← Table of contents
Hämärän huoneen arvoitus

XXXIX.

Reading edition

Kasvot yössä.

Audrey oli kuluttanut sen päivän työn etsimiseen, ja hänen ponnistuksillaan oli parempi menestys kuin niinä päivinä, jolloin hän oli repaleprinsessa ja ilman mitään muita suosituksia kuin vankilasta saatu todistus ja nukkavieru puku. Hän ei ollut puhunut Dick Shannonille suunnitelmistaan, sillä hän tahtoi, mikäli mahdollista, tulla toimeen ilman tämän apua. Riippumattomuuden halu on synnynnäinen jokaisessa naisessa, ja hänen taipuvaisuutensa ottamaan vastaan apua joltakulta mieheltä on kääntäin verrannollinen hänen kunnioitukseensa tätä miestä kohtaan. Audrey Bedford piti Dick Shannonista kyllin paljon kaihtaakseen hänen apuaan.

Hänen viimeisessä toimipaikkaa koskevassa vaalissaan oli koko joukko huumoria. Kerran hän Fontwellin aikoihin oli kirjoittanut eräälle kananhoitoa käsittelevälle viikkolehdelle, jolloin hänen ja tämän lehden toimittajan välillä oli kehittynyt pitkä ja tuttavallinen kirjeenvaihto sairaiden kanojen ruokajärjestyksestä. Nyt hänen mieleensä oli juolahtanut, ettei kananhoitolehtikään voinut ilmestyä viikko toisensa jälkeen ilman ammattimiesavustusta. Hän kirjoitti kirjeen toimittajalle, joka muisti hänen avustustoimintansa ja kehoitti häntä saapumaan lehden toimitukseen, missä hän heti tarjosi hänelle paikan.

"Tarvitsemme jonkun hoitamaan kananhoitoa koskevaa kirjeenvaihtoamme", sanoi hän.

Teoria, että ammatti vaikuttaa ulkonäköön, osoittautui jossakin määrin todeksi tässä tapauksessa, sillä toimittaja itse näytti vanhahkolta kanalta.

"Luulen teidän kykenevän käymään käsiksi siihen. Tarvitsemme kaksi palstaa viikossa lehteä varten; muihin kirjeisiin voitte vastata yksityisesti. Jos käsiteltäväksenne joutuu jokin kysymys, jota ette voi ratkaista, niin viitatkaa vastaukseemme samasta asiasta maaliskuun numerossa 1903. Se antaa teille aikaa."

Palkka ei ollut suuri, vaan suorastaan riittämätön Audreyn viime aikoina omaksumiin elintapoihin; mutta hän käytti loppuosan päivää asunnon etsimiseen ja löysikin hyvin hauskan huoneen läheltä uutta työpaikkaansa. Palattuaan hän ilmoitti asian hotellin apulaisjohtajalle.

"Olen pahoillani, että jätätte meidät, miss Bedford", sanoi tämä herrasmies ammattiin kuuluvasti pahoitellen. "Huoneenne on siis vapaa huomisesta kello kahdestatoista alkaen. Toivon näkeväni teidät jälleen täällä."

Audrey puolestaan toivoi päinvastaista. Hänellä oli epämieluisia kokemuksia tässä hotellissa olonsa ajalta, ja hän odotti innokkaasti oman pienen huoneensa rauhallisuutta.

Dick oli saapunut aikaisin katsomaan häntä odottaen tapaavansa hänet yhä vielä kärsivänä edellisen illan epämieluisen kokemuksen aiheuttamasta järkytyksestä. Hän tuli sopivasti yllätetyksi saadessaan kuulla, että Audrey oli mennyt ulos. Myöhemmin eräs hänen miehistään ilmoitti, että Audrey oli hankkinut itselleen paikan, ja hän kiiruhti heti hotelliin onnittelemaan häntä.

"Olette säästänyt minulta vaivan soittaa teille."

"Miksi?" kysyi Dick nopeasti, "Onko jotakin tapahtunut? Ette kai ole saanut mitään tietoa…?"'

"En." Audrey pudisti päätään. "En luule, että tulen saamaankaan; ja jos saan, niin varmasti lähetän sanan teille. Minulla on loistava uutinen."

"Palaatte takaisin kananhoitoalalle — toimituspuolelle."

Hän nauroi Audreyn hämmästykselle.

"Tietysti, teidän varjonne — niinhän te häntä nimitätte, eikö niin? On kauhean romanttista, mutta hiukan noloa, kun tietää, että mies on aina kintereillä. Olin unohtanut hänen olemassaolonsa."

"Minkä takia tahdoitte tavata minua?"

Audrey avasi käsilaukkunsa, otti sieltä pienen piikiven ja laski sen Dickin ojennettuun käteen. "Tämän", sanoi hän. "Tarkoitukseni oli puhua siitä jo aikaisemmin."

Dick tuijotti kiveen suu auki, käänsi sen toisin puolin ja tarkasti pientä punaista sinettiä. "Mistä ihmeestä olette tämän saanut?"

"Onko sillä jotakin merkitystä?" kysyi Audrey.

"Minun olisi pitänyt kertoa teille siitä jo aikaisemmin. Löysin sen n:on 551 eteisestä ollessani ensikertaa tapaamassa mr Malpasia. Pudotin avaimen koettaessani avata ovea, ja avainta etsiessäni löysin tämän pienen kiven."

Dickin mieleen välähti muisto hänen keskustelustaan Brownin eli Torringtonin kanssa, joka oli näyttänyt hänelle samanlaisen "kiven".

"Mikä se on?" kysyi Audrey uudelleen.

"Se on hiomaton timantti. Sen arvo on noin kahdeksansataa puntaa."

Audrey haukkoi ilmaa.

"Oletteko varma siitä?"

Dick nyökkäsi. Vieden timantin ikkunan luo hän tarkasti lähemmin sinettiä.

"Oletteko varma siitä, että se on timantti?"

"Se on aivan varmaan timantti, ja siinä on kaivosyhtiön sinetti. Saanko pitää tämän?"

Audrey huoahti helpotuksesta.

"Toivon, että tekisitte niin."

"Tietääkö kukaan muu, että tämä on ollut teillä?"

Audrey pudisti päätään.

"Ei kukaan, jollei mr Malpas tietänyt, ja se ei ole luultavaa, vai mitä?"

Dick mietti mahdollisuuksia.

"Eikö kukaan muu ole nähnyt sitä?"

Audrey ajatteli pitkän aikaa.

"En luule sitä", sanoi hän hitaasti, "jollei — niin, nyt muistan. Äskettäin, kun minä pyysin alhaalla eteishallissa huoneeni avainta, eikä sitä ollut siellä, kaadoin kaikki tavarat käsilaukustani pöydälle ja löysin sen — nimittäin avaimen — rikkonaisen vuorin välistä."

"Ja silloin hän on sen nähnyt — ja kun minä sanon 'hän', niin tarkoitan joko häntä tai hänen asiamiestään. Luulisin tämän osaksi selittävän, miksi hän tahtoi saada teidät käsiinsä eilen illalla."

Audrey huokasi.

"Joka päivä ja joka tavalla olen yhä enemmän ja enemmän pahoillani, että lähdin pois rauhalliselta maapalstaltani!" sanoi hän. "Te ette tiedä, kuinka lämmin tunne minut valtasi, kun rakkaan kanalehteni toimittaja kysyi minulta, tiedänkö, kuinka on hoidettava sulkasatoisia kanoja!"

Hän meni ylös huoneeseensa sinä iltana onnellisemmassa mielentilassa, kuin oli ollut moniin vuosiin. Hänestä tuntui siltä, että hän uuteen työhönsä ryhtyessään jättää taakseen sen epäterveellisen ilmapiirin, jossa oli liikkunut ja elänyt Lontooseen-tulostaan saakka.

Hän lukitsi huoneensa oven ja vaipui uneen melkein samalla hetkellä, kuin laski päänsä päänalustalle. Ja niin hän nukkui koko alkuosan yötä eikä herännyt, ennenkuin jokin kylmä ja tahmea kosketti hänen kasvojaan.

"Audrey Bedford, minä tarvitsen sinua", sanoi ontto ääni.

Hän nousi kiljaisten istumaan. Huone oli kokonaan pimeässä, mutta…

Tuskin metrin päässä hänestä liikkuivat, niinkuin näytti, ilmassa riippuen himmeästi ja oudosti valaistut kasvot…

Hän tuijotti Lacy Marshaltin suljettuihin silmiin ja tuskanvääntämiin kasvoihin!

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings