XXVI.

Nainen puistossa.

Oli aikoja, jolloin Audrey erinäisellä katuvaisella kaiholla muisteli kanalapäiviään ja synnillistä mrs Graffittia. Kananpoikien kasvatus veti häntä tällöin jälleen puoleensa; sillä vaikka kanat antoivatkin vain hyvin niukan toimeentulon, niin niiden oikut olivat joka tapauksessa miellyttävämpiä kuin sen vastenmielisen vanhan miehen, joka eli ja vaikutti Portman Squaren n:on 551 huonossa ilmapiirissä.

Hän ei ollut nähnyt Dick Shannonia kahteen päivään ja oli aivan syyttä suutuksissaan häneen, vaikka Dick oli antanut hänelle puhelinnumeronsa ja, niinkuin hän aivan hyvin tiesi, tulisi heti, jos hän vain soittaisi. Kerran tai kahdesti hän oli tarttunut puhelimeen, epäröinyt kuulotorvi kädessään ja pannut sen jälleen paikalleen.

Yhdessä asiassa hän oli päässyt päätökseen. Hänen toisen käyntinsä mr Malpasin luona oli määrä tapahtua tänään, ja hän tulisi tekemään lopun heidän tuttavuudestaan. Malpasin kirjeenvaihto oli saapunut säännöllisesti joka aamu; kirjoitettu puhtaaksi ja palautettu hänelle — olipa Audrey itsekin vienyt kirjeen takaisin Portman Squarelle toivoen tapaavansa Malpasin ennen sovittua aikaa; mutta vaikka hän oli koputtanut, ei ollut tullut mitään vastausta, minkä vuoksi hän oli työntänyt kirjeen ahtaasta kirjeluukusta sisään ja kuullut sen putoavan teräksiseen kirjelaatikkoon.

Samana iltapäivänä, jolloin Tonger teki vastahakoisen matkansa Pariisiin, Audrey lähti mielikävelylleen. Green Park muistutti kylmänä tammikuun iltapäivänä jonkinlaista erämaata. Lammikot olivat jäässä, lukuunottamatta nurkkauksia, joissa puistonhoitajat olivat särkeneet jään pienillä saarilla asuvia siivekkäitä luontokappaleita silmälläpitäen. Puiden oksat olivat paljaat, ja ainoastaan laakeripuiden ja rautatammien himmeä vihreys oli enää jäljellä.

Hän käveli reippaasti kioskin ohi seuraten järveä kiertävää polkua ja tuli lopuksi veden yli vievälle jalkasillalle. Puhalsi kylmä pohjoistuuli; pilvet kiitivät sinisellä taivaalla; lumisade oli tulossa: hän tunsi sen selittämättömän tuoksun.

Hän oli jo puolivälissä siltaa, kun kiivas tuulenpuuska pakotti hänet pysähtymään, minkä vuoksi hän tuli siihen tulokseen, ettei päivä ollut sopiva kävelyharjoituksiin, ja työnnettyään alas hameensa helmat, jotka tuuli oli nostanut ylös, ja pitäen toisella kädellä kiinni hatustaan hän kääntyi ympäri ja käveli takaisin samaa tietä, jota oli tullut. Häntä vastaan oli tulemassa mies, tanakkatekoinen kuljeksija, joka pyöritteli kävelykeppiään ja jonka sikarin tuoksu saavutti hänet jo kauan ennen sitä, kun he tulivat toistensa kohdalle ja sivuuttivat toisensa. Kävelykepin tavallista laajempi heilahdus melkein sattui Audreyhin, ja kepin omistaja pyörähti säikähtyneenä ympäri, niin että sikari melkein putosi hänen hampaistaan.

"Olen pahoillani, neiti", sanoi hän.

Audrey hymyili ja jatkoi kiireesti käyntiään lausuttuaan jonkin jokapäiväisen, asiaan sopivan sanan. Ja sitten hän näki eräällä puiston penkeistä, jotka ovat asetetut aina jonkin matkan päähän toisistaan järvelle päin käännettyinä, istumassa naisen, jonka asento pisti silmiin jo näinkin pitkän välimatkan päästä. Hän makasi penkin selkänojan varassa kasvot käännettyinä kohti taivasta ja kädet levällään pitäen kiinni penkistä. Jotakin pelon tapaista tuntui Audreyn sydämessä. Asento oli niin epäluonnollinen, että hän hidastutti kulkuaan peläten mennä ohitse, ja silloin keppiä heiluttava kulkija tavoitti hänet. Myöskin hän oli nähnyt.

"Se on omituista", sanoi hän, ja Audrey oli iloinen hänen seurastaan. "Mikähän tuota naista vaivaa?"

"Ihmettelin juuri sitä samaa", sanoi Audrey.

Mies kiiruhti askeliaan, ja Audrey seurasi hänen kintereillään jostakin syystä peläten jäädä yksin.

Penkillä oleva nainen oli kolmenkymmenen ja neljänkymmenen välillä; hänen silmänsä olivat puoleksi ummessa, kasvot ja kädet kylmästä siniset. Hänen vieressään oli pieni hopeapullo, joka oli ilman tulppaa, niin että penkkiä pitkin valui kaatuneesta pullosta vuotanut ohut nestejuova. Audrey katsoi naiseen ja vavahti.

Näissä kauhistuttavissa kasvoissa oli jotakin omituisen tuttua, ja hän vaivasi päätään muistaakseen. Hän oli nähnyt hänet jossakin — ehkä vain vilahdukselta väkirikkaalla kadulla? Ei, jotakin tutumpaa se oli.

Tanakka mies oli heittänyt pois sikarinsa ja työnsi varovaisesti kätensä naisen pään alle.

"Luulen, että teidän on parasta mennä etsimään poliisia", sanoi hän hiljaa, mutta samassa tulikin näkyviin tarkastuskierrolla oleva poliisikonstaapeli.

"Onko hän sairas?" kysyi hän kumartuen katsomaan.

"Hyvin sairas, luulen minä", sanoi mies rauhallisesti. "Miss Bedford, luulen, että teidän on parasta mennä."

Audrey hätkähti kuullessaan vieraan lausuvan hänen nimensä ja katseli tätä tarkemmin. Hän ei voinut muistaa nähneensä miestä koskaan aikaisemmin, mutta tämän silmät, jotka katsahtivat tarkoituksellisesti pitkin polkua, olivat kaunopuheiset; hän tahtoi Audreyn lähtevän.

"Tapaatte toisen konstaapelin passipaikallaan Horse Guards Paradea vastapäätä, miss", sanoi poliisi. "Olkaa hyvä ja pyytäkää häntä tulemaan tänne avukseni ja soittamaan sairasvaunuja."

Ollen iloinen päästessään pois paikalta Audrey kiiruhti tiehensä, ennenkuin poliisikonstaapeli huomasi unohtaneensa eräät tärkeät ohjeet.

"Unohdin kysyä hänen nimeään. Tehän tunnette hänet, eikö niin? Miss…?"

"Kyllä, hän on miss Bradfield. Tunnen hänet ulkonäöltä: työskentelimme ennen samassa toimistossa", sanoi Slick Smith joustavasti.

Hän otti pienen hopeapullon, sulki tulpan huolellisesti ja antoi sen poliisikonstaapelille.

"Tämä on ehkä vielä tarpeen", sanoi hän ja lisäsi sitten varoittaen: "En antaisi kenenkään ottaa siitä pienintäkään kulausta, jollei minulla olisi mitään kaunaa asianomaista kohtaan."

"Miksi?" kysyi poliisi säikähtyneenä. "Luuletteko sen olevan myrkkyä?"

Smith ei vastannut.

"Voitteko huomata mitään hajua?" Hän haisteli ilmaa naisen huulten lähellä. "Aivankuin mantelin…"

Poliisikonstaapeli rypisti otsaansa ja kysyi sitten:

"Luuletteko, että hän on kuollut?"

"Niin kuollut kuin kukaan voi koskaan olla", sanoi Smith levollisesti.

"Itsemurhako?" kysyi konstaapeli.

"En tiedä. Teidän olisi parasta ottaa muistiin minun nimeni — Richard James Smith, poliisin tuntema Slick Smithinä. Minut tunnetaan Scotland Yardissa. Olen luetteloissa."

Univormussa oleva mies tarkasteli häntä epäluuloisena.

"Mitä te olette tekemässä täällä?" kysyi hän. Hän oli vetelähkö mies, ja hänen kysymyksensä olivat koneellisia.

"Auttamassa teitä", sanoi Smith lyhyesti.

Toinen poliisikonstaapeli saapui, ja pian senjälkeen sairasvaunujen kellon kiivas kalkatus kokosi paikalle uteliaan väkijoukon. Mukana saapunut lääkäri teki lyhyen tarkastuksen.

"Niin, hän on kuollut. Myrkkyä — sinihappoa tai syankaliumia."

Hän oli nuori mies, juuri valmistunut lääkäriksi ja siis itsetietoinen, mutta hänen tässä tekemänsä määritelmä osoittautui oikeaksi myöhemmin tapahtuneessa tutkimuksessa.

Dick Shannon sai kuulla uutisen sattumalta, ja paitsi Slick Smithin nimen aiheuttamaa mielenkiintoa hän ei nähnyt tapauksessa mitään, joka olisi vaatinut hänen henkilökohtaista sekaantumistaan siihen, kunnes se virkailija, joka oli saanut asian hoidettavakseen, tuli tekemään tiedusteluja Slick Smithistä.

"Tunnen hänet kyllä; hän on amerikkalainen veijari. Meillä ei ole mitään häntä vastaan täällä, eikä hänellä ole mitään mainetta Englannissa. Kuka se nainen oli?"

"Tuntematon, mikäli voimme saada selville."

"Eikö hänen vaatteissaan tai käsilaukussaan ole mitään, mistä hänet voitaisiin tuntea?"

"Ei mitään. Se näyttää itsemurhalta. Tämä on jo toinen tapaus Green Parkissa joulun jälkeen."

Sinä iltana Audrey päivällistä syödessään ja silmäillessään iltalehteä näki kolmen rivin uutisen.

"Tuntemattoman naisen ruumis löydettiin Green Parkista tänään iltapäivällä. Vainajan uskotaan tehneen itsemurhan nauttimalla myrkkyä."

Hän oli kuollut. Kuinka kauheata! Sen oli täytynyt tapahtua hyvin nopeasti, sillä nainen ei ollut ollut siinä, kun hän oli kulkenut ohi pitkin käytävää minuuttia tai paria aikaisemmin. Kuka hän oli? Audrey oli varma siitä, että oli nähnyt hänet jossakin…

Ja sitten hän säpsähtäen muisti. Se oli sama nainen, jonka hän oli nähnyt viikko sitten, se juopunut raivotar, joka oli takonut Lacy Marshaltin ovea!

Hän jätti päivällisensä kesken ja meni puhelimeen. Tässä oli ainakin aihe puhutella Dick Shannonia. Dickin äänessä ilmenevä mielihyvä hänen vastatessaan Audreylle antoi tälle, jostakin syystä, lämpöisen onnellisuudentunteen.

"Missä olette ollut? Olen odottanut teidän soittavan minulle… Onko jokin hullusti?"

Viimeiset sanat sanottiin huolestuneemmalla sävyllä.

"Ei mitään. Näin lehdestä tänä iltana, että eräs nainen oli löydetty kuolleena puistosta. Näin hänet, kapteeni Shannon — tarkoitan, että olin siellä, kun hänet löydettiin, ja luulen tuntevani hänet."

Syntyi jonkin aikaa kestävä hiljaisuus.

"Tulen sinne nyt", sanoi Dick vihdoin.

Hän oli Audreyn luona muutaman minuutin kuluttua, ja Audrey kertoi hänelle, mitä oli nähnyt.

"Niin, tiedän; että Slick Smith oli siellä. Raportissa sanottiin, että eräs miss Bradfield oli saapuvilla: se olitte te, niinkö? Mutta sanotteko tunteneenne hänet?"

Audrey nyökkäsi.

"Muistatteko minun kertoneen teille naisesta, joka koputti mr Marshaltin ovea?"

"Siitäkö kiusantekijästä?" vihelsi Dick. "Malpasin palkkaamasta?"

"Mutta kuinka…?"

"Malpas en koettanut palkata ihmisiä tekemään kiusaa Marshaltille, jostakin salaperäisestä syystä, jota en voi käsittää. Olen valmis uskomaan, että se onneton olento oli yksi niistä. Tein tiedusteluja hänestä ollessani Portman Squarella eräänä päivänä. Kaikesta päättäen Tonger heitti hänet ulos, ja senjälkeen hänestä ei ole kuultu mitään."

Hän katsoi tyttöä ajattelevaisena.

"En tarvitse teitä tässä jutussa", sanoi hän, "todistajana enkä missään muussakaan ominaisuudessa. Teidän on parasta pysyä tuntemattomana todistajana, kunnes tutkimus on ohi. Smith tulee antamaan kaikki tiedot, jotka tarvitsemme — käyn Tongerin luona tänä iltana. Sivumennen", sanoi hän äkkiä, "milloin menette käymään vanhan pomonne luona?"

Audrey oli juuri sanomaisillaan, että hän parhaillaan aikoi mennä ylös huoneeseensa pukeutuakseen tätä vierailua varten.

"Huomenna", sanoi hän sensijaan.

Dick katsoi häneen terävästi.

"Ette puhu totta, neiti hyvä", sanoi hän. "Aiotte mennä tänä iltana." Audrey nauroi.

"Niinpä kylläkin", tunnusti hän. "Minä vain ajattelin, että te panisitte siellä toimeen metelin."

"Minä tulen todellakin panemaan toimeen metelin. Mihin aikaan menette sinne?"

"Kello kahdeksan."

Dick katsoi kelloaan.

"Tapan kaksi kärpästä yhdellä iskulla", sanoi hän. "Menen nyt Marshaltin taloon ja tulen teitä vastaan Portman Squaren pohjoissivulle kolmea minuuttia vailla kahdeksan."

"Oikeastaan ei ole mitään syytä, miksi teidän pitäisi, kapteeni Shannon…", aloitti Audrey, mutta Dick keskeytti hänet.

"Minun mielestäni on olemassa hyvä syy", sanoi hän; "ja se, mitä minä ajattelen, tapahtuu — ainoastaan tänä iltana."

Audrey epäröi.

"Lupaatteko minulle, ettette mene talon luo, ennenkuin olette tavannut minut?" kysyi Dick itsepäisenä.

Audrey oli aikonut tehdä niin, mutta Dickin vakavuus teki vaikutuksensa.

"Minä lupaan", sanoi Audrey tuntien koko suurta huojennusta tietäessään, että Dick tulisi olemaan hänen lähettyvillään tulossa olevan vierailun aikana.