LIII.

Mitä Bunny näki.

Mr Torringtonin huoneistossa Ritz-Carltonissa oli erinäisiä omituisia piirteitä, joita Audrey ei huomannut, ennenkuin hän oli jäänyt yksin arkihuoneeseen Torringtonin mentyä ulos. Kaikki ovet olivat varustetut salvoilla, ja avattuaan ikkunan katsoakseen tulipaloa, joka oli puhjennut erään melkein vastapäätä olevan talon ylimmässä kerroksessa, Audrey hämmästyi, kun ovet lensivät auki ja kolme miestä syöksyi samalla kertaa huoneeseen.

Yhden heistä Audrey tunsi Stormerin asiamieheksi; kaksi muuta olivat tuntemattomia.

"Olemme pahoillamme, että olemme säikyttäneet teitä, miss", sanoi Stormerin mies. "Meidän olisi pitänyt varoittaa teitä olemaan avaamatta ikkunoita."

"Mitä on tapahtunut?" kysyi Audrey. "Mitä olen minä tehnyt?"

"Kerron teille myöhemmin", sanoi mies sulkien ikkunan huolellisesti ja painaen säpin jälleen kiinni.

Kun muut kaksi olivat menneet, sanoi hän:

"Te kosketitte hälytyslaitetta. Ei, te ette voi nähdä sitä, koska ette saattanut sitä toimimaan, ennenkuin koskitte säppiin. Ei ole ensinkään tarpeen avata ikkunoita — tässä huoneessa on erikoinen ilmanvaihtojärjestelmä."

"Oliko se hälytys varkauden varalta?" kysyi Audrey ymmällään. "En aavistanutkaan tekeväni jotakin niin järjetöntä."

"Sellainen on jokaisessa ikkunassa ja jokaisessa ovessa yöllä. Näytän teille jotakin."

Vakavin ja taipumattomin yksityisetsiväkin tulee varomattomaksi sievän tytön seurassa. Hän vei Audreyn mr Torringtonin makuuhuoneeseen, joka oli silmiinpistävä siinä suhteessa, että siinä oli harvinaisen vähän huonekaluja. Siellä oli kahdenmaattava sänky kaksine päänalusineen.

"Hän nukkuu tällä puolella ja on onneksi hyvin rauhallinen nukkuessaan. Jos hän sattumalta painaa päänsä tälle päänaluselle…" Hän osoitti sitä ja kohotti sitä varovaisesti. Sen yhdestä kulmasta tuli esiin rihmamainen johto, joka katosi sängyn alle. "Pieninkin painallus tähän päänaluseen hälyttäisi tänne yövartijat."

"Mutta mr Willitt ei puhunut minulle mitään siitä, että täällä on muitakin vartijoita kuin minä", sanoi Audrey hieman harmissaan, mutta puhkesi sitten nauramaan huomatessaan, kuinka arvoton hänen oma apunsa olisi Torringtonille vaaran hetkellä. "Uhkaako häntä todellakin jokin vaara?" kysyi hän.

"Sitähän ei voi koskaan tietää", sanoi mies epämääräisesti.

Iltapäivällä Audreylla oli kylliksi aikaa kirjoittaa kirje Doralle, jonka luota hän oli lähtenyt jossakin määrin kiihtyneenä. Olihan jotensakin järjetöntä kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, riidellä ikää koskevasta kysymyksestä. Hänen äitinsä oli ollut niin kummallinen, että oli täysin mahdollista, että hän oli saanut päähänsä uskotella nuoremman vanhemmaksi. Missään tapauksessa siitä ei kannattanut kiistellä, ja Audrey istuutui ja kirjoitti sisarelleen:

"Rakas Dora! — Luulen, että olimme kumpikin koko lailla lapsellisia. Minä olen Dorothy tai mitä tahansa sinä tahdot, ja sinä olet minun nuorempi sisareni! Minä olen jo alkanut tuntea sitä äidillistä harrastusta sinua kohtaan, joka on niin luonnollista perheen päälle. Käyn jälleen luonasi hyvin pian."

Kirjeen alle hän kirjoitti "Dorothy". Dora sai kirjeen iltapostissa. Hän oli parhaillaan syömässä päivällistä ja ojensi sen pöydän yli miehelleen enemmittä selityksittä.

"Hänellä on enemmän älyä kuin sinulla, ystäväiseni", sanoi Martin luettuaan kirjeen ja pantuaan sen pöydälle. "Oli järjetöntä koettaa äkkirynnäköllä saada asiat muuttumaan. Sinun olisi pitänyt antaa sen ajatuksen kypsyä vähitellen eikä heittää sitä hänelle aivan odottamatta."

"Se ajatus ei ole kuitenkaan missään tapauksessa todistettavissa", sanoi Dora lyhyesti. "Jos siitä syntyisi erimielisyyttä, niin on olemassa kastemerkintä Rosebankissa. Sähkösanoma sinne riittäisi osoittamaan, että Audrey puhuu totta."

Martin kiinnitti häneen mietiskelevän katseensa, ja tämän tarkastelun ärsyttämänä Dora nousi äkkiä pois pöydästä.

"Älä mene", sanoi Martin. "Näytänkö sinulle voitto- ja tappiotilini tältä vuodelta? Tässä on kirje, joka on sinulle varmasti mielenkiintoinen."

Hän otti sen taskustaan ja työnsi sen Doran käden ulottuville.

"Pankistako?" Dora avasi sen nopeasti, ja hänen kasvonsa venähtivät pitkiksi. "En tietänyt, että tiliäsi on ylitetty niin suuresti, Bunny" sanoi hän. "Luulin sinulla olevan riittävästi arvopapereita."

"Niin minulla onkin. Mutta pankki on saanut ne tilin ylitystä vastaan, ja arvopaperit ovat huonontuneet huomattavasti viime aikoina. Olemme koko lailla lujilla. Myönnän, että olen ollut lujemmallakin, mutta silloin minä en ollut niin pehmeä kuin nyt, vaan pystyvämpi aloittamaan jälleen alusta. Mutta nyt minä olen jo liian hyvin tottunut nykyisiin elintapoihini enkä aio ilman muuta luopua niistä. Tuo kirje ei merkitse mitään, se vain antaa meille yllykettä. Audrey on saatava pois tieltä."

"Minne?" kysyi Dora vaimeasti.

"En tiedä vielä. Jonnekin ulkomaille, kunnes saamme asiat kuntoon."

"Mutta jos hän katoaisi, ja minä esittäisin vaatimukseni, niin tiedettäisiin heti, että jotakin on vinossa. Et kai pidä Shannonia järjettömänä, vai mitä?"

"Shannonia", sanoi Martin ivallisesti. "En ole huolissani hänen takiaan. Ajattelen Slick Smithiä ja mitä se tulee maksamaan minulle."

"Minä en olisi kovinkaan huolissani hänen takiaan."

"Niin, minä luulen, ettet olisi. Mutta minä olen. Ajattelen häntä ainoastaan Audreyn yhteydessä ja kaikkeen siihen nähden, mitä hän tietää ja arvaa. Muistatko sen illan, jolloin lähdin ampuakseni Lacy Marshaltin? Luulen sinun muistavan! On olemassa vain hyvin vähän sellaisia seiniä, joita pitkin minä en osaa kiivetä, ja minä pääsin viereisen Malpasin talon katolle juuri ennen sitä, kun melu alkoi siellä alhaalla."

"Tarkoitatko Marshaltin murhaa?"

Martin nyökkäsi.

"Olin siellä juuri muutamia minuutteja aikaisemmin, ja Shannon puhui totta, kun hän sanoi poliisiaseman kellon pelastaneen minun pääni. Toisessa päässä kattoa, Marshaltin puolella, oli salapoliisi vartioimassa. Hän ei nähnyt minua eikä sitäkään miestä joka tuli ylös kiiveten köyttä pitkin, avasi Malpasin talon kattoikkunan ja pudottautui siitä sisään. Minä näin ja pidin huolen siitä, että pääsin sieltä mahdollisimman pian."

"Näitkö sen miehen, joka meni sisään kattoikkunasta? Silloinhan sinä näit murhaajan?" huohotti Dora.

"Näin enemmänkin", myönsi Martin nyökäten päätään. "Kun hän oli päässyt kattoikkunan alapuolella olevaan pieneen varastohuoneeseen, sytytti hän kynttilän ja otti taskustaan tekotukan, tekonenän ja -leuan. Kun hän oli kiinnittänyt ne paikoilleen, ei hänen oma äitinsä olisi tuntenut häntä miksikään muuksi kuin Malpasiksi."

"Malpasiksi!" huohotti Dora. "Kuka se oli?"

"Slick Smith", vastasi Martin.