XXVII.

Petos.

Martin Elton katsahti ylös sanomalehdestä, jota oli lukemassa, ja hänen vakavat silmänsä sattuivat jo kahdennenkymmenennen kerran hänen vaimoonsa, joka oli vetänyt matalan tuolin tulisijan eteen ja istui, kyynärpäillään polviin nojaten, kasvot käsien varassa, tuijottaen synkästi tuleen. Tällä kertaa Dora kääntyi hätkähtäen ja kohtasi miehensä tutkivan katseen.

"Luulin sinun aikoneen mennä ulos", sanoi Dora.

"Niin aionkin."

Martin taittoi lehden laskoksiinsa ja laski sen pois kädestään. Uuninreunakkeella olevan kellon osoittimet näyttivät sen olevan kaksikymmentä minuuttia yli seitsemän.

"Mikä sinua vaivaa, Dora? Et syönyt mitään päivällispöydässä."

"En voi oikein hyvin", sanoi Dora olkapäitään kohauttaen ja ryhtyen jatkamaan takkavalkean tarkastelua. "Mihin aikaan tulet takaisin?"

"En tiedä — luultavasti keskiyöllä."

"Menetkö tapaamaan Stanfordia?"

"Olen tavannut Stanfordin jo kerran tänään enkä tahdo tavata häntä enää."

Syntyi pitkä hiljaisuus.

"Toiko hän tänne rahaa?" kysyi Dora kääntämättä päätään.

"Ei", sanoi Martin Elton.

Dora tunsi hänet liian hyvin tullakseen vakuutetuksi.

"Hän toi jotakin käsilaukussa. Oliko siinä sitä rahaa, josta se mies, Smith, puhui?"

Tällä kertaa Martin puhui totta.

"Kyllä, hän toi kolme miljoonaa frangia. Se on hyvää tavaraa, eikä siinä ole mitään vaaraa. Klein voi panna sen menemään. Ja se on kaikki tuloa."

Doran hartiat liikkuivat melkein huomaamattomasti.

"Se vie sinut hautaan, Martin; jos sinun mielesi tekee antautua vaaraan, niin sillä ei ole mitään tekemistä minun kanssani. Olen kyllästynyt kaikkeen."

"Siinä ei ole mitään vaaraa", sanoi Martin ja tarttui jälleen sanomalehteen. "Italialainen on nero, ja minulle se on vain satunnainen yritys." Hän puhui melkein puolustautuen.

"Missä ne rahat ovat? Minä tahdon tietää."

Doran ääni oli tavattoman käskevä. Hän oli kärsinyt hermokohtauksesta koko päivän, ja Martin oli tehnyt kaikkensa saadakseen hänet hyvälle tuulelle.

"Vuodepatjassa sängyssäni", sanoi Martin. "Mutta älä anna sen hermostuttaa itseäsi, Dora. Järjestän ne pois huomenna."

Hän meni ulos huoneesta ja tuli heti takaisin päällystakki ja käsineet mukanaan.

"Menetkö ulos?" kysyi Dora.

"En tiedä — ehkä", sanoi Martin katsomatta häneen.

Dora kuuli ulko-oven paukahtavan kiinni ja palasi onnettomiin ajatuksiinsa. Hän pelkäsi Martinia, ei itsensä, vaan sen miehen vuoksi, jota hän rakasti. Martinista oli tullut sietämätön taakka. Martin piti häntä silmällä kaiken aikaa epäillen häntä… halveksien häntä. Näinä viime päivinä hän oli alkanut vihata Martinia niin kiihkeästi, että se kauhistutti häntä itseäänkin. Sillä juuri Martin oli vetänyt hänet alas, saattanut hänet yhteyteen maanalaisen maailman kanssa ja muovaillut hänet oman kuvansa mukaiseksi. Niin hän ajatteli unohtaen sopivasti kaiken, mitä Martin oli tehnyt hänen hyväkseen, ja sen elämän, josta Martin oli hänet pelastanut, ja hänen monet kohteliaisuudenosoituksensa, hänen ainaisen anteliaisuutensa.

Jos Martin olisi poissa tieltä…!

Hän huokasi näin ajatellessaan, samalla kuin hänen alitajuntansa liikkui magneetin tavoin tietoisen ajatuksen verhon alapuolella työntäen esiin mielteen, ja jonkin ajan kuluttua hän huomasi harkiten ja kylmäverisesti ajattelevansa suunnitelmaa, jonka olemassaoloa hän siihen saakka ei ollut uskaltanut tunnustaa edes itselleenkään.

Martin tappaisi Lacy Marshaltin; hän nyökkäsi päätään ajatellessaan tätä selviötä. Ja Martin piti häntä itseään uhkan alaisena. Hän vihasi Martinia vielä enemmän tämän takia. Ja kuinka hän voisi vapautua? Kuinka hän voisi pudistaa pois sen taakan, jonka Martin oli asettanut hänen hartioilleen? Oli olemassa vain yksi keino. Koko pitkän päivän, koko pitkän yön hän oli suostutellut itseään häpeälliseen tekoon.

Martin oli ollut poissa neljännestunnin, kun hän juoksi ylös huoneeseensa, puki ylleen päällystakin ja hatun ja lähti nopeasti alas portaita.

Vine Streetin poliisiaseman päivystävä kersantti oli juttelemassa ylietsivä Gavonin kanssa, kun kalpea nainen tuli nopeasti köyhästi kalustettuun päivystyshuoneeseen. Gavon tunsi hänet ja nyökkäsi miellyttävästi.

"Hyvää iltaa, mrs Elton. Tahdotteko tavata minua?"

Dora nyökkäsi. Hänen suunsa oli kuiva; hänen kielensä tuntui tehneen kapinan häntä vastaan.

"Kyllä", sai hän lopulta sanotuksi. "Italiassa on eräs mies" — hänen äänensä oli kimeä ja tuli ulos töytäyksittäin — "joka väärentää Ranskan Pankin seteleitä. Niitä on täällä suuri joukko — liikkeessä."

Gavon nyökkäsi.

"Niin juuri, se on totta. Tiedättekö jonkun, jolla on sitä tavaraa?"

Dora nielaisi jotakin.

"Niitä on koko joukko minun kotonani", sanoi hän. "Mieheni toi ne sinne. Ne ovat vuodepatjassa hänen huoneessaan. Lähellä vuoteen päätä on pieni laatikko… se menee patjan sisään. Löydätte rahat sieltä."

Gavon melkein lysähti läjään hämmästyksestä.

"Teidän miehennekö?" sanoi hän epäillen. "Ovatko ne hänen omaisuuttaan?"

Dora nyökkäsi.

"Mitä hän saa siitä?" Hän tarttui kiivaasti Gavonin käsivarteen. "Hänelle annetaan siitä seitsemän vuotta, eikö niin, Gavon?"

Vaikka Gavon olikin tottunut mustasukkaisten naisten petoksiin, joutui hän kuitenkin järkytetyksi. Hän oli nähnyt petoksia ennenkin, mutta ei ollut koskaan uneksinutkaan, että Dora Eltonin nimi tulisi esiintymään Vine Streetin poliisiaseman salaisessa ilmiantokirjassa.

"Oletteko varma? Odottakaa täällä."

"Ei, ei, minun täytyy mennä", sanoi Dora levottomana. "Minun täytyy mennä jonnekin… jonnekin! Palvelijattareni päästää teidät sisään. Annan teille luvan."

Seuraavalla hetkellä hän jo kiiruhti pitkin katua.

Vaikka hän kulkikin nopeasti, niin joku toinen seurasi häntä vielä nopeammin, ja kun hän kääntyi eräälle sivukadulle, tämä joku oli hänen vieressään Hän kuuli askelten äänen ja kääntyi kirkaisten.

"Martin!" huudahti hän.

Martin katsoi häneen silmät salamoiden, ja hän kavahti taaksepäin kohottaen kätensä aivan kuin torjuakseen iskun.

"Oletko ollut Vine Streetillä — mitä?" kysyi Martin kuiskaten.

"Minä — minun oli mentävä", änkytti Dora kalmankalpeana.

"Menit kielittelemään. Rahoistako?" Dora katsoi häneen aivankuin lumottuna.

"Olitko pitämässä minua silmällä?"

Martin nyökkäsi.

"Olin toisella puolella katua. Näin sinun menevän sisään — ja arvasin. Olen odottanut sinun tekevän tämän, vaikka en koskaan uneksinutkaan, että sen tekisit. Voit säästää poliisilta koko joukon turhaa työtä menemällä takaisin ja ilmoittamalla, ettei siellä ole mitään rahoja. Sinulla on jo viikon ajan ollut halu saattaa minut käpälälautaan!"

"Martin!" uikutti Dora.

"Sinä ajattelit, että kun minä olisin poissa tieltä", jatkoi Martin säälimättömästi, "niin asiat sujuisivat sinulta helposti, mikäli Marshalt on kysymyksessä, mutta sinä erehdyt, tyttöseni. Aion selvittää välit Lacyn kanssa tänä iltana! Mene takaisin ja kerro se poliisi-ystävillesi."

"Minne sinä menet?"

Dora tarrautui kiinni Martiniin, mutta tämä työnsi hänet syrjään ja lähti harppailemaan pitkin katua jättäen puolihullun naisen hoipertelemaan lähimpään puhelinkojuun ja sieltä turhaan soittamaan Lacy Marshaltin numeroon.