VII.

Salajuoni.

Big Bill ei ollut ensinkään tunteellinen, mutta hänen sielussaan oli kuitenkin vaikuttamassa jonkinlainen alkeellinen laki, jonka merkkeinä olivat aikaisemmin olleet kunnian ja säädyllisyyden tunto.

"Sinun sisaresi! Et voi sallia hänenlaisensa lapsen antautua sellaiseen vaaraan?"

Doran hymyily oli hänen vastauksenaan. Hänen miehensä pureskeli hermostuneesti kynsiään.

"Siinä ei voi olla mitään vaaraa", sanoi hän, "ja jos on, niin eikö se koske meitäkin?"

Stanford liikehti levottomasti.

"Niinhän se on. Mutta tässä asiassa on kysymyksessä meidän hyötymme — ja vaaramme. Otaksukaammepa, että hän joutuu kiinni ja antaa ilmi meidät."

"Se on ainoa todellinen vaara", sanoi Dora, "ja se ei ole kovinkaan suuri."

Kookas mies katsoi ajattelevasti eteensä.

"Se esine on saatava pois tästä talosta ja pois maasta — ja pian!" sanoi hän. "Se on liian kookas pitää ja rikkoa täällä, ja minä en koskaan kulje minkään sanomalehtipojan ohi kuulematta sanomalehtien asiasta nostamaa melua. Sulje ovi, Dora!"

Tämä totteli. Uuninreunakkeella oli kaunis kullattu ja emaljoitu kello, jonka yläosassa oli pieni faunin kuvapatsas.

Tarttuen lujasti tähän kuvapatsaaseen Elton nosti pois suurimman osan kellon sisustasta, ilman että kellon käynti siitä millään tavalla häiriytyi. Painamalla erästä jousta hän sai pronssikotelon toisen sivun aukenemaan, jolloin tuli näkyviin koteloon juuri sopiva tinapaperin ympäröimä käärö. Sen hän laski pöydälle ja kääri auki, ja esille tuli sellainen määrä sinistä, vihreätä ja puhtaan valkoista säteilyä, että Doran suu aukeni ihmetyksestä ja ihailusta.

"Siinä on seitsemänkymmentätuhatta puntaa", sanoi Stanford ja työnsi ajatellen ulos alahuulensa. "Ja siinä on myöskin kymmenen vuotta jollekulle — seitsemän vuotta varkaudesta ja kolme vuotta majesteettirikoksesta. Vierailevalta kuningattarelta ei voi ryöstää saamatta tuomioon jotakin lisää."

Elton värisi.

"Älä puhu tuomioista, hyvä mies", sanoi hän äreästi. "Jos Pierre hoitaa osansa…"

"Pierre tulee hoitamaan osansa. Hän odottaa Charing Crossin asemalla kello yhdeksän ja viisitoista. Kysymys on siitä, kuka ottaa viedäkseen esineen."

Oli jonkin aikaa äänetöntä.

"Audrey tekee sen", sanoi Dora lopuksi. "Olin hölmö, kun en ajatellut sitä heti, kun näin hänet. Kukaan ei tunne häntä eikä kukaan tule häntä epäilemään. Pierre on helppo tuntea. Ja sitten, Bunny, irti tällaisista hommista kerta kaikkiaan." Hän nyökkäsi päätään korostaen sanojaan. "On olemassa vanha kertomus vesiruukusta ja kaivosta; ja Sunday Globessa on julkaistu kertomus Daisy Emmingin elämästä vankilassa — ottaen ne yhdessä minä luin varoituksen nuorille naisille."

"Ehkäpä mr Lacy Marshalt antaa Martinille jonkin johtajanpaikan", pisteli Stanford.

"Tunnen tuskin koko miestä", sanoi Dora terävästi. "Kerroin sinulle hänestä, Bunny. Hän on se mies, jonka tapasin Denhoresin tanssiaisissa. Hän on eteläafrikkalainen ja rikas, mutta tavattoman saita."

Martin Elton katsoi häneen epäluuloisesti.

"En tietänyt sinun tuntevan häntä…", aloitti hän.

"Palatkaa asiaan", keskeytti Stanford. "On yksi seikka, jonka tahtoisin tietää. Mitä teemme, jos hän joutuu kiinni?"

Jälleen pitkä ja kiusallinen äänettömyys.

"Emmekö voisi pitää sitä täällä siihen saakka, kunnes melu on ohi?" kysyi Elton. "Ei ole epäilyksen varjoakaan siitä, että meitä ajatellaan tämän jutun yhteydessä."

Stanford katsoi häntä suoraan silmiin.

"Kaksitoista kuukautta sitten", sanoi hän hitaasti, "kun Leyland Hall puhdistettiin, sinä sait viedyksi suurimman osan romusta pois maasta erään bognorilaisen miehen välityksellä. Hän aiheutti sinulle hiukkasen harmia, eikö niin?"

"Kyllä", sanoi toinen lyhyesti; "juuri sen takia en ollut ajatellut häntä tämän yrityksen yhteydessä".

"Ja siinä teit viisaasti", sanoi Bill nyökäten hyväksyvästi. "Dick Shannon on kuluttanut suurimman osan tätä päivää ystäväsi kanssa Bognorissa!"

Martin Eltonin kalpeat kasvot kävivät vielä kalpeammiksi.

"En usko hänen lörpöttelevän", sanoi hän epävarmasti.

"Kuka tietää. Jos joku yleensä voi saada hänet lörpöttelemään, niin se on juuri Shannon. Englannin salapoliisilaitos on edistynyt eri tavalla sen jälkeen, kuin sen palvelukseen on tullut herrasmiehiä. Pidän poliisista, jonka kanssa voi puhua järkeä." Hän kilisteli irtonaisia rahoja taskussaan selittäen siten sanojaan. "Juuri senvuoksi sanon, ettette voi pitää tätä esinettä tässä talossa. Bennett on voinut olla lörpöttelemättä. Toiselta puolen hän taas on voinut päästää lörpöttelyn tapaisia ääniä. Mitä sinä sanot, Dora?"

Tämä nyökkäsi.

"Se on saatava pois täältä: olen myöntänyt sen koko ajan", sanoi hän. "Pane se kääröön, Martin."

He katselivat syrjästä, kun Elton kääri kaulaketjut jälleen vanuun, asetti käärön vanhaan savukelaatikkoon ja pani sen sitten ruskeaan paperikääreeseen. Sitten Stanford kysyi:

"Lörpötteleekö sisaresi, jos hän joutuu kiinni?"

Dora mietti hetkisen, ennenkuin vastasi.

"Olen varma hänestä", sanoi hän.

"Kutsu hänet tänne", sanoi Stanford, kun käärö °H sidottu lujasti ja piilotettu erään sohvatyynyn alle ja kellon yläosa asetettu takaisin paikalleen.

Audrey istui syvässä, matalassa nojatuolissa kaasuvalkean edessä mietiskellen omituista vastaanottoa, kun hän kuuli Doran askelet portaissa.

"Voit nyt tulla alas."

Hän katseli sisartaan eikä kaikesta oveluudestaan huolimatta voinut salata silmänluontiinsa sisältyvää halveksivaa arvostelua.

"Olet oikea linnunpelätti, Audrey! Minun on ostettava sinulle heti paikalla jonkin verran vaatteita."

Audrey seurasi häntä alempaan kerrokseen ja isoon vierashuoneeseen, joka ulottui talon seinästä toiseen. Kookas, leveäharteinen mies seisoi selkä tuleen päin, ja Audreyn silmät pysähtyivät ensiksi häneen. Hän oli noin viisikymmenvuotias mies, jonka tukka oli leikattu niin lyhyeksi, että Audrey luuli häntä ensin kaljupäiseksi. Hänen syvät, vastenmieliset silmänsä tarkastelivat kiinteästi Audreyta tämän astuessa sisään.

"Tämä on mr Stanford", esitteli Dora. "Ja tämä on minun pikku siskoni."

Stanford ojensi ison kätensä tarttuen Audreyn käteen otteella, joka sai hänet kivusta hätkähtämään.

Toinen huoneessa olevista miehistä oli hoikka ja solakka, ja hänen tavatonta kalpeuttaan korostivat pienet, mustat viikset ja sysimustat kulmakarvat. Hyvännäköinen, ajatteli Audrey, melkein kaunis. Tämä oli siis se suuri Martin, josta hän oli kuullut niin paljon ylistyspuheita.

"Olen iloinen saadessani tutustua sinuun, Audrey", sanoi hän ihaillen tuijottaen tytön kasvoihin. "Hän on kuin persikka, Dora."

"Hän on kauniimpi kuin aikaisemmin", sanoi Dora välinpitämättömästi, "mutta hänen pukunsa on peloittava".

Audreyn tapaista ei ollut tuntea itseänsä vaivautuneeksi. Hän oli niin paljon köyhyyden koettelemuksien yläpuolella, että tavallisesti olisi suopeasti nauranut tällaiselle karkealle huomautukselle. Mutta nyt hän jostakin syystä tunsi itsensä hämmentyneeksi. Se johtui tulisijan ääressä olevan kookkaan miehen uupumattomasta tuijottamisesta, hänen silmiensä suorittamasta kylmästä arvioimisesta.

Stanford katsoi kelloaan.

"Lähden nyt", sanoi hän. "Olen iloinen saatuani tavata teidät, miss. Ehkä saan nähdä teidät jälleen."

Audrey toivoi vilpittömästi, että tämä tapaaminen jäisi viimeiseksi.