt minulta samaa asiaa jo aikaisemmin. Kyllä, sir. Hän oli sangen hyvin tunnettu Fontwellin kylässä, jossa oli asunut koko ikänsä."

"Entä Elton — oliko hänen tyttönimensä Bedford?"

"Kyllä, sir. Hän meni naimisiin sillä nimellä."

"Hm!"

Mr Stormerin oli tapana sivellä kämmenellään suutaan ollessaan hämmentynyt.

"Toivoin… kuitenkin. Tyttö on siis nyt kaupungissa? Ja asuu hotelli Regencyssä… hm!"

Hän rummutti pöytää kynällään.

"Tarvitsemme välttämättömästi naispuolisen apulaisen, ja se tyttö on sitä lajia, että häntä kannattaisi kouluttaa. Hän oli lisäksi vielä Malpasin sihteerinäkin! Hän on nyt ilman paikkaa, eikö niin?"

"Minä luulen, että Shannon on rakastunut häneen", sanoi Willitt.

"Niinkö?" Mr Stormer ei tuntunut hämmästyneeltä. "Kuka tahansa ihastuu kauniiseen tyttöön. Se ei merkitse mitään."

Hän katsahti ajattelevaisena puhelimeen ja veti sen eteensä.

"Tahtoisin puhutella tätä Shannonia", sanoi hän.

"Mistä tapaan hänet?"

Willitt avasi pienen taskukirjan ja tarkasteli sen sivuja.

"Täällä on kaksi numeroa: toinen hänen asuntoonsa ja toinen hänen toimistoonsa. Luultavasti hän on nyt asunnossaan."

Stormer soitti sinne, mutta ei saanut mitään vastausta. Sitten hän koetti toista numeroa, joka yhdisti hänet Scotland Yardiin.

"Kapteeni Shannon on lähtenyt kotiinsa kymmenen minuuttia sitten."

"Koetamme jälleen kotipuhelinta", sanoi Stormer, ja tällä kertaa hänellä oli parempi menestys, sillä Dick oli juuri tullut sisään.

"Täällä puhuu Stormer. Onko siellä kapteeni Shannon?"

"Stormer? Aivan niin, salapoliisitoimisto."

"Kuulkaahan, kapteeni Shannon, minä olen voinut olla teille avuksi silloin tällöin — muistatteko, että minä huomautin teille Slick Smithistä, kun hän tuli idästä?"

Dick, joka oli unohtanut asian, nauroi.

"Hän on ollut mallikelpoinen rikollinen koko ajan, kun hän on ollut tällä puolella", sanoi hän.

"Siltä Slick aina näyttää", vastasi Stormer kuivasti, "mutta hän hankkii kuitenkin toimeentulonsa jollakin tavalla. Mutta en tahtonut puhutella teitä sen takia, kapteeni. Olen kuullut, että minun mieheni ovat saaneet mr Marshalt-vainajalta tehtäväkseen vartioida hänen taloaan. Se näyttää koko lailla järjettömältä nyt, kun hän on kuollut, mutta ohjeet ovat toistaiseksi voimassa, ja minä olisin teille suuresti kiitollinen, jos antaisitte miesteni toimia oman mielensä mukaan. Eräs heistä kertoo minulle, että te tiedustelitte hänen valtuuksiaan tämän Portman Squaren varrella olevan talon katolla, ja todellakin se näyttää hiukan tarpeettomalta. Tahdon sanoa, että olen antanut miehilleni määräyksen, että heidän on annettava poliisille kaikkea mahdollista apua eikä asetettava esteitä poliisin tielle."

"Se on teidän puoleltanne hyvin ystävällistä, ja minä ymmärrän täydellisesti teidän vaikeutenne."

Stormer hymyili itsekseen.

"Luulen, ettette ole niistä perillä", sanoi hän. "Oletteko tavannut sen huoltajan, jonka Marshaltin lakimiehet ovat asettaneet pitämään huolta hänen talostaan?"

"Olen nähnyt hänet."

"Pitäkää häntä hyvin silmällä", sanoi Stormer ja lopetti keskustelun, ennenkuin Dick ehti kysyä syytä hänen kehoitukseensa.

Mr Stormer nauraa hykerteli itsekseen aivankuin hyvälle pilalle koko matkan ravintolaan, jossa hän söi päivällisensä sinä iltana. Siihen tarkoitukseen hän oli valinnut saman hotellin, jossa Audrey Bedford asui, ja päivällisen jälkeen hän siirtyi ruokasalista eteishalliin, missä hän kääntyi vierashuoneiden hoitajan puoleen.

"Huomaan, etten voi mennä enää kotiin tänä iltana", sanoi hän. "Voitteko antaa minulle huoneen?"

"Varmasti, sir", sanoi toinen ihmetellen, missä tämän ilmeisen amerikkalaisen koti sitten oikeastaan oli. Hän tarkasteli huoneiden luetteloa. "461."

"Se on minusta hiukan liian korkealla. Tahtoisin huoneen toisesta kerroksesta."

Mies silmäili jälleen luetteloaan.

"Siellä on tyhjänä kaksi huonetta, n:ot 255 ja 270."

"Luulen, että otan n:on 270. Seitsemänkymmentä on minun onnennumeroni", sanoi mr Stormer.

Audreyn huoneen numero oli 269.