LXII.

Mitä Audrey näki.

Audrey Bedford näki kauheata unta. Hän oli makaavinaan korkean, kapean tornin reunalla. Hänen siinä maatessaan hänen päätään pakotti niin, että se oli halkeamaisillaan, torni heilui edestakaisin, ja hän sen mukana. Joka heilahduksella tornin reuna kallistui vähitellen, ja hän kiljahteli unissaan ja tarttui lujasti kiinni reunaan odottaen äkkiä putoavansa alhaalla olevaan mustaan tyhjyyteen.

Päänkipu oli todellista. Se alkoi hänen silmiensä takaa, ammahti ohimoihin ja sieltä miljoonia tulisia teitä pitkin pään takaosaan. Hän kääntyi voihkien ja hautasi kasvonsa käsikoukkuunsa. Hänellä ei ollut koskaan ollut sellaista päänkipua. Hän ojensi kätensä ulottuakseen vuoteensa vieressä olevaan soittokelloon haluten sekavasti saada kupin teetä. Hänen kielensä oli kuiva, ja suussa oli kauhea maku Hän kääntyi jälleen, voihkaisi ja nousi istumaan.

Oli aivan pimeä, eikä hän ollutkaan maannut missään vuoteessa; hän istui patjalla, ja hänen päällään oli huopapeite, ja kun hän ojensi kätensä, niin se kosketti lattiaan. Hän nousi epävarmasti seisomaan nojaten seinään estyäkseen kaatumasta, sillä hänen päässään meni kaikki ympäri. Sitten hän alkoi seinää pitkin tunnustellen etsiä ovea, löysi sen jonkin ajan kuluttua ja sysäsi sen auki. Ulkopuolellakin oli pimeätä. Jonkin pitkältä tunnelilta näyttävän päässä hän näki valonvälkettä ja hoiperteli sitä kohden. Hän huomasi olevansa lyhyessä, kalustamattomassa käytävässä, ja hänen näkemänsä valo lähti katosta riippuvasta paljaasta lampusta.

Eräässä pienessä huoneessa hän näki pesulaitteen ja astui ilahtuneena sen luo. Kun hän väänsi veden vuotamaan, oli se ensin ruosteista ja likaista, mutta muuttui vähitellen aivan puhtaaksi. Käyttäen käsiään astianahan joi ahnaasti. Hän pesi kasvonsa; naulassa riippui pyyheliina — näytti melkein siltä, kuin se olisi asetettu siihen erikoisesti häntä varten, sillä koko huoneistossa ei ollut mitään muuta kalustusta kuin patja ja huopapeite.

Hän jätti veden vuotamaan, sillä sen ääni oli hänelle jonkinlaisena seurana. Sitten hän istuutui ikkunan reunalle ja koetti palauttaa muistiinsa tämän kokemuksen alun. Viimeinen seikka, minkä hän muisti, oli hänen keskustelunsa mr Torringtonin kanssa. Ei, se ei ollut viimeinen; hän oli huoneessaan panemassa hattua päähänsä lähteäkseen ulos. Askel askelelta hän pääsi tietoisien liikkeittensä jäljille ja muisti lopuksi kauhusta hätkähtäen Dora Eltonin päivällispöydän ja viinin, joka kuohui ja helmeili ja maistui niin inhoittavalta. Dora!

Hän oli vielä tylsä huumausaineen vaikutuksesta, mutta sai kuitenkin jo nyt selville, miksi siellä oli niin pimeätä. Kaikki ikkunat oli peitetty paksuilla luukuilla, ja luukut oli suljettu tiukasti kiinnihakatuilla rautasalvoilla. Ponnistaen kaikki voimansa hän koetti nostaa salpaa toisensa jälkeen; mutta vaikka hän kiersi kaikki ikkunat, ei hän löytänyt yhtään salpaa, joka olisi antanut myöten.

Ovi oli lukossa; hän katsoi ulos avaimenreiästä, mutta ei voinut nähdä mitään. Ja sitten hänen ponnistuksensa huumausaineen vaikutuksen lisänä aiheuttivat välttämättömän tuloksen. Hän tunsi polviensa käyvän voimattomiksi, ja hänellä oli juuri riittävästi mielenmalttia laskeutua pitkäkseen lattialle, ennenkuin hän jälleen menetti tajuntansa. Kun hän sitten taas tuli tajuihinsa, oli hän viluinen ja jäykkä, mutta päänkipu oli melkein mennyt, ja hän palasi siihen huoneeseen, jossa vettä oli saatavissa.

Hänen onnistui jonkin aikaa etsittyään sytyttää valo huoneeseen, jossa oli ollut silloin, kun heräsi ensikerran. Huone osoittautui olevan tyhjä, lukuunottamatta lattialla olevaa patjaa ja särkynyttä tuolia. Ponnistaen kaikki voimansa hänen onnistui irroittaa tuolista tukeva piena; se oli hänen ainoa aseensa, eikä siitä olisi ollut suurtakaan hyötyä, jos hän olisi yrittänyt käyttää sitä silloisessa heikossa tilassaan. Mutta se oli kuitenkin jotakin; se antoi hänelle hiukan enemmän turvallisuuden tunnetta. Vähitellen hänen onnistui saada loputkin tuolista palasiksi, kunnes hänellä oli käytettävänään tukeva tuolinjalka ja osa sen selkänojaa, joiden avulla hän kävi ikkunanluukkujen salpojen kimppuun, mutta ilman tuloksia.

Nälkäisenä ja väsyneenä hän heittäytyi vuoteelle, veti huopapeitteen päälleen ja vaipui uneen melkein heti. Kun hän heräsi, tuntui lämpimämmältä, ja hänen nälkänsä oli lieventynyt jäytäväksi tuskaksi. Hän istui vuoteella koettaen ajatella. Ja silloin hän kuuli ääntä. Joku mies puhui. Oliko se Martin? Ei, se oli Martinin ääneksi liian matala. Hän hiipi ovelle ja kuunteli. Ja silloin hän kuuli hiipiviä askelia portailta juuri oven ulkopuolelta.

Kuka se oli? Hänen sydämensä takoi kiivaasti. Ääni alhaalta kuului jälleen, ja sen kuullessaan Audrey oli vähällä pyörtyä.

Se oli Lacy Marshalt! Audrey painoi käden suutaan vastaan voidakseen olla kiljahtamatta. Lacy Marshalt, joka sanoi:

"Niin, jossakin täällä se oli…" Audrey luuli olevansa tulemassa hulluksi. Tai ehkäpä hän olikin jo hullu! Jossakin alhaalla oli Lacy Marshalt — ja Lacy Marshalt oli kuollut!

Ja Audreyn seisoessa siinä kauhusta jähmettyneenä askelet kuuluivat jälleen. Kyyristyen alas hän katsoi avaimenreiästä. Heikko valo valaisi portaita, ja hän näki miehen, mutta tämän kasvot olivat käännetyt poispäin.

"Se oli jossakin täällä", kuului Marshaltin ääni jälleen sanovan.

Mies portaissa kuunteli yhtä tarkkaavasti kuin Audreykin. Audrey näki hänen kääntävän päätään. Hän näki pitkän nenän, terävän leuan ja korkean, ulkonevan otsan. Malpas! Kun Audrey katsoi uudelleen, oli mies mennyt.

Malpas ja Marshalt! Mitä se merkitsi? Audreyn jäsenet vapisivat; hänen täytyi käyttää seinää tukenaan horjuessaan takaisin huoneeseensa. Hän ei ollutkaan Curzon Streetillä: hän oli sen paholaisen käsissä! Kauhu valtasi hänet, ja hetkinen hänestä tuntui siltä, kuin olisi hänen järkensä tahtonut mennä sekaisin. Ja sitten joku koputti hiljaa käytävän ovea. Audrey pidätti hengitystään ja odotti silmät kiinnitettyinä siihen paikkaan, mistä kauhu tulisi sisään.