XXIV.

Uimari.

Mr Lacy Marshaltilla oli ollut hyvin paljon ajateltavaa viime päivinä, ja terävä Tonger, joka täydelleen tunsi isäntänsä oikut, oli tälläkin kertaa huomannut, millä mielellä hänen herransa oli. Tavallisesti vain hyvin harvat asiat kykenivät huolestuttamaan eteläafrikkalaista miljoonamiestä, ja vaikka hän aivan hyvin tiesikin, ettei Martin Elton epäröisi muuttaa vihaansa teoksi, niin ei tämän esittämä uhkaus kuitenkaan häirinnyt hänen untaan eikä vaivannut häntä hänen valveilla ollessaan.

Hän ei ollut nyt mistään erikoisemmin huolissaan, vaan oli ainoastaan hyvin mietteissään. Tonger yllätti hänet useita kertoja päivässä syviin ajatuksiin vaipuneena. Lauantaiaamuna Tonger toi kimpun kirjeitä Marshaltin lukuhuoneeseen ja pani ne kirjoituspöydälle. Eteläafrikkalainen selaili ne nopeasti läpi ja rypisti otsaansa.

"Ei nytkään mitään ystävältämme Matjesfonteinista", sanoi hän. "En ole kuullut kokonaiseen kuukauteen mitään siitä miehestä. Minkä luulet olevan syynä siihen?"

"Ehkäpä hän on kuollut", sanoi Tonger. "Ihmiset kuolevat, myöskin Etelä-Afrikassa."

Marshalt puri huultaan.

"Jotakin on ehkä tapahtunut Torringtonille", sanoi hän. "Voi olla, että juuri hän on kuollut."

Tonger hymyili.

"Mitä hittoa sinä naurat?"

"Te olette aina ollut optimisti, Lacy. Juuri se osaltaan tekee teidät viehättäväksi!" Tonger ajatteli hetkisen. "Ehkäpä hän ei sittenkään osaa uida", sanoi hän sitten.

Lacy katsahti häneen terävästi.

"Viittaat jo toista kertaa hänen uimiseensa. Tietysti hän osaa uida. En luule edes hänen ramman jalkansa olevan esteenä. Hän oli hienoimpia uimareita, mitä tiedän. Mitä tarkoitat?"

"Ajattelin vain", sanoi Tonger. Hän oli ihastunut arvoitukseensa ja hyvin haluton paljastamaan sen. "Ylikomissaarin lasten tulisi myöskin osata uida", sanoi hän.

Marshalt käänsi epäluuloiset silmänsä mieheen ja tarkasteli häntä tutkivasti.

"Ja jos he eivät osaa uida", jatkoi Tonger, "ei heitä saisi päästää purjehtimaan aallonmurtajan ympäri, varsinkaan kesällä kaakkoistuulen puhaltaessa — tiedättehän, kuinka vaarallinen se vanha kaakkoistuuli on?"

Lacy pyörähti ympäri tuolissaan ja kääntyi kohti palvelijaansa.

"Olen saanut tästä kylliksi", sanoi hän. "Kerropas nyt minulle, mihin oikein olet pyrkimässä! Ylikomissaarin lapsetko? Tarkoitatko lordi Gilburyn lapsia?"

Tonger nyökkäsi.

"Noin puolitoista vuotta sitten lordi Gilburyn lapset ottivat purjeveneen ja lähtivät Table-lahdelle. Aallonmurtajan lähellä vene kaatui, ja he olisivat hukkuneet, jollei eräs vangeista, jotka olivat työssä laiturilla, olisi nähnyt heitä ja hypättyään veteen uinut paikalle ja pelastanut heitä."

Lacyn suu oli auennut hämmästyksestä.

"Oliko se Torrington?" kysyi hän nopeasti.

"Aavistan asian olleen niin. Mitään nimeä ei mainittu, mutta Kapkaupungin lehdet kertoivat, että vanki, joka pelasti lapset, oli rampa mies, ja lehdissä oli jotakin puhetta anomuksen tekemisestä hänen armahtamisekseen."

Lacy Marshalt alkoi ymmärtää.

"Puolitoista vuotta sitten", sanoi hän hitaasti. "Sinä sika! Et koskaan kertonut minulle."

"Mitä olisin voinut kertoa teille?" kysyi toinen loukkautuneena. "Mitään nimiä ei mainittu, ja kuinka minä olisin voinut tietää? Sitäpaitsi olisi vartija antanut teille tiedon asiasta, jos hänet olisi vapautettu, eikö niin? Mistä te maksatte hänelle?"

Marshalt ei vastannut mitään.

"Jollei", sanoi Tonger miettiväisenä, "jollei…"

"Jollei mitä?"

"Jollei vartijaa ole pantu eläkkeelle, ja hän on asunut Matjesfonteinissa eikä ole tahtonut menettää säännöllistä tuloerää. Siinä tapauksessa hän ei olisi tietänyt, mitä oli tapahtunut aallonmurtajalla, vaan olisi jatkanut tietojen lähettämistä teille."

Marshalt hyppäsi pystyyn ja iski nyrkillään kirjoituspöytään.

"Niin on asia!" sähisi hän hampaittensa välitse. "Torrington on päästetty vapaaksi! Ymmärrän nyt, mitä on tapahtunut — siitä ei ole tahdottu tehdä mitään suurempaa melua, ja luonnollisesti hänen asianajajansa tahtovat pitää hänen vapautumisensa salassa."

Hän käveli huoneessa edestakaisin kädet selän takana. Äkkiä hän pysähtyi asettuen seisomaan kamaripalvelijan eteen.

"Tämä on viimeinen kerta, jolloin teit minulle kepposen, sinä koira! Sinä tiesit!"

"En tietänyt mitään", sanoi loukkautunut Tonger. "Laskin vain yhteen kaksi kertaa kaksi ja epäilin. Jos hän olisi päässyt vapaaksi, olisi hän tullut tänne, eikö niin? Ette kai luule, että Dan Torrington jättäisi teidät yksin, jos hän olisi vapaudessa?"

Tämä ajatus oli johtunut miljoonamiehenkin mieleen.

"Lisäksi", jatkoi Tonger, "ei ole minun asiani vaivata teitä kaikenlaisilla huhuilla ja hälytysuutisilla, vai mitä? Te olette aina ollut minun hyvä ystäväni, Lacy. Luulen, että tuotan teille toisinaan koko lailla harmia, mutta olen teille velkaa koko joukon. Te seisoitte minun rinnallani elämäni pahimpana aikana, ja minä en ole unohtanut sitä. Puhutte teidän pettämisestänne! Jos tahtoisin pettää teitä, niin on täällä" — hän koputti otsaansa — "varastossa sata ja yksi asiaa, jotka saisivat teidät ummistamaan silmänne. Mutta minä en ole sitä lajia. Minä tunnen teidän hyvät ja huonot puolenne. Ja eikö Torrington tehnyt minulle halpamaisinta temppua, jonka kukaan mies voi tehdä? Eikö hän aikonut karata pois pikku Elsieni kanssa juuri samana päivänä, jolloin saitte hänet pinteeseen? En ole unohtanut. Katsokaa tätä."

Hän pisti laihan kätensä povitaskuunsa ja otti esiin kuluneen lompakon. Siitä hän otti kirjeen, jota oli käsitelty niin usein, että se oli melkein menossa palasiksi.

"Neljän vuoden aikana olen lukenut tämän kirjeen aina, kun Torrington on muistunut mieleeni. Se on ensimmäinen, jonka Elsie lähetti minulle Lontoosta. Kuunnelkaa:

"'Rakas isä! Toivon sinun uskovan, että olen täysin onnellinen. Tiedän, että Torrington on vangittu, ja olen monessa suhteessa iloinen, että noudatin hänen ohjeitaan ja tulin tänne ennen häntä. Isä kulta, tahdotko antaa minulle anteeksi ja uskoa minua, että olen onnellinen? Olen löytänyt täältä uusia ystäviä, ja niillä rahoilla, jotka Torrington antoi minulle, olen voinut perustaa pienen liikkeen, joka menestyy hyvin. Jonakin päivänä, kun tämä kaikki on jäänyt onnettomaksi muistoksi, tulen takaisin sinun luoksesi, ja me unohdamme kaiken, mikä on mennyttä'."

Hän taittoi kirjeen jälleen laskoksiin, pani sen huolellisesti takaisin lompakkoon ja pisti lompakon taskuunsa.

"Ei, minulla ei ole mitään syytä rakastaa Torringtonia", sanoi hän vakavasti, "vaan kyllin aihetta toivoen saada tehdä hänelle pahan palveluksen".

Marshalt tuijotti lattiaan.

"Viha on pelkoa", sanoi hän hitaasti. "Sinä pelkäät häntä myöskin."

Tonger naurahti.

"Ei, en vihaa häntä enkä pelkää häntä. Ehkäpä se oli parhaaksi. Pikku tyttöni menestyy hyvin Amerikassa, hänellä on oma muotikauppa, ja hän tarjoutuu lähettämään minulle rahaa, jos tarvitsen sitä."

Lacy astui hitaasti takaisin kirjoituspöytänsä luo ja istuutui, kädet housuntaskussa ja synkät silmät yhä tuijottaen tyhjyyteen.

"Mrs Elton sanoi nähneensä ontuvan miehen…", aloitti hän.

"Mrs Elton on sellainen", keskeytti toinen. "Sellaiset hermostuneet naiset näkevät aina mitä tahansa. Lacy, luuletteko, että minun tulisi vihata Torringtonia? Luuletteko, että minun tulisi olla niin suunniltani häneen nähden, että tahtoisin tappaa hänet? Te olette suurempi mies kuin minä ja katsotte asioita erilaisesta näkökulmasta. Jos teillä olisi tytär, jota joku mies olisi hakkaillut ja saanut hänet karkaamaan kanssaan, niin tahtoisitteko tappaa tämän miehen?"

"En tiedä", sanoi toinen ärtyisästi. "Tyttäresi näyttää suoriutuneen hyvin omasta puolestaan."

"Mutta olisi voinut käydä toisinkin. Hän olisi voinut joutua elämään täydellistä helvettiä — entä sitten? Muuten", jatkoi hän hymyillen omituiseen tapaansa, "hän olisi voinut olla kokonaan karkaamattakin! Mitä nyt?"

Hän kääntyi, kun Lacy hyppäsi pystyyn ja tuijotti huoneen seinään. Vaimennetusti mutta selvästi kuului kolme hidasta koputusta.

"Se on se vanha piru viereisessä talossa", sanoi Tonger.

Mutta silloin sai hänen isäntänsä päästämä tukahtunut huudahdus hänet kääntämään päänsä. Lacy Marshaltin kasvot olivat kalmankalpeat. Hänen avonaisesta suustaan tuli omituisia ääniä, jotka olivat tuskin inhimillisiä. Mutta hänen silmiensä ilme suorastaan jähmetytti Tongerin paikalleen, sillä niissä näkyi sanoin kuvaamaton kauhu.