LXV.

Stanford.

Dick vei heidät poliisiasemalle ja antoi määräyksen heidän pidättämisestään. Tullessaan alas portaita hän teki Stormerin toimiston tytölle kysymyksen, jonka hän oli unohtanut tehdä aikaisemmin.

"Onko Eltonilla käynyt viime aikoina ketään vieraita?"

"Kyllä — Stanford. Heillä oli riitaa jostakin. En voinut saada tarkkaa selkoa siitä, mitä riita koski — nähtävästi jotakin suunnitelmaa, sillä en voinut kuulla oikein hyvin. Mrs Elton seisoi niin lähellä ovea, että en uskaltanut kuunnella."

"Luuletteko Stanfordin olevan mukana tässä asiassa?"

Tyttö pudisti päätään.

"Sitä on vaikea sanoa. Minusta tuntuu, etteivät he ole mitään hyviä ystäviä. Kuulin Eltonin kiljuvan puhelimessa Stanfordille, ja hänen vastauksistaan päättelin, että heidän välillään oli jotakin riitaa."

"Näin Stanfordin tänä yönä", sanoi Dick Shannon miettiväisesti, "mutta hänellä ei näyttänyt olevan mitään omallatunnollaan". Hän ojensi tytölle kätensä. "En hyväksy yksityisetsiviä", sanoi hän raukeasti hymyillen, "mutta alan vähitellen tottua Stormerin toimistoon".

Hän ajatteli ensin palata hotelliin kertomaan Torringtonille, mitä oli tapahtunut, mutta sensijaan hän selitti lyhyesti asian puhelimitse ja luvattuaan käydä hotellissa myöhemmin lähti Portman Squarelle. Jos jokin paikka Lontoossa oli ansainnut hänen ikuisen vihansa, niin ainakin tämä komeiden talojen kasautuma oli varmasti sellainen. Hän koputti ja soitti ovikelloa, ja koputti jälleen. Kului kokonaista kymmenen minuuttia, ennenkuin hän sai ketään kuulemaan, ja sitten Stanford tuli itse avaamaan hänelle oven. Nähdessään salapoliisin hän sai kasvoilleen levottoman ilmeen. Dick olisi voinut vannoa hänen vapisevan.

"Missä on miss Bedford?" kysyi salapoliisi ilman valmisteluja. "Ja ajatelkaa tarkkaan, ennenkuin vastaatte, Stanford. Elton ja hänen vaimonsa ovat jo lukon takana, ja siinä vieressä on mukava koppi, johon juuri te olisitte sopiva asukas."

Mies tuijotti häneen typerästi; hänen näytti olevan vaikea löytää sanoja vastatakseen.

"En tiedä, mitä te tarkoitatte Audrey Bedfordista", sanoi hän lopuksi. "Kuinka minä tietäisin? Olen ollut täällä koko illan; te itse näitte minut täällä. Hän ei tulisi ainakaan tähän taloon." Ja sitten hän aivankuin aavistaen, ettei Shannonilla ollut mitään tarkkoja tietoja, jatkoi rohkeammin: "Mitä tekemistä Martin Eltonilla on minun kanssani? Olen riitaantunut hänen kanssaan — sehän teidän pitäisi tietääkin. Minulla oli sanasota hänen kanssaan eräästä minulle kuuluvasta esineestä, jonka hän on hävittänyt."

"Kuka siellä on?" kuului ääni ylhäältä portaista.

"Shannon", murisi Stanford, ja Marshalt tuli aamunuttuaan napittaen alas portaita.

"Tahdotteko tavata minua, Shannon?"

"Tulin tapaamaan Stanfordia. Audrey Bedford katosi eilen illalla syötyään päivällistä sisarensa kanssa Curzon Streetin varrella. On olemassa todistuksia siitä, että hänet on huumattu ja viety jonnekin. On täysi syy uskoa, että tämä mies tietää siitä asiasta".

"Minä en tiedä mitään", sanoi Stanford äreästi.

"Tulkaa ylös minun huoneeseeni", keskeytti Marshalt.

Kaikki kolme menivät ylös lukuhuoneeseen, ja Marshalt väänsi valot palamaan.

"Saanko nyt kuulla, mikä on kysymyksessä?"

"Olette jo kuullut kaiken, mitä teidän tarvitsee tietää, Marshalt", sanoi Stanford töykeästi. "Tällä salapoliisilla ei ole mitään minua vastaan. Minulla on puhtaat paperit, eikä hän voi saada minua tunnustamaan sellaista, mitä en ole tehnyt."

"Jos tulee kysymykseen teidän kiinnipanemisenne, niin te olette käsissäni", sanoi Dick. "Kaksi päivää sitten me löysimme erään Malpasin talossa olevan epäjumalankuvan sisästä erinäisiä esineitä — enemmän hiomattomia timantteja kuin olen nähnyt koskaan ennen. Ennenkuin ehdimme viedä niitä pois, tapahtui jotakin. Timantit katosivat. Viittä minuuttia myöhemmin valot sammuivat jälleen; joku oli erehtynyt, ja me löysimme ne kaikki isosta ruskeasta käsilaukusta, joka on sen jälkeen saatu säilöön." Marshaltin kasvojen ilme oli katsomisen arvoinen.

"Timantteja… epäjumalankuvassa!" Hän kääntyi hitaasti Stanfordiin päin. "Mitä te tiedätte siitä, Stanford?"

"En mitään!" sähähti tämä.

"Kenties ette tiedä mitään siitä käsilaukusta, johon ne oli pantu — uudesta käsilaukusta, jonka Waller, Regent Streetin varrella, on myynyt samana iltapäivänä — myynyt teille!" Dickin syyttävä sormi osoitti Stanfordia. "Waller selitti tänä yönä tuntevansa ostajan teiksi. Otimme puhelun hänen kotiinsa Elthamiin. Hän muistaa myyneensä sen käsilaukun; se oli tahrautunut sisältä, ja hän myi sen halvalla. Ja se mies, jolle hän sen myi, olitte te!"

Stanford ei vastannut. Hän seisoi toinen käsivarsi nojaten marmoriseen uuninreunakkeeseen katsoen isoon, tyhjään takkaan.

"Kuulitteko, mitä kapteeni Shannon sanoi?" kysyi Marshalt terävästi.

"Kuulin. Minulla ei ole mitään sanottavaa."

"Missä on Audrey Bedford?"

"Minulla ei ole mitään sanottavana", sanoi Stanford. "Voitte panna minut kiinni, jos tahdotte. Ja mitä käsilaukkuun tulee, niin te näette unta. Minä varastan kaikki käsilaukkuni!"

"Tunnetteko Slick Smithin?"

"Olen nähnyt hänet", sanoi Stanford äreästi. "Jos tahdotte viedä minut, lähden kyllä", lisäsi hän sitten äkkiä raivostuen.

Dick pudisti päätään.

"En vie teitä nyt. Aion saada tämän käsilaukkua koskevan kysymyksen perinpohjin puiduksi huomenna. Te voitte olla sellaisessa paikassa, mistä minä voin löytää teidät, ja jos saan selville, että olette osallinen tähän ryöstöön, tulette olemaan liian sairas ollaksenne surullinen!"

Vaikka matka Portman Squarelta Ritz-Cartoniin olikin lyhyt, vaipui Dick Shannon uneen, niin että autonkuljettajan oli herätettävä hänet.

"Tehän olette aivan lopussa", sanoi Torrington nähdessään salapoliisin ja kysyi sitten kiihkeästi: "Luuletteko niiden ihmisten todellakin tietävän? Eivätkö he valehtele?"

"Tarkoitatteko Eltoneita? He tietävät kyllä".

Torrington käveli edestakaisin arkihuoneessaan.

"Voisinko minä tavata heitä?" kysyi hän.

Dick epäröi.

"Hehän ovat pidätettyinä, eikö niin?"

"Niin, teknillisesti he ovat pidätettyinä. En ole vielä syyttänyt heitä", sanoi Shannon. "Ei ole olemassa mitään syytä, mikä estäisi teitä tapaamasta heitä."

Hän ei kysynyt Audreyn isältä, miksi tämä tahtoi keskustella Eltonien kanssa. Hän tiesi, mutta ei kuitenkaan tahtonut tietää. Tiedon, jota hänen ei ollut onnistunut saada uhkauksilla, Torrington saisi rahalla.

"Voitteko päästää heidät vapaiksi? Minä tiedän kysyväni sellaista, mitä ette mielellänne tee, mutta minä tiedän myöskin, Shannon, ettei koko maailmassa ole ketään, jolle Audreyn turvallisuus merkitsee enemmän kuin teille."

Taistelu Dick Shannonin sydämessä oli lyhyt.

"Tulkaa minun mukanani", sanoi hän, ja he palasivat poliisiasemalle.

"Te voitte päästää vapaiksi henkilöt, jotka minä pidätin", sanoi Dick vuorossa olevalle kersantille. "Jos tarvitsen heitä, niin tiedän, missä he ovat tavattavissa."

Hän poistui poliisiasemalta, ennenkuin Elton ja hänen vaimonsa olivat tulleet saapuville, ja kiipesi väsyneesti ylös asuntonsa portaita kellon juuri lyödessä viittä.

Uskollinen William istui odottamassa.

"Pankaa herätyskello soimaan yhdeksältä. Teidän ei tarvitse vaivautua nousemaan ylös", sanoi Dick.

Hän heitti pois kenkänsä ja kauluksensa, ja asetettuaan herätyskellon tuolille muutaman tuuman päähän päästään hän heittäytyi vuoteelleen täysissä pukimissa ja nukkui samalla hetkellä.

Kello yhdeksän hän heräsi musikaalisen maanjäristyksen meluun ja meni puolinukuksissa suihkuunsa, eikä jääkylmällä vedelläkään ollut sen tavallista vaikutusta, sillä hän nukkui seisoallaan, kun William kurkisti ovesta ja saattoi hänet jälleen tajuihinsa.

"Saisitte paremman suihkun, sir, jos riisuisitte pois vaatteenne", sanoi William kunnioittavasti.

Dick heräsi hätkähtäen ja huomasi olevansa puettu ja likomärkä. Hän nautti pikaisen aamiaisen puhelinkeskustelujen lomassa. Torrington ei ollut palannut hotelliinsa, ja tähystäjät Doughty Streetillä eivät olleet nähneet merkkiäkään Slick Smithistä; mikä seikka ei huolestuttanut Dickiä. Kunhan Slick Smithin vain annettaisiinkin olla yksinään!

Dick oli soittanut ja pyytänyt Willamia korjaamaan pois aamiaisen, kun Torrington saapui.

"Koetin taivuttaa heitä kaikin tavoin", sanoi hän istuutuen väsyneenä, "ja mies on taipuvainen auttamaan minua. Mutta se nainen!"

"Hän pitää miestään ohjaksissaan, niinkö? Luuletteko heidän tietävän?"

"He tietävät varmasti", sanoi vanha Torrington surullisesti. "Doran viha on kamala nähdä. Näyttää siltä, kuin kaikki se inho, jota hänen äitinsä tunsi minua kohtaan, olisi perintönä siirtynyt Doralle ja kohdistunut Audrey-parkaan. Tarjosin heille rahaa — lupasin heille turvallisuuden", lisäsi hän vilpittömästi, "vaikka tiesin, ettette hyväksyisi sitä. Sanoin, että antaisin heille niin paljon rahaa, että he voisivat elää ylellisesti lopun ikäänsä, ja antaisin heidän käytettäväkseen tänä aamuna lentokoneen, joka veisi heidät Ranskaan. Mutta mikään ei voinut horjuttaa Doraa. Mies on jo aivan lamassa, mutta Doran voimat näyttävät kasvavan samassa määrin, kuin hänen asemansa käy vaarallisemmaksi. Stanford tietää."

"Oletteko tavannut hänet? Mikä saa teidät sanomaan, että hän tietää?"

"Se pääsi Eltonilta sattumalta. Vain nimen ensimmäinen tavu, mutta minä olen varma siitä, että hän on siinä osallisena."

"Käyn tapaamassa häntä uudelleen", sanoi Dick. "Minun on mentävä sinne uudelleen tänä aamuna. Aion viedä Lacy Marshaltin Malpasin taloon nähdäkseni, mitä voin saada irti hänestä."

"Ettekö antaisi minun tulla mukaan?" kysyi Torrington kiihkeästi.

"Tahtoisin teidän menevän nukkumaan", sanoi Dick laskien kätensä Torringtonin olalle. "Minä voin kestää tämän hiukan paremmin kuin te."

Torrington pudisti päätään.

"En voisi nukkua. Vanhat ihmiset tarvitsevat vähemmän unta kuin muut. Onko teillä mitään sitä vastaan, että odotan täällä? Minusta on sietämätöntä mennä yksinäni takaisin hotelliin."

Dickin auto oli tuskin kadonnut kulman taakse, kun melkein vastapäätä olevan talon varjosta astui esiin mies, joka oli suurella mielenkiinnolla seurannut hänen lähtöään.

Mies oli Slick Smith, joka hänkin olisi antanut tuhat dollaria saadakseen nukkua kymmenen tuntia.