XXXVI.
Reading edition
Marshalt ilmestyy näkyviin.
"Omituista", ihmetteli hän ääneen. "Tämä on senlaatuinen asia, joka on omiaan panemaan liikkeelle täti Gertrudin."
Steel kuuli "täti Gertrudin". Se oli sovittu merkki — talon ulkopuolella ja kuulomatkan päässä oli erikoisesti sitä varten asetettu poliisi. Tämä juoksi aukion poikki nähtyään taskulampulla annetun merkin.
"Soittakaa ylitarkastajalle, että päällikkö tarvitsee kaikki piirin varavoimat — ja vartioketjun. Hän ymmärtää asian, jos sanotte 'Gertrude'."
Takaisin palattuaan hän tapasi Dickin tarkastamassa sitä isoa huonetta, jota Malpas käytti toimistonaan. Verhot oli poistettu paneloiduilta seiniltä - kaikkialta, paitsi komerosta, joka kätki omituisen pronssijumalan, ja ikkunain edestä. Ikkunaa vastassa olevan seinän vieressä oli pitkä, tamminen tarjoilupöytä, ainoa huonekalu koko huoneessa, lukuunottamatta kahta tuolia, pientä pöytää, jonka vieressä Malpasin vieraat olivat istuneet, ja kirjoituspöytää.
"Joku on ollut täällä", sanoi Steel. Hän osoitti lattialla hajallaan olevia kortteja. "Jätin nuo pakkaan pöydälle; olin juuri ryhtymässä jakamaan kortteja, kun kuulimme askelet portaissa. Luulisin niiden nyt lakanneen kuulumasta."
Äkkiä Dick tarttui hänen käsivarteensa, ja kaikki kolme odottivat pinnistäen kuuloaan. Laahustavat, tohvelijalkaiset askelet kuuluivat jälleen portaista, ja tällä kertaa Dick Shannon antoi toisille merkin pysyä liikkumattomina.
Ääni kuului yhä vahvemmin, kunnes askelet pysähtyivät, niinkuin kuului, ulkopuolella olevassa etuhuoneessa. Ovi oli raollaan, mutta heidän sitä katsoessaan se alkoi hitaasti avautua. Shannon pisti kätensä takataskuunsa. Seuraavalla hetkellä hänen revolverinsa piippu oli suunnattu kohti oviaukkoa; mutta mitään muuta ei tapahtunut, ja kun hän hiipi nopeasti huoneen poikki ja syöksyi ulos etuhuoneeseen, oli se tyhjä.
Poliisikonstaapeli otti kypäränsä päästään ja kuivasi kuumaa otsaansa.
"Lihaa ja verta minä voin sietää", sanoi hän käheästi. "Sellaista elävää miestä ei ole olemassa, johon en uskaltaisi käydä käsiksi. Mutta tämä saa minut värisemään, sir!"
"Ottakaa tämä lamppu ja tarkastakaa yläpuolella olevat huoneet", sanoi Dick.
Virkapukuinen mies otti vitkastellen taskulampun.
"Älkääkä epäröikö käyttää kalikkaanne." Konstaapeli veti kalikkansa taskustaan ja katseli sitä koko lailla vähäksyvästi.
"Selvä on, sir", sanoi hän vetäen syvään henkeään. "En pidä siitä, mutta teen sen."
"Mainio motto kaikelle poliisityölle", sanoi Dick ystävällisesti. "En luule siellä ylhäällä olevan mitään muuta kuin tyhjät huoneet, mutta huutakaa, jos näette jotakin, ja minä olen ylhäällä heti paikalla."
Hän kuuli konstaapelin raskain askelin kulkevan ylös portaita, ja vaikka hän ei olisi tietänytkään, ettei miehellä ollut halua koko hommaan, niin olisi hän huomannut sen hänen askeltensa äänestä. Äkkiä askelet lakkasivat kuulumasta, ja Dick astui portaitten juureen.
"Onko kaikki järjestyksessä?" huusi hän.
Ei kuulunut mitään vastausta, vaan ainoastaan omituista jalkojen rapinaa ja aivankuin kurkusta tulevaa lyhyttä korinaa. Ja sitten tuli kaiteitten yli jotakin pyöreätä, joka putosi portaille ja vieri Dickin jalkojen juureen. Se oli konstaapelin kypärä.
Steelin seuraamana hän juoksi ylös portaita ja näki taskulamppunsa valossa jotakin heiluvan seuraavassa kerroksessa - jotakin, mikä heilui ja sätkytteli ja potki voimattomasti. Se oli konstaapeli, joka heilui edestakaisin köyden päässä, joka oli kiedottu hänen kaulaansa ja kiinnitetty seuraavan kerroksen kaiteeseen. Mies oli juuri menettämäisillään tajuntansa, kun Steel juoksi paikalle ja leikkasi köyden poikki hänen päänsä yläpuolelta. He veivät hänet takaisin Malpasin huoneeseen ja laskivat siellä lattialle, samalla kuin Steel tunki konjakkia hänen yhteenpurtujen hampaittensa väliin. Meni kymmenisen minuuttia, ennenkuin hän oli toipunut riittävän paljon kyetäkseen kertomaan, mitä oli tapahtunut. Eikä hän erikoisen paljoa tietänytkään.
"Olin juuri kääntymässä seuraavaan kerrokseen, kun köysi putosi kaulaani ylhäältä päin. Ennenkuin voin huutaa, oli se jo vedetty kireälle, ja minä voin nähdä jonkun kiskovan sitä seuraavasta kerroksesta. Minulla oli kyllin mielenmalttia heittääkseni kypäräni kaiteen yli, sillä muuten olisin ollut kuoleman oma. Miehiin voin käydä käsiksi, mr Shannon, mutta henkiä…"
"Kuinka paljon painatte, ystäväni?"
"Sataseitsemänkymmentä naulaa, sir."
Dick nyökkäsi.
"Näyttäkää minulle sellainen kummitus, joka voi nostaa sataseitsemänkymmentä naulaa köyden päässä, niin käännyn heti spiritistiksi", sanoi hän. "Siellä on tarkastaja, Steel; menkää alas ja päästäkää hänet sisään."
Steel meni kirjoituspöydän luo, laski kätensä virrankatkaisijalle, josta käsin oven piti aueta, ja veti kiljaisten pois kätensä. "Mikä teitä vaivaa?"
"Jossakin on lyhytsulku", sanoi kersantti. "Lainatkaa minulle käsineenne, sir."
Mutta Dick säästi häneltä sen vaivan. Ojentaen kätensä hän käänsi katkaisijan saaden samalla tuntea,' ettei nahkainen käsine ollut miksikään suojaksi — hän tunsi 250 voltin vahvuisen sähkövirran antaman herpaisevan iskun, mutta katkaisija oli käännetty. "Kas niin", sanoi hän. "Teidän ei tarvitse mennä alas; he pääsevät kyllä sisään."
He odottivat, mutta koputukset jatkuivat. Miehet katsoivat toisiinsa.
"Avauslaite ei näytä olevan kunnossa", sanoi Dick, ja samassa valot sammuivat.
"Pysytelkää seinän vieressä älkääkä sytyttäkö taskulamppujanne", sanoi Shannon matalalla äänellä.
Mutta Steel oli jo painanut taskulamppunsa nappulaa. Lamppu oli tuskin ehtinyt syttyä, kun toisesta huoneesta leimahti liekki, jokin vihelsi hänen päänsä ohi, ja kuului läjähdys kuulan iskiessä seinään. Dick heittäytyi vatsalleen lattialle vetäen apulaisensa mukanaan. Alhaalta ovelta kuuluvat iskut kajahtelivat tyhjässä hallissa.
Shannon ryömi eteenpäin taskulamppu toisessa ja revolveri toisessa kädessä, ja Steel seurasi hänen esimerkkiään. Pimeys huoneessa oli läpitunkematon. Shannon pysähtyi kuuntelemaan.
"Hän on tuolla, nurkassa lähellä ikkunaa", kuiskasi hän.
"Minä luulen, että hän on seinän vieressä", kuiskasi Steel. "Hyvä jumala!"
Omituinen vihreä valosoikio oli ilmestynyt paneloituun seinään tarjoilupöydän takana ja tasalla, ja tässä valaistussa paikassa he näkivät jonkun makaavan. Valo kävi yhä voimakkaammaksi, niin että jokainen kammottava yksityiskohta tuli selvästi näkyviin.
Makaaja oli frakkipukuun puettu mies, jonka paidanrinta oli musta ruudin savusta. Kasvot olivat kalpeat ja vahamaiset, molemmat kädet olivat ristissä rinnalla. Liikkumattomana, kauhistuttavana… Shannon tunsi hetken aikaa värisevänsä pelosta.
"Se on kuollut mies!" ähkyi Steel. "Hyvä Jumala! Se on Marshalt! Katsokaa, Shannon, katsokaa — se on Marshaltin ruumis!"