LXVIII.

Kääntyvä seinä.

Senjälkeen kuin Dick Shannon oli lähtenyt, istui Lacy Marshalt pitkän aikaa kirjoituspöytänsä ääressä nojaten päätään käsiinsä. Lopuksi hän ojentautui suoraksi ja painoi soittokellon nappia. Yksi palvelijattarista saapui pitkän odotuksen jälkeen.

"Kuka muu on talossa?" kysyi Marshalt terävästi.

"Milly, sir."

"Pyytäkää hänetkin tänne."

Marshalt otti taskustaan kourallisen rypistyneitä seteleitä, valitsi niiden joukosta muutamia ja suoristi ne. Kun tytöt saapuivat, oli heidän edessään pöydällä kaksi pientä setelipinkkaa.

"Siinä on palkkanne ja kuukauden palkka irtisanomisen asemesta. Olen päättänyt sulkea talon ja matkustaa ulkomaille."

"Milloin tahdotte meidän lähtevän, sir?" kysyi toinen tytöistä hämmästyneenä.

"Tahdon teidän lähtevän heti. Itse aion lähteä puolen tunnin kuluttua."

Hän katsoi portailta, kun heidän tavaransa vietiin pois, ja näki lopuksi heidän ajurinsa katoavan näkyvistä. Sitten hän meni ulko-ovelle, asetti varmuusketjun paikalleen, kiersi oven kaksinkertaiseen lukkoon ja työnsi vielä salvan eteen, minkä jälkeen hän palasi toimettomuuteensa lukuhuoneeseensa. Hänen kasvoilleen oli ilmestynyt hymy, josta leikki oli kaukana. Hän ajatteli miestä, joka oli kerran yrittänyt ryöstää hänen omaisuutensa ja joka oli pettänyt hänet, miestä, joka oli kieltäytynyt puhumasta, kunnes…

Hän istui puoli tuntia ajatuksiinsa vaipuneena. Ovikellon kilinä, jota seurasi jyrisevä koputus, sai hänet kavahtamaan pystyyn. Hän astui ikkunan ääreen ja tirkisti ulos. Portailla olivat Elton ja hänen vaimonsa. Ja Torrington — niin, hän tunsi Torringtonin, vaikk'ei ollut nähnyt tätä moniin vuosiin. Lisäksi oli siellä eräs poliisitarkastaja ja neljä miestä, jotka olivat ilmeisesti salapoliiseja.

Hän otti taskustaan litteän kahvan ja naskalin, ja sovitti ne yhteen. Sitten hän astui uunin luo ja työnsi naskalin syvälle niiden puuleikkauksien keskelle, jotka reunustivat tulisijaa. Hän väänsi naskalia, ja uuni kääntyi äänettömästi näkymättömissä olevan navan ympäri. Iso epäjumalankuva oli sivuittain hänen oikealla puolellaan, vasemmalla puolella puolikäännöksen tehnyt uuni. Sitten hän avattuaan kirjoituspöytänsä alalaatikon otti sieltä kaksinkertaisen pohjan välistä pienen kotelon ja puuhaili hetkisen sen ääressä. Tekotukka, pitkä riippunenä, terävä leuka, joiden väri sopi niin hyvin hänen kasvoihinsa, ettei asiantuntijakaan olisi tietänyt, missä luonnollinen loppui ja keinotekoinen alkoi — kaikki kiinnitettiin näppärin sormin kohdalleen.

Koputus ovella jatkui yhä, ja nyt hän kuuli lasin särkymisestä syntyvän äänen. Hän oli ottanut pois avaimen, joten siitä ei olisi heille apua, ajatteli hän.

Sitten hän astui puoliympyrän muotoisen uuninedustan sisään ja käänsi jälleen naskalia, tällä kertaa vasemmalle. Kun uuni ja seinä pyörähtivät ympäri, piti hän jalallaan vastaan vaimentaakseen sysäystä, joka syntyi, kun uunin pyörähdysliike lakkasi. Kömpelö Tonger oli kerran antanut sen seisahtua niin äkillisellä sysäyksellä, että hehkuva hiili oli lennähtänyt Malpasin huoneeseen. Naskali tuli jälleen käytäntöön, ja seisoen syrjässä Marshalt näki uunin kääntyvän oikeaan asentoonsa. Hän irroitti naskalin ja kahvan jälleen toisistaan, pani ne takaisin taskuunsa ja lähti sitten hyvin hitaasti astumaan ylös portaita.

Audrey Bedford oli siellä. Vastahakoisesti, vaivalloisesti oli Stanford sen hänelle ilmoittanut. Ja nyt tämä murhenäytelmä, joka ei ollut riistänyt häneltä ainoastaan sitä omaisuutta, jonka hän oli koonnut, vaan uhkasi riistää häneltä hänen henkensäkin, päättyisi Audrey Bedfordiin — josta se oli alkanutkin.

Marshalt pysähtyi sillä kerroksen kohdalla nauttiakseen etukäteen siitä julmasta lopullisesta voitosta, jonka hän saavuttaisi niistä lain koirista, jotka parhaillaan haukkuivat hänen ovellaan innokkaina ottamaan hänet kiinni ja laahaamaan hänet siihen kauheaan aitaukseen, jossa hän saisi kuulla punavaippaisen, valkotukkaisen miehen julistaman kuolemantuomion. Lacyn huulilla oli hymy, joka näytti jähmettyneen niille liikkumattomaksi. Kaikki hänen suunnitelmansa — hänen ponnistuksensa — hänen ovelat juonensa…

Ja sitten hän muisti jotakin, mikä pyyhkäisi pois hänen hymynsä. Miksi ovien sulkulaitteet olivat toimineet, kun hän oli siellä Dick Shannonin kanssa? Oliko siihen olemassa jokin syy? Hän kohautti hartioitaan. Sääsuhteet — ja tuhannet muut seikat voivat vaikuttaa sähkövirran sulkeutumisen…

Nyt hän oli oven ulkopuolella ja taivutti päätään kuunnellen. Hän kuuli käytävästä keveitä askelia ja hymyili jälleen. Puolet siitä julmasta ilosta, jota hän tunsi sydämessään, johtui siitä, että hän jo ennakolta nautti siitä kauhusta, jonka hänen ilmestymisensä herättäisi Audreyssä.

Hän avasi portaissa olevan pienen kaapin, väänsi sähkövirran katkaisijaa ja tiesi, että valot olivat samalla hetkellä sammuneet siinä tyhjässä huoneessa, jonka kautta hän pian kulkisi etsien saalistaan. Hän ei tarvinnut mitään valoa, ei edes sitä taskulamppua, jota oli pitänyt mukanaan valaistakseen kasvonsa ja säikyttääkseen kaikkia, jotka näkivät hänet. Pimeys kuului hänelle, ja Audreylle.

Hän väänsi avainta. Sitä tehdessään hän kuuli Audreyn keveiden askelien kiitävän pitkin käytävää, kuuli hänen jokeltavan jotakin ja oven paukahduksen. Seuraavalla hetkellä hän oli sisäpuolella; avain pistettiin lukkoon, ja lukko käännettiin kiinni. Hän oli kahdenkesken Audreyn kanssa. Audrey Bedfordia ei voinut auttaa Jumala eivätkä ihmiset.

Hänen herkkätuntoiset kätensä hapuilivat seiniä. Hän hiipi hitaasti eteenpäin, kunnes saapui ensimmäiselle ovelle ja avasi sen. Hän ei voinut kuulla sieltä mitään hengitystä, mutta hänen täytyi olla varma. Hän kulki ensin pitkin seiniä ja sitten huoneen poikki kädet levällään ja saapui jälleen käytävään. Toinen huone — se oli sama, jossa Audrey oli ollut. Marshalt tunnusteli jalallaan vuodetta, mutta ei kuullut mitään ääntä, ja teki kierroksensa tässäkin huoneessa. Hän pysähtyi avattuaan kolmannen huoneen oven ja kuunteli. Audrey oli siellä! Marshalt tunsi hänen läsnäolonsa, kuuli jonkun hengittävän.

"Tule tänne, kultaseni! Et voi päästä karkaamaan minun luotani tällä kertaa. Meillä on sopimus; se on lykkäytynyt pitkän aikaa, mutta sinun täytyy pitää se tänään!"

Hän kuuli askelten ääntä lattialta, ja joku pujahti hänen ohitseen. Mutta hän oli kyllin nopea ja seisoi jälleen oviaukossa.

"Ihailijasi on alhaalla, rakastettuni — se pölkkypää Shannon kumppaneineen. Ja sinun isäsi! Et ole tietänytkään, että sinulla on isä, mutta hän on siellä. Hän saa nähdä sinut… myöhemmin. Sinä ja minä menemme ulos yhdessä. Se on hyvä loppu sille miehelle, jota hän vihaa, mutta hän ei ole saava mitään iloa siitä."

Äkkiä hän syöksähti eteenpäin ja sai kiinni jostakin käsivarresta. Se ei ollut se käsivarsi, jota hän oli odottanut. Ja nyt, hänen siinä seisoessaan, ilmestyi omituinen ja kammottava keltainen valo hänen rintansa tasalle. Hän näki edessään omat kasvonsa — nenän, leuan, pään!

Toinen Malpas — kauhistava, hirvittävä — piti kiinni hänen käsivarrestaan.

"Hyvä Jumala! Mitä se on?" huudahti hän ja yritti vääntää itsensä vapaaksi.

"Tule mukaan!" sanoi ontto ääni.

Kirkaisten tempaisi Lacy Marshalt itsensä irti ja kääntyi juoksemaan pakoon. Samassa valot syttyivät palamaan, ja katsottuaan taakseen hän näki jäljennöksen omasta itsestään! Malpasin! Mutta hänhän oli Malpas!

"Piru sinut periköön!" ähkyi hän ja veti esiin revolverinsa.

Revolveri sylki kerran — kahdesti.

"Säästä itseltäsi se vaiva, ystäväiseni", sanoi hänen kaksoisolentonsa. "Ammuksesi ovat tyhjiä — olen vaihtanut ne äskettäin!"

Raivosta ulvoen sinkosi Marshalt revolverinsa häntä kohden. Mies kyyristyi, ja seuraavassa hetkessä hän oli kiinni Marshaltin kurkussa.

Ja jossakin taempana hämärässä seisoi Audrey väännellen kauhusta käsiään. Mutta hänen sydämessään orasti uusi elämä.