XLVII.

Epäjumalan kuva.

"Löysin kätköpaikan aivan sattumalta", sanoi Steel. "Kun aikani kävi siellä hieman ikäväksi, ryhdyin paremman puutteessa tarkastelemaan komerossa olevaa epäjumalan kuvaa. Jos muistatte, kapteeni Shannon, on sen kummallakin puolella pronssista tehty eläin, joka näyttää joltakin kissan ja pantterin välimuodolta. Olin usein ajatellut, olivatko ne siinä ainoastaan koristuksina, vai oliko niillä jokin erikoinen tarkoitus. Tänään iltapäivällä annoin toiselle niistä tavallista vahvemman sysäyksen nähdäkseni, oliko se kiinnitetty lujasti, ja silloin se hämmästyksekseni alkoi kääntyä, samalla kuin kuului ääni, aivankuin jokin suuri kellonkoneisto olisi alkanut käydä. Kuitenkaan ei tapahtunut mitään muuta, kuin että kissa kääntyi puoli käännöstä oikealle — se oli aikaisemmin istunut suoraan huoneeseen katsoen. Tein saman kokeen toisellakin kissalla, ja tapahtui täsmälleen sama asia.

"En tiedä, olinko koskettanut jotakin jousta, vai oliko sysäys saattanut koneiston käyntiin. Joka tapauksessa vasemmanpuolinen kissa kääntyi puoli käännöstä vasempaan; ja samalla hetkellä, kuin se pysähtyi, tapahtui jotakin erikoista. Epäjumalan keskeltä aukeni aivankuin kaksoisovet. Nousin kuvan alustalle ja pistin taskulamppuni sen sisään, ja minä vannon teille, että sen ruumis on puolillaan yhtä isoja, ja isompiakin kiviä kuin mikään näistä! Otin niitä kourallisen ja pistin ne taskuuni ja tulin suoraan tänne tapaamaan teitä. En uskaltanut käyttää puhelinta pelosta, että joku syrjäinen olisi voinut kuulla enemmän, kuin mitä kenenkään tarvitsee tietää." Dick tarkasteli timantteja. Jokaisessa oli pieni punainen sinetti, joka osoitti sen alkuperän.

"Malpasilla on ollut hyvä apaja", sanoi Steel, "mutta minä en ymmärrä, miksi hän ei vapauttanut käsiään tästä tavarasta".

"Luulen voivani selittää sen", sanoi Dick. "Viime vuosina on timanttimarkkinoilla ollut niin paljon liikatuotantoa, että hinnat ovat laskeutuneet minimimääräänsä. Senvuoksi Malpas ei tahtonut myydä timanttejaan, ennenkuin hinnat olivat taas kohonneet entiselleen. Sitten on vielä muistettava toinenkin seikka: timantit ovat varma rahain sijoitustapa ja Mukavin muoto omaisuutta siirrettäessä paikasta toiseen. Mies, joka suunnittelisi kiireellistä lähtöä pois maasta, voisi kantaa useita miljoonia käsilaukussa! Suljittehan tietysti jälleen sen epäjumalan oven?"

Steel nyökkäsi.

"Onneksi ei huoneessa ollut silloin ketään muuta kuin minä. Käänsin kissat takaisin entiseen asentoonsa, ja ovet sulkeutuivat."

Shannon poimi timantit pöydältä, pani ne tavalliseen sokeriastiaan ja lukitsi sen kassakaappiinsa.

"Muut kivet on vietävä pois vielä tänä iltana", sanoi hän. "Kokoamme ne käsilaukkuun ja viemme Scotland Yardiin."

Audrey oli ollut äänettömänä ja hämmästyneenä kuuntelijana, ja Shannon oli melkein unohtanut hänen läsnäolonsa.

"Tahdotteko tulla mukaan, Audrey? Tahdotteko nähdä, miltä miljoonan punnan arvoinen läjä timantteja näyttää?"

Audrey seisoi epäröivänä.

"Enpä juuri tahtoisi nähdä enää sitä huonetta", sanoi hän, "mutta uteliaisuus on yksi heikkouksistani".

Annettuaan palvelijalleen ankarat ohjeet pysyä arkihuoneessa eikä poistua sieltä, ennenkuin hän palaisi, saattoi Dick seuralaisensa alas portaita kadulle. Siellä hän kutsui auton ja käski ajamaan Portman Squarelle.

Matkalla sinne ei syntynyt minkäänlaista keskustelua. Kukin oli vaipunut omiin ajatuksiinsa. Jostakin omituisesta syystä johtui Dick Shannonia mieleen korkkiruuvin kahvalla varustettu naskali ilman että hän kykeni selittämään, mitä yhteyttä tällä aseella oli tänä iltana tehtyyn löytöön.

Hän oli ottanut mukaansa lujan nahkaisen käsilaukun timantteja varten.

"Epäilen, etteivät ne kaikki mahdu tuohon", sanoi Steel — mikä ajatus salaisesti huvitti Shannonia.

Steel oli jättänyt kaksi konstaapelia vartioimaan Malpasin huonetta; kolmas oli hallissa, ja tarkastaja tuli yläkerroksesta heitä vastaan.

"Luulen olevan parasta ottaa kaikki miehet huoneeseen siltä varalta, että siellä sattuu jälleen jokin niistä omituista tapahtumista, jotka ovat seurauksena aina, kun toimimme ystävämme Malpasin toivomuksia vastaan", sanoi Dick.

Hän meni komeron luo ja veti verhot syrjään. Audrey näki nyt ensikerran epäjumalan kauhean kuvan, joka sai hänet värisemään vastenmielisyydestä. Hänestä näytti, että kissojen smaragdinvihreät silmät tuijottivat uhkaavasti suoraan häneen. Steel sysäsi toista kissaa; koneisto alkoi surista, ja kissa kääntyi hitaasti oikealle pysähtyen sitten. Toinen kissa teki saman tempun. Kun se oli pysähtynyt, avautuivat kuvapatsaan rinnat.

"Selvä on", sanoi Steel tyytyväisenä, ja asetettuaan tuolin kuvan jalustalle Dick nousi sille seisomaan. Hän pisti kätensä aukkoon ja veti sieltä kasan keltaisia kiviä.

"Ne ovat mallinmukaisia, luulen minä", nauroi Steel väristen kiihtymyksestä.

"Varmasti", huohotti Dick. "Aivan varmasti!" Hän laskeutui alas, pyyhki tomun käsistään ja avasi käsilaukun asettaen sen Malpasin kirjoituspöydälle.

Samassa kuului ääni, joka sai hänet kääntymään ympäri. Molemmat kissat olivat kääntymässä takaisin alkuperäiseen asentoonsa. Nyt ne pysähtyivät, ja ovet sulkeutuivat raksahtaen. Steel tuijotti kuvapatsaaseen. "Siinä on jokin koneisto, josta en ole perillä", sanoi hän. "Odottakaa — käännän ne taas takaisin."

Hän oli astunut askelen, kun tulet sammuivat, ja huone tuli pimeäksi.

"Asettukaa ovelle!" sanoi Shannon nopeasti. "Älkää päästäkö ketään ulos eikä sisään. Yksi miehistä haparoikoon seinää pitkin tarjoilupöydän luo ja painakoon patukkansa laudoitusta vastaan. Jos se liikkuu, niin iskeköön. Missä ovat taskulamput?"

"Porraskäytävässä sir", vastasi tarkastajan ääni.

"Käykää hakemassa ne. Te siellä ovella, päästäkää tarkastaja ulos ja varmistautukaa siitä, että se on hän, joka tulee takaisin."

Audrey tunsi sydämensä tykyttävän kaksinkertaisella nopeudella, ja vaistomaisesti hänen kätensä etsi Shannonin käsivartta.

"Mitä on tapahtumassa?" kuiskasi hän pelokkaasti.

"En tiedä", vastasi Dick myöskin kuiskaten, "Pysytelkää aivan minun takanani ja pitäkää kiinni vasemmasta käsivarrestani."

"Ovi on kiinni."

Ääni oli tarkastajan. Dick oli unohtanut, että salaiset sähkölaitteet vaikuttivat oviin samoin kuin valaistukseenkin.

"Eikö kellään ole tulitikkuja? Mitä täällä tapahtuu?"

Se oli Steelin ääni. Hän oli ryömimässä pitkin lattiaa epäjumalan kuvaa kohden.

"Kuulitteko jotakin, sir?"

"Luulen kuulleeni vinkuvaa ääntä. Voitteko ulottua epäjumalaan?"

"Olen… voi hyvä jumala!"

Audreyn veri jähmettyi hänen kuullessaan tämän tuskanhuudon.

"Mitä se on?" kysyi Dick.

"Kosketin jotakin melkein tulikuumaa. Epäjumalan jalustaa, luullakseni."

Toiset kuulivat hänen ähkivän tuskasta.

"Jokin palaa", kuiskasi Audrey. "Ettekö tunne hajua — kuuman raudan hajua?"

Dick oli jo huomannut saman omituisen, kuvottavan hajun. Hän irroitti lempeästi käsivartensa.

"Otan selville, mitä on tapahtunut", sanoi hän.

Sitten eräs konstaapeli huoneen toisessa päässä raapaisi tulen tulitikkuun, ja samassa syttyivät myöskin sähkövalot jälleen palamaan.

Nähtävästi ei mitään oltu liikutettu. Epäjumalan kuva oli entisellään; kissojen vihreät silmät välkkyivät kohti huonetta.

"Mitä teille on tapahtunut, Steel?"

Steel näytti kättään. Kämmenen poikki kulki tuuman levyinen tummanpunainen juova.

"Se on palohaava", ähkyi hän.

Dick juoksi epäjumalan kuvan luo ja kosketti kädellään jalustan reunaa. Se oli kylmä.

"Ei se ollut se, sir", sanoi Steel. "Se oli jokin muu, joka tuli ylös lattiasta, jonkinlainen tulikuuma ristikko."

"Olipa se mikä tahansa", sanoi Dick, "meidän täytyy ensin pitää huoli niistä kivistä".

Hän sysäsi kissat pyörähtämään; pieni ovi aukeni. Hypähdettyään jalustalle hän pisti kätensä kuvan sisään.

Siellä ei ollut mitään!