XXII.

Tarjous.

Oli kirkas talvinen aamu. Taivas oli sininen, ja keltainen auringonpaiste valaisi iloisesti Audreyn huoneen, oli sellainen päivä joka sanoo: "tule ulos", ja houkuttelee työstä laiskuuteen.

Audrey istui työnsä ääressä, joka ei tuntunut hänestä erikoisen miellyttävältä. Pieni pinkka lyijykynällä kirjoitettuja konsepteja oli kirjoitettava puhtaaksi ja palautettava iltaan mennessä. Itse työ ei oikeastaan ollut mitään, mutta tehtävän yksitoikkoisuus, sen silminnähtävä hyödyttömyys vaivasi häntä. Ja hänellä oli epämieluisa tunne, joka hipoi varmuutta, että hänen työnantajansa ainoastaan koetti löytää hänelle pikku tehtäviä saadakseen hänen aikansa kulumaan ja että se oikea palvelus, joka hänellä oli mielessä, paljastuisi paljon vastenmielisemmässä valossa.

Hän avasi ikkunan ja katsoi vilkasliikenteiselle kadulle toivoen näkevänsä siellä jotakin mielenkiintoista, mikä antaisi hänelle aiheen lykätä työnsä hiukan myöhemmäksi. Mutta mitään sellaista ei näkynyt, minkä vuoksi hän huokaisten palasi pöytänsä ääreen, kastoi kynän musteeseen ja ryhtyi työhönsä. Hän sai sen valmiiksi lounasaikaan mennessä, sulki jäljennökset ja konseptit isoon kirjekuoreen ja kirjoitettuaan osoitteeksi "A. Malpas, Esq., 551, Portman Square" pudotti sen hotellin kirjelaatikkoon.

Kuka oli mr Malpas, ja mikä oli hänen ammattinsa, ihmetteli hän. Nuoruus vihaa kaikkea luonnotonta, ja Audrey oli iälleen uskollinen. Hän odotti jonkinlaisella pelolla tulossa olevaa keskustelua, joka voisi aivan hyvin aiheuttaa hänelle erinäisiä vaikeuksia; mutta kaikkien hänen mietteittensä takana pilkisti aina sama epämieluisa ajatus, jonka hän ei olisi tahtonut antaa pukeutua selvään muotoon. Edellisen illan järkytyksistä ei ollut ollut pienin hänen tekemänsä huomio Doran ja Marshaltin välisestä ystävyydestä. Hän oli enemmän kuin järkytetty, hän oli kauhistunut. Hän näki nyt sisarensa uudessa valossa, ja vielä mitä rumimmassa valossa. Oliko se ollut Dora, jonka nyyhkytykset hän oli luullut? Se ei ollut todennäköistä. Audrey oli senjälkeen arvellut, että hänen kuulemansa itkun ääni oli ehkä vain hänen oman mielikuvituksensa tuotetta, hänen oman pelkonsa aiheuttamaa. Aina, kun hän antoi ajatustensa pysähtyä Doraan, hän tunsi kuvotusta ja siirtyi nopeasti vähemmän piinallisiin ajatuksiin.

Sitten hänelle kävi selväksi, niinkuin hänelle oli käynyt selväksi vankilassa, että Dora oli melkein vieras hänelle. Hän oli aina pitänyt heidän suhdettaan jonakin peruuttamattomana, joka antoi heille automaattisesti yhteiset edut. He olivat saman ruumiin kaksi kättä. Mutta mikäli Dora oli aina kuulunut muualle, niin ei heidän niin voimakkaasti korostettu vieraantumisensa ollut aiheuttanut niin suurta järkytystä kuin tämä uusi huomio.

Hänen ollessaan menossa ravintolaan antoi eteisvartija hänelle kirjeen, jonka lähetti oli juuri tuonut. Silmäys lyijykynällä kirjoitettuun osoitteeseen ilmoitti hänelle, että se oli Malpasilta. Tämä ei ollut koskaan aikaisemmin lähettänyt kirjettä päivällä, ja Audreyssä heräsi pienoinen pelko, että Malpas tahtoi tavata häntä. Kirje oli lyhyt ja arvoituksellinen.

"Kiellän teitä tapaamasta enää Marshaltia. Se tarjous, jonka hän aikoo tehdä teille tänään, on hylättävä."

Hän tuijotti hämmästyneenä varmoihin riveihin ollen harmistunut sekä sanojen sävyn että niiden kirjoittajan omaksuman määräämisvallan johdosta. Minkä tarjouksen aikoi Marshalt tehdä? Sillä ei ollut kovinkaan suurta merkitystä; ilman tätä määräystäkin hän hylkäisi houkuttelevimmankin tarjouksen, jonka eteläafrikkalaisen kekseliäisyys voisi saada syntymään.

Hän oli saapa tietää tarjouksen luonteen. Hänen päästyään puoliväliin lounasta asiapoika toi toisen kirjeen, ja hän tunsi heti Marshaltin sujuvan käsialan. Marshalt aloitti kirjeensä pyytämällä nöyrästi anteeksi edellisen illan moukkamaisuuttaan. Hän ei tulisi koskaan antamaan anteeksi itselleen (hän sanoi), mutta rukoili, että Audrey olisi armeliaampi. Hän oli tuntenut Audreyn kauemmin, kuin tämä kuvitteli, ja…

"… valitsin kömpelöimmän ja typerimmän keinon tavatakseni teidät. Audrey, minä rakastan teitä, vilpittömästi ja rehellisesti, ja jos suostuisitte tulemaan vaimokseni, niin tekisitte minut onnellisimmaksi mieheksi maailmassa."

Avioliittotarjous! Se oli viimeinen asia, jota Audrey oli odottanut Lacy Marshaltilta, ja hukkaamatta yhtään aikaa hän jättäen lounaansa kesken kirjoitti heti vastauksen.

"Hyvä herra. — Kiitän teitä asiasta, joka oli ilmeisesti tarkoitettu kohteliaisuudeksi. En tunne mitään surua kieltäytyessäni ottamasta huomioon tarjoustanne.

Audrey Bedford."

"Lähettäkää tämä pikalähetin myötä", sanoi hän ja palasi lounaansa ääreen tuntien, että päivä oli siihen saakka käytetty hyvin.

Tarjouksella oli ollut eräs vaikutus. Se oli siirtänyt hänen ajatustensa taustalta esiin asian, jonka hän oli osaksi saanut unohtumaan. Hän sai äkillisen mielijohteen ja toimi sen mukaan.

Hän astui autosta Curzon Streetin varrella olevan pienen talon edustalla, ja tällä kertaa hänen vastaanottonsa oli miellyttävämpi kuin se, jonka hän oli saanut osakseen ensikertaa käydessään. Syy siihen olikin pätevä. Palvelijatar ei tuntenut häntä.

"Mrs Eltonko, miss? Käyn katsomassa, onko hän kotona. Mikä nimi?"

"Sanokaa miss Audrey."

Ilmeisesti palvelijatar ei muistanut nimeäkään, sillä hän ohjasi hänet samaan kylmään huoneeseen, jossa hänet oli otettu vastaan aikaisemminkin.

Audrey odotti, kunnes tyttö oli mennyt yläkerrokseen, ja seurasi häntä. Hänellä ei ollut mitään harhaluuloja Doran tunteista häntä kohtaan.

"Sanokaa hänelle, etten ole kotona", kuului Doran ääni. "Jollei hän lähde, lähettäkää hakemaan poliisi…"

"En häiritse sinua kauan", sanoi Audrey tullen huoneeseen samalla hetkellä.

Hetkisen Dora seisoi liikkumattomana, silmät säkenöiden. Ponnistaen voimansa hän sai hillityksi itsensä ja lähetti pois palvelijattaren.

"Jokainen sekunti, jonka olet talossani, on sekuntia liian pitkä", sanoi hän lopuksi. "Mitä tahdot?"

Audrey astui hitaasti uunin ääreen asettuen seisomaan selin siihen, kädet selän takana.

"Tietääkö Martin Lacy Marshaltista?" kysyi hän.

Doran silmät kapenivat niin, että niistä näkyivät vain tummat juovat.

"Oho… vai Marshaltista…"

"Tahdon, että jätät hänet, Dora."

"Sinulleko?"

Doran ääni oli käheä; Audrey näki vapisevat huulet ja tunsi oireet. Hän ei seurannut ensimmäistä kertaa myrskyn keräytymistä, joka pian puhkeaisi villiksi raivoksi.

"Ei. Minun mielestäni hän on arvoton. En tunne yhtään miestä, joka olisi minusta vastenmielisempi. Dora, sinä et voi rakastaa häntä."

Ei mitään vastausta, sitten:

"Enkö voi?… Onko siinä kaikki?"

"Ei vielä. En aio saarnata sinulle, Dora, mutta Martin on sinun miehesi — eikö olekin?"

Dora nyökkäsi.

"Kyllä, Martin on mieheni. Onko siinä kaikki?"

Hänen äänessään ilmenevä tuska liikutti Audreytä hetkisen, ja hän astui askelen kohti sisartaan — mutta Dora vetäytyi taaksepäin sellaisin inhon ja vihan ilmein, että Audrey jäi liikkumattomaksi.

"Älä tule lähelleni… Onko siinä kaikki? Tahdot, että luopuisin miehestä, jota rakastan ja joka rakastaa minua. Että luovuttaisin hänet sinulle! Sitäkö varten olet tullut tänne tänään?"

Audrey huokasi.

"Se on hyödytöntä", sanoi hän. "Tahtoisin, että olisit onnellinen, Dolly…"

"Sano minua Doraksi, sinä käärme! Sinä tyrmäntuttava — sinä…! Oletko lopettanut, oletko? Tulitko tänne minua ajatellen? Minä vihaan sinua! Olen aina vihannut sinua! Äitikin vihasi sinua — hän suorastaan sanoi minulle kerran niin! Luopua Marshaltista! Mitä ajatteletkaan? Menen hänen kanssaan naimisiin, kun olen päässyt vapaaksi — kun aika tulee. Ulos täältä!"

Hän juoksi ovelle ja paiskasi sen auki. Hän oli kalmankalpea, raivo hänen silmissään kyti niinkuin tuli hiilissä.

"Kyllä minä vielä näytän sinulle, Audrey Torrington…"

"Torrington!" huohotti toinen.

Dora osoitti avointa ovea, ja tehden toivottoman eleen Audrey meni siitä ulos. Hän laskeutui alas portaita halliin Doran seuratessa hänen kintereillään mutisten aivan kuin mieletön. Audrey kuuli katkelmia hänen sanoistaan ja vapisi. Naamio oli poistettu — kaikki esteet olivat menneet tuulien mukana.

"Sinä vakoilija, sinä tekopyhä varas! Hän aikoo mennä naimisiin sinun kanssasi, eikö niin? Ei koskaan, ei koskaan, ei koskaan!"

Audrey kuuli teräkseltä kalskahtavan äänen ja pyörähti ympäri. Eteishallin seinällä riippui vanhoja skotlantilaisia aseita. Teräskilpi, tikari ja kaksi ristissä olevaa keihästä.

"Dora — Jumalan tähden!" Doran kädessä välähti pitkä terästikari. Hän seisoi portaiden juurella kyyristyneenä aivankuin hyppyyn valmis villipeto.

Dora oli mustasukkaisuudesta ja vihasta suunniltaan. Audrey tiesi, että hänen takanaan oli pelästynyt palvelijatar. Hän tarttui läheisen oven kahvaan, mutta ennenkuin hän ehti saada oven auki, oli Dora hänen kimpussaan. Hän iski raivokkaasti, Audrey kumartui vaistomaisesti, ja tikari tunkeutui ovenpieleen. Kiskaistuaan sen irti Dora kohotti sen uudelleen, ja hätääntynyt Audrey liukastui ja kaatui.

"Nyt sinä olet käsissäni!" huusi Dora, ja tikari kohosi jälleen.

Mutta silloin tarttui käsi hänen ranteeseensa, ja käännyttyään ympäri hän näki kaksi huvitetuimpaa silmää, jotka on koskaan nähty epärehellisissä kasvoissa.

"Olen pahoillani, jos keskeytän jonkin elokuvaesityksen, hyvä rouva", sanoi Slick Smith, "mutta teräs käy minun hermoilleni".