LXX.

Mitä Slick kertoi.

"En ole koskaan ollut täysin varma siitä, oletteko pitäneet minua samassa arvossa kuin minä itse, vai oletteko niitä varovaisia englantilaisia, jotka eivät usko mitään erikoisesti, ja silloinkin vain jotakuta naista miellyttääkseen", sanoi Slick Smith istuessaan sinä iltana komean päivällispöydän suurenmoisena isäntänä.

"Jouduin tähän juttuun yhdeksäntoista kuukautta sitten, jolloin sain kirjeen mr Torringtonilta, joka antoi minulle kaikki käytettävissään olevat tiedot ja kysyi minulta, voisinko minä ottaa selville hänen vaimonsa olinpaikan ja tarkistaa tiedon hänen tyttärensä kuolemasta. Sivumennen hän kertoi minulle koko joukon asioita mr Lacy Marshaltista, jotka herättivät minussa mielenkiintoa sekä salapoliisina että inhimillisenä olentona.

"Minulla on jonkin verran kokemusta siitä, ettei yksityisetsiviä pidetä erikoisessa arvossa, varsinkaan täällä Englannissa, missä niitä pidetään leikkinä, ja lisäksi mauttomana leikkinä. Ja minä tiesin, että jos tahdoin saada jotakin aikaan tässä asiassa, niin minun oli aivan välttämättömästi siirryttävä työskentelemään maanalaisessa maailmassa tarpeelliset suosituskirjeet mukanani. Senvuoksi minä asetuin Stormerina kapteeni Shannonin yhteyteen ilmoittaen hänelle, että erään tunnetun amerikkalaisen veijarin odotettiin millä hetkellä tahansa saapuvan Englantiin, ja annoin hänelle hyvin eloisan kuvauksen siitä, miltä tämä ilkeä lurjus näytti. Sain Scotland Yardista tavanmukaisen ystävällisen vakuutuksen: 'Otamme ilmoituksenne huomioon', mutta satun tietämään, että samalla hetkellä, kuin Slick astui maihin, hän joutui silmälläpidettäväksi, hänen jälkiään seurattiin Lontooseen, häntä varoitettiin — suoraan sanoen hänelle tapahtuivat kaikki ne asiat, jotka tavallisesti tapahtuvat maahan tuodulle tavaralle.

"Onneksi vain hyvin harvat ihmiset Lontoossa tuntevat minut. Olen aina siitä saakka, kuin perustin toimistoni Lontooseen, pitänyt sääntönä pysyä henkilökohtaisesti syrjässä kaikista jutuista, ja ainoastaan kolme tai neljä minun henkilökuntani parhaista miehistä kykenisi valaehtoisesti vakuuttamaan tuntevansa minut. Mutta nämä kolme tai neljä miestä ovat siinä suhteessa suuriarvoiset, että vaikka he hyvin tuntevat minut, he tarvittaessa ovat myöskin sen tekemättä.

"Toinen suuri etu oli, että Slick Smithinä minä aina voin pitää yhden miehistäni mukanani aiheuttamatta epäluuloa rikollisten luokkien keskuudessa. Niinkuin muistatte, minun jälkiäni seurasi aina eräs Stormerin toimiston miehistä — hän olisi menettänyt toimensa, jollei olisi sitä tehnyt.

"Minä olin myöskin saanut tehtäväkseni ottaa selville, minne oli joutunut hyvin suuri joukko timantteja, jotka oli viime vuosina varastettu mr Torringtonin kaivoksesta ja sikäläisen poliisin mielipiteen mukaan viety Englantiin. Ja minun onnistuikin saada selville hyvin huomattava asia. Etelä-Afrikassa, niinkuin te, kapteeni Shannon, tiedätte, on rangaistuksen alainen rikos pitää hallussaan timantteja, jollei voi antaa niistä viranomaisille tyydyttävää selvitystä — puhun nyt hiomattomista timanteista. Lacy Marshalt oli käynyt sellaista kiellettyä kauppaa useita vuosia. Hän harjoitti sellaista hommaa toimiessaan Streams Mining Corporationin salapoliisina, jolloin hän sommitteli syytteen, jonka johdosta mr Torrington joutui pakkotyöhön. Hän on siitä saakka jatkanut samaan tapaan. Mutta timanttikauppa Etelä-Afrikassa on vaarallista leikkiä, sekä myyjälle että ostajalle; ja Marshalt keksi keinon tulla Lontooseen, missä hän asettui asumaan suureen taloon ja järjesti säännöllisen kuriiritoiminnan kivien kuljettamiseksi Englantiin. Mutta ilmeistä oli, ettei hän voinut tehdä sitä Marshaltina, sillä ennemmin tai myöhemmin joku kuitenkin olisi juorunnut asiasta. Ja se ei olisi ollut ensinkään edullista Lacy Marshaltille, joka sillä välin oli pokkuroinut itsensä Etelä-Afrikan parlamenttiin, josta hänet oli kuitenkin potkittu taas pois, kun valitsijat olivat tulleet jälleen järkiinsä.

"Hän osti eri nimillä kaksi taloa Portman Squaren varrelta. 551 ostettiin erään pankin välityksellä. Hän antoi erään etevän ulkomaisen liikkeen asettaa paikalleen näiden talojen sähkölaitteet ja varusti talon n:o 551 mitä kekseliäimmillä koneistoilla.

"Lacy Marshalt on itse taitava mekaanikko. Hän on niitä ihmisiä, joista saa lukea joka päivä, että he olisivat päässeet pitkälle, jos olisivat valinneet itselleen kunniallisen elämänuran. Uuni ja epäjumalankuva olivat hänelle työ, joka tuotti hänelle suurta huvia. Kuvapatsaan hän osti Durbanista. Sain sen selville lähes vuosi sitten ja tiesin kaiken sen koneellisesta rintakehästä. Mutta aukon tekeminen seinään uunin ja epäjumalankuvan kohdalle oli hänen oma keksintönsä. Hän asui yksin talossaan — Tonger oli siihen aikaan vielä Etelä-Afrikassa, missä hän toimi hänen asiamiehenään — neljä kuukautta, ennenkuin työ oli saatu suoritetuksi. Ja juuri ennenkuin Tonger saapui, ilmestyi Malpasin nimi Lontoon osoitekirjaan, Malpasin, timanttien ostajan, joka ei voinut koskaan joutua kiinni!

"Tonger on todella traagillinen henkilö tässä kertomuksessa. Hän meni jokseenkin vanhalla iällä naimisiin nuorehkon naisen kanssa, joka kuoli jättäen jälkeensä tyttären, joka merkitsi Tongerille koko maailmaa. Mutta Tongerilla oli niin huono onni, että hänen tyttärensä joutui kosketuksiin Lacy Marshaltin kanssa. Olisi odottanut, että Marshalt olisi menetellyt toisella tavalla Tongeriin nähden, joka oli hänen ystävänsä ja auttajansa. Mutta Lacy ei pitänyt millään mitään väliä, ja kun välttämätön oli tapahtunut ja Tonger tahtoi tietää erinäisiä asioita, niin Lacy tarttui Tongerin vangitsemiseen taivaan lähettämänä tilaisuutena, joka teki mahdolliseksi siirtää syyn toisen miehen niskoille. Hän suostutti tytön nimeämään Torringtonin rakastajakseen ja sai hänet menemään Amerikaan, minne hän lupasi lähettää hänelle kohtuullisen rahasumman joka viikko. Samalla hän uhkasi, että jollei tyttö tekisi, niinkuin hän toivoi, nimittäin kirjoittaisi isälleen säännöllisesti tyytyväisiä kirjeitä oloistaan Amerikassa, niin hän lopettaisi rahojen lähettämisen ja saattaisi perikatoon Tongerin, jonka tyttö uskoi olevan jossakin vastuunalaisessa asemassa Marshaltin liikkeessä.

"New York ei ole pahempi paikka naiselle kuin mikä tahansa muu suurkaupunki: se on minun kokemukseni", sanoi Slick miettiväisesti. "Luultavasti se sama vanha vainooja on lentänyt Lontoon muistomerkin huippuun, joka istuu Woolworth-rakennuksen 54 kerroksessa. Tyttö meni menojaan — alkoi juoda, velkaantui mutta ei uskaltanut ilmoittaa mitään Lacylle. Sitten hän eräänä päivänä epätoivoissaan hyppäsi laivaan ja tuli Lontooseen. Luullakseni te näitte hänet sinä päivänä, jolloin ensikerran kävitte ystävämme Malpasin luona?"

Audrey nyökkäsi.

"Hän oli se nainen, joka koputti Marshaltin ovea."

"Juuri niin. Tonger-parka lienee säikähtänyt melkein kuoliaaksi nähdessään hänet. Joka tapauksessa, niinkuin minä olen ajatellut asian, Tonger päästi hänet sisään, kiidätti hänet ylös huoneisiinsa ja piti häntä siellä neljä päivää luultavasti tehden kaikkensa saadakseen hänet kertomaan totuuden — jonka Tonger jo silloin lienee arvannut. Sitten Lacy eräänä päivänä sai selville, että hän oli talossa, ja tiesi olevansa heti tuomittu, kun Tonger pääsisi hänen jäljilleen.

"Marshalt päätti toimia heti. Tonger lähetettiin Parisiin viemään kirjettä, jolla ei ollut mitään merkitystä — olen nähnyt sen. Hänen poissaollessaan Marshalt sai tytön ulos huoneesta ja luultavasti kehoitti häntä menemään puistoon ja odottamaan siellä häntä. Ottakaa huomioon" — Slick kohotti sormensa korostaakseen tätä kohtaa — "että Tongerin tytär oli alkoholisti. Hän oli humalassa, kun hänet nähtiin ensikerran Lontoossa, ja meillä on palvelijattarien antama todistus, että Tongerilla kuolemansa edellisellä viikolla oli erikoisen suuri määrä whiskya huoneessaan — hänellä, joka siihen saakka ei ollut koskaan ottanut ryyppyäkään. Whiskyn imi itseensä tyttö — ei Tonger.

"Kun Marshalt huomasi, että tytöllä oli tämä himo, oli helppoa antaa hänelle pullo, jossa oli kyllin myrkkyä tappamaan kokonaisen rykmentin, ja kehoittaa häntä menemään puistoon hyvin tietäen, että hän ennemmin tai myöhemmin joisi siitä pullosta eikä liikkuisi enää senjälkeen. Mutta Marshalt yritti tehdä liian paljon. Hän aikoi samana iltana tavata miss Bedfordia eli Torringtonia. Hän tahtoi tavata häntä hyvin innokkaasti, niin innokkaasti, ettei hän tahtonut lykätä tapaamista toistaiseksi. Silloin Tonger tuli takaisin.

"Marshaltin ei ollut ensinkään tarpeen selittää naisen katoamista, koska hän ei tietänyt mitään hänestä: hän oli voinut mennä ulos omin päinsä. Voitte olla varmoja siitä, että hän meni ulos takatietä — samaa tietä, josta erään rouvashenkilön oli tapana tulla sisään ollessaan luvattomilla vierailuilla Lacyn luona. Ei ollut luultavaa, että Tonger juuri sinä iltana saisi tietää, että hänen tyttärensä oli kuollut, mutta kuitenkin tapahtui juuri niin! Tonger sai selville asian juuri samalla hetkellä, jolloin Marshalt odotti Malpasin huoneessa Audrey Bedfordin saapumista.

"En tiedä, mitä aikomuksia Marshaltilla oli. Luultavasti hän olisi esittänyt kirjeen, jossa sovittiin tapaamisesta tuossa asunnossa, mutta se on pelkkää luuloa — asiain oikeata tilaa emme saa koskaan tietää. Joka tapauksessa hän ei tavannut miss Torringtonia. Saamastaan tiedosta raivostuneena Tonger, joka tunsi uunin salaisuuden ja oli valmistanut siihen sopivan avaimen, avasi sen, astui Malpasin huoneeseen ja selvitti siellä tilinsä petollisen isäntänsä kanssa. Hänellä oli, luulen minä, aseenaan vanhanmallinen pistoli, ja siinä suhteessa Marshalt puhui totta. Hän ampui kaksi kertaa, ja Lacy kaatui maahan. Se kuulia kestävä paita, joka hänellä oli yllään — ei sen vuoksi, että hän oli ollut Balkanilla, vaan koska pelkäsi olevansa kuoleman oma samana päivänä, jona Torrington ilmestyisi näyttämölle — pelasti hänen henkensä. Sillä aikaa kuin Tonger puolihulluna oli tutkimassa hänen kirjoituspöytäänsä, Marshalt tuli jälleen tuntoihinsa, hoiperteli takaisin omaan huoneeseensa ja ampui vuorostaan Tongerin, minkä jälkeen hän pakeni.

"Marshalt oli jo etukäteen hankkinut itselleen kätköpaikan. Asianajajana tai jonakin sentapaisena hän oli vuokrannut itselleen komean huoneiston Greville Mansionsista, missä hänet tunnettiin nimellä 'mr Crewe'. Satun sen tietämään, koska olen vuokrannut viereisen huoneiston erinäiseen tarkoitukseen. Hän meni sinne sinä iltana, lääkitsi ruhjevammansa — hän oli saanut myöskin lievän haavan — ja tuli sitten takaisin hakemaan timantteja. Tiedän sen, koska näin hänet."

"Kuka oli se mies, jonka kasvot minä näin kattoikkunan läpi murhailtana?" kysyi Shannon.

"Minä", sanoi Slick Stormer rauhallisesti.

"Mutta katolla vartioimassa oleva miehenne sanoi…"

Slick nauroi.

"Mitä varten luulette heidän olleen katolla? He olivat minun muuallaoloni todistajia ja suojelijoitani. Kun te viimeksi teitte kysymyksiä yhdelle heistä, olin minä kyyryssä savupiipun takana tuskin metrin päässä teistä. Tietysti he eivät olleet nähneet minua! He olisivat menettäneet hyvän toimen, jos olisivat nähneet! Olin aina sen katon lähettyvillä. Kiipeäminen on erikoisalani, vaikka en olekaan niin hyvä kiipeäjä kuin Martin Elton, joka ei tarvinnut köyttä niinkuin minä.

"Marshalt tahtoi peloittaa kaikki muut pois talosta. Hän vihasi niinkuin myrkkyä poliisivartiota, koska hän tahtoi päästä käsiksi timantteihin, jotka olivat epäjumalan sisässä, ja koska hän ei voinut tehdä sitä pääsemättä sitä ennen vapaaksi poliiseista. Senvuoksi hän esiintyi omana itsenään, frakkipuvussa ja kuolleen näköiseksi naamioituna. Kun kätköpaikka oli keksitty, tuli hän toivottomaksi ja tyhjensi Stanfordin avulla, joka oli otettava osalliseksi salaisuuteen, epäjumalankuvan teidän silmienne edessä. Mutta Stanford oli poropeukalo ja koneistoon tottumaton. Kun timantit oli saata käsilaukkuun, tahtoi hän pyöräyttää epäjumalan takaisin alkuperäiseen asentoon, jolloin hän sattumalta sammutti valot huoneesta. Säikähdyksissään hän silloin kaikesta päättäen pudotti kädessään olleen käsilaukun kuvapatsaan jalustalle, ja kun kuvapatsas pyörähti takaisin, toi se käsilaukun mukanaan."

"Mihin minä sitten poltin käteni?" kysyi Steel.

"Uunin ristikkoon! Kun te lähditte liikkeelle, oli laite kääntynyt ympäri, ja te satutitte kätenne tulikuumaan ristikkoon, josta hiilet oli vasta vähän ennen sitä poistettu. Tehän muistatte, kapteeni Shannon, että huoneessa tuntui tavallisesti kuuman raudan hajua aina, kun nämä näytelmät tapahtuivat?

"Kun te olitte lähtenyt pois käsilaukku mukananne, seurasi Marshalt teitä. Stanford meni Haymarketille ja murtautui teidän kassakaappiinne — suoraan sanoen näin hänen tulevan ulos, mutta en pitänyt välttämättömänä kertoa sitä teille — kun taas Marshalt seurasi teitä autossaan ja ajoi nurin teidän autonne. Kunnia käsilaukun takaisinsaamisesta tulee Stanfordille, joka oli silloin vielä teidän asunnossanne, kun tapasitte palvelijanne tajuttomaksi lyötynä.

"Saatuaan timantit takaisin päätti Marshalt viedä ne heti hyvään turvaan. Hän vei käsilaukun Greville Mansionsissa olevaan huoneistoonsa. Löysin sen sieltä murtauduttuani sinne etsiessäni miss Torringtonia. En löytänyt häntä, mutta näin käsilaukun ja luovuin siitä vasta sitten, kun huomasin, etten voinut viedä sitä oikeihin käsiin joutumatta itse pidätetyksi.

"Kun Marshalt, joka on hyvin epäluuloinen mies, huomasi, että käsilaukku oli kadonnut, niin hän luonnollisesti epäili asiasta liittolaistaan. Hän ampui Stanfordin juuri vähän ennen sitä, kun te saavuitte sinne tänä aamuna. Juttu on nyt melkein lopussa. Meidän on kuitenkin vielä arvattava, mitä Stanfordin ja Marshaltin välillä tapahtui. Luultavaa on, että Marshalt vasta silloin sai selville, että miss Torrington oli kätkössä siinä talossa, ja päätti tietäen, että peli oli pelattu loppuun ja omaisuus menetetty, kostaa sen miehen tyttärelle, jota hän vihasi ja pelkäsi enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Hänen onnettomuudekseen minun on pitkin aikaa ollut tapana olla siinä talossa, kun miehet, jotka tulivat Kapkaupungista, toivat hänelle timantteja. Olin siellä kerran kirkkaalla päivällä korjauttelemassa seiniä, ja Marshalt kuuli sen — miss Torrington kuuli sen myöskin — koska tahdoin päästä selville salaovesta. Olen kahdesti esiintynyt salaperäisenä mr Malpasina ja onnistunut siinä osassa erinomaisesti. Olin päättänyt pukeutua mr Malpasiksi aina, kun murtauduin sinne, koska tiesin, että kerran tulisi se päivä, jolloin hän ja minä katsoisimme toisiamme kasvoista kasvoihin, ja minä toivoin, että hänellä olisi heikko sydän. Erästä nuorta neitosta säikytin perinpohjaisesti", sanoi hän, ja Audrey voi jo nauraa sitä muistellessaan.

"Minä kiljuin kauheasti, eikö niin?" sanoi hän katuvaisesti.

"Minäkin kiljun toisinaan", sanoi Smith, "tai tahtoisin ainakin kiljua".

"Vain yksi asia on enää kertomatta, ja sen te jo tiedätte, Shannon. Te tiesitte sen, ennenkuin saitte pyynnön saapua Fouldin laiturille. Heti kun Marshalt oli saanut takaisin timantit, ei hän voinut tehdä muuta, kuin ilmestyä jälleen dramaattisella tavalla näyttämölle. Se oli hyvin läheltä liiankin dramaattista, sallikaa minun se sanoa! Hän meni veteen laiturin alle, lukitsi itse käsiraudat ja odotti käsirautojen avain toisessa ja revolveri toisessa kädessä teidän saapuvan määrätyn ajan kuluessa. Mutta te tulittekin hiukan myöhemmin, kuin mitä hän oli laskenut, sillä te olitte myöhästynyt matkalla viisi minuuttia. Ja näiden viiden minuutin aikana tapahtui onneton sattuma: hän pudotti vahingossa käsirautojen avaimen veteen eikä voinut vapauttaa itseään. Jollette te olisi tullut kyllin ajoissa, olisi hän hukkunut. Kun te sitten tulitte, oli hänen helppo toimia. Hänellä oli revolveri kädessään — jos olisitte pitänyt taskulamppunne valon häneen suunnattuna, olisitte sen nähnyt, mutta hän pyysi teitä sammuttamaan valon ja ampui heti senjälkeen kaksi laukausta teitä kohden, pudotti revolverin veteen — olen sen sittemmin onkinut sieltä ylös — ja lopun te tiedätte. Jos hän olisi surmannut teidät, olisi hänen syyttömyytensä ollut selvä — hän ei ollut voinut tehdä sitä.

"Ja nyt, miss Torrington, pyytäisin teitä antamaan minulle takaisin virkamerkkinne."

Audrey aukaisi hämmästyneenä käsilaukkunsa ja otti sieltä hopeisen tähden.

"Paljon kiitoksia", sanoi Slick rakastettavasti. "Toivottavasti, ette ole loukkaantunut. En anna kenenkään pitää tähteä sen jälkeen, kuin hän on eronnut minun palveluksestani ja siirtynyt kilpailijan yhtiötoveriksi."

Hänen Dickiin suunnatut silmänsä nauroivat. "Laskin leikkiä", sanoi hän. "Te ette ymmärrä sitä, koska olette englantilainen. Mutta ette kai pane pahaksenne, jos päästän pienen yksityisen naurun? Ha! ha!"