XIII.

Bunny puhuu suoria sanoja.

Toisinaan on vaikea vetää viiva ihmiselämän poikki ja sanoa täsmällisesti: "Se ura alkoi tästä." Martin Eltonin olivat tehneet rikolliseksi luonnollisessa järjestyksessä toisiaan seuraavat tapahtumat, jotka kaikki perustuivat koko ihmiskunnalle yhteiseen haluun elää tekemättä työtä.

Hän oli käynyt läpi erään korkeakoulun, mutta saanut jo varhaisella iällään huomata, ettei hänellä ollut mitään muita varoja kuin miellyttävä esiintymistapa, kyky keskustella hauskasti ja joukko käyttökelpoisia ystäviä. Hän meni sinne, missä hänen kykynsä hankkivat hänelle suurimmat osingot; ja kun hänellä ei ollut esteenä omatunto eikä liian ankara kunniallisuus, joutui hän luonnollisesti sellaisten miesten ja naisten seuraan, jotka hankkivat toimeentulonsa älynsä terävyydellä. Hän oli käynyt pelitaloissa (jollaisessa hän oli ensikerran tavannut Doran ja huomannut saavansa hänestä puolison, joka oli yhtä vapaa typeristä arveluista); hän oli järjestänyt varkauksia, jotka olivat luonteeltaan jossakin määrin maantierosvouksen kaltaisia; hän oli sekaantunut petoksiin kilpa-ajoradalla ja saanut kaikki yrityksensä tuottoisiksi.

Toisen ja kolmannen näytöksen välillä teatterissa, jonne Dora oli vienyt hänet mukanaan, hän lähti harhailemaan lämpiöön. Siellä oli useita henkilöitä, jotka tunsivat hänet ja nyökkäsivät hänelle, mutta ainoastaan yksi, joka yritti päästä keskusteluun hänen kanssaan, sillä Martin ei ollut seuranhaluista lajia. Hän oli mieluummin yksin omine ajatuksineen, ja ennen kaikkea tänä iltana.

"Halloo, Elton!"

Hän hymyili koneellisesti ja olisi jatkanut kulkuaan, mutta mies, joka oli hänet pysähdyttänyt, ei ollut tietääkseenkään hänen yksinäisyydenhalustaan.

"Olen kuullut, että Stanford on matkustanut Italiaan — se mies on varmasti sellainen lintu, joka on kahdessa paikassa samalla kertaa. Onko jotakin tekeillä?"

"Ei mitään", vastasi Martin terävästi. "Lontoo on ollut koko lailla ikävä siitä lähtien, kuin Melilla Snowdenin huoneistoon Albemarlessa murtauduttiin ja hänen helmensä vietiin."

Slick Smith nauroi pehmeästi.

"Olen syytön", sanoi hän, "mutta kuitenkin sanon, että ne olivat hänen omaa väkeään. Varkaus oli koko lailla hyvin järjestetty, ja se melu, jonka hänen sanomalehtiasiamiehensä siitä nosti, oli omiaan kiinnittämään häneen yleisön huomion. Minun mielipiteeni Melillasta, sekä näyttelijättärenä että naisena, on mennyt aivan alas. Jos teillä on jotakin sellaista työtä, jonka minä voin tehdä, niin ilmoittakaa minulle. Mutta sen on oltava kunniallista."

"Tulkaa jonakin päivänä panemaan paikalleen hella keittiössäni", murisi Martin, joka ei ollut aivan parhaalla tuulella.

"Uunit ovat erikoisalani", sanoi Slick hämmentymättä. "Tahdotteko hyvän sikarin?" Hän tarjosi kotelostaan.

"En!"

"Ehkäpä olette oikeassa", myönsi toinen. "Olen saanut ne joululahjaksi. En voi saada ketään koettelemaan niitä. Oletteko tavannut Shannonin?"

Martin huokasi raskaasti.

"Rakas ystävä, en ole tavannut Shannonia enkä haluakaan tavata häntä. Suoraan sanoen en ole tällä kertaa keskustelutuulella."

"Se on ikävää", sanoi Slick pahoitellen. "Minä taas tunnen itseni puheliaaksi ja olen kyllästynyt puhumaan itsekseni. Se on niin ikävystyttävää."

"Te olette vaarassa ikävystyttää minua", Martin hymyili huonosta tuulestaan huolimatta.

"Olen sen kylläkin huomannut. Olen vastuussa ilmapiiristä. Lacy Marshalt on toista lajia."

Hänen sanoissaan ei ollut mitään erikoista korostusta. Puhuessaan hän parhaillaan sytytti sikariaan, huolellisesti ja varovaisesti.

"En tiedä paljoakaan Marshaltista", sanoi Martin lyhyesti.

"En sitä luullutkaan. Minä puolestani tunnen häntä hiukan. Hän on varas, hänkin. Ja se, mitä hän varastaa, jättää jälkeensä huomattavan aukon. Te olette koko lailla kelpo mies, Elton."

Viimeisen huomautuksen näennäinen epäjohdonmukaisuus ei jäänyt hänen kuulijaltaan huomaamatta.

"En luule, että menisin pitemmälle, jos olisin teidän sijassanne", sanoi Martin Elton levollisesti. "Koetatte kai olla kohtelias, vai mitä?"

"En koeta. Olen luonnollisesti sitä." Slick Smithin hymy oli leveätä ja aseettomaksi tekevää. "Mutta kello soi — saamme nähdä, meneekö hän naimisiin herttuan kanssa ja lähettää maalaiskosijansa takaisin kotikyläänsä. Luulen, ettei hän tee sitä — niin ei tehdä koskaan näytelmissä."

Ajaessaan kotiin sinä koleana iltana Elton ajatteli Slick Smithiä. Hän ei ollut nauttinut näytelmästä, eikä myöskään Dora, ja kumpikin oli hyvin pidättyväisellä tuulella. He eivät vaihtaneet koko matkalla yhtään sanaa.

Elton seurasi vaimoansa salonkiin ollen täysin varustautunut ottamaan vastaan tulossa olevan purkauksen, jollei hän ollut erehtynyt.

"Mikä sinua vaivaa, Bunny? Olet puhunut tuskin sanaakaan koko iltana. Olen väsynyt pahaan tuuleesi! Sinä teet minut niin hermostuneeksi, että tuskin tiedän, mitä teen!"

Elton puri poikki pään sikarista ja sytytti sen kiinnittäen kaiken huomionsa tulitikkuun.

"En ole pahalla tuulella. Olen vain ajatuksissani, siinä kaikki", sanoi hän heittäen tikun tuleen, ennenkuin istuutui tilavan sohvan nurkkaan. "Oletko kuullut mitään muuta sisarestasi?"

"Enkä ole", tiuskaisi Dora, "ja suokoon Jumala, etten kuulisi hänestä enää koskaan! Siitä ruikuttavasta tyrmäntuttavasta!"

Elton otti sikarin suustaan ja tarkasteli sitä huolellisesti.

"En muista hänen ruikuttaneen; ja jos hän on tyrmäntuttava, niin me olemme tehneet hänet siksi", sanoi hän.

Dora tuijotti häneen hämmästyksissään.

"Sinähän puhut nyt aivan uudella äänellä, Bunny. Työnsithän hänet suorastaan ulos ovesta, kun hän viimeksi oli täällä."

Martin nyökkäsi.

"Niin, en ole sitä unohtanut", sanoi hän rauhallisesti. "Lontoo on mätä paikka kauniille tytöille olla yksin, ilman rahaa tai ystäviä. Toivon, että tietäisin, missä hän on."

Typerä hymy kohosi Doran kauniille kasvoille.

"Niin, kauniit tytöthän ovat aina olleetkin heikkoutenasi", sanoi hän ivallisesti.

Martin teki vastenmielisyyttä ilmaisevan eleen. Oli hetkiä, jolloin Wechester Collegessa omaksutut opetukset heräsivät unestaan ja antoivat todistukseni olemassaolostaan.

"Hänen kauneutensa merkitsee minulle vähemmän tällä hetkellä kuin hänen avuttomuutensa. Eikö hän ole kirjoittanut?"

"Luonnollisesti hän ei ole kirjoittanut", sanoi hänen vaimonsa halveksivasti. "Sekö sinut on tehnyt niin synkäksi? Bunny-parka!" pilkkasi hän. "Hänellä on lempeä sydän ahdingossa olevaa kaunotarta kohtaan."

Martin katsoi häneen hetkisen kylmän tutkivasti, mikä sai hänet raivostumaan.

"Mikä sinua vaivaa?" kysyi hän ääni vihasta väristen. "Sano minulle, mitä sinulla on sydämelläsi — sillä jotakin siellä kuitenkin on!"

"Niin, kyllä siellä on jotakin", myönsi Bunny Elton; "itse asiassa useitakin seikkoja, ja Audrey on yksi niistä. Tyttö voi nähdä nälkää. Jumala tietää, mitä hänelle on voinut tapahtua."

"Jättäkäämme hänet Hänen haltuunsa", sanoi Dora tekohurskaasti, ja hänen silmäkulmansa vetäytyivät ryppyyn.

"Olen ajatellut viime aikoina", sanoi Martin, "että jos sinä käyttäydyt tällä tavalla omaa sisartasi kohtaan, niin minkähänlaisen kohtelun minä saisin osakseni, jos asiat menisivät hullusti ja sinun olisi tehtävä pikainen vaali minun ja turvallisuuden välillä?"

"Turvallisuus tulisi voittamaan", sanoi Dora kylmästi. "En tahdo pitää sinua väärässä luulossa, Bunny. 'Sauve qui peut' on minun tunnussanani."

Hän potkaisi kengät jalastaan ja pani sijaan punaiset yötohvelit, jotka olivat uunin edessä.

"Ja siinäkö kaikki? Huolestuttaako sinua ainoastaan ajatus kotoa ajetusta pienestä tyttöraukasta?" kysyi hän pilkallisesti hymyillen.

"On toinenkin asia", sanoi Martin. Hän viskasi sikarinsa tuleen ja nousi seisomaan. "Dora" — hänen äänensä oli jääkylmä — "mr Lacy Marshalt ei ole suositeltava tuttavuus".

Dora katsoi ylös silmät selko selällään.

"Eikö hän ole kunniallinen?" kysyi hän viattomasti.

"On olemassa koko joukko kunniallisia miehiä, joiden kanssa kukaan säädyllinen nainen ei voi syödä päivällistä Shavarrin yksityishuoneessa", sanoi Martin harkitusti. "Lacy Marshalt on yksi niistä."

Dora loi jälleen silmänsä tuleen; värit vaihtuivat hänen poskillaan.

"Olet vakoillut minua, eikö niin? Marshalt voi olla hyvin hyödyllinen mies tuntea erinäisissä tapauksissa."

"Hänestä ei ole mitään hyötyä minulle missään tapauksessa", sanoi Martin Elton; "ja hän ei ole koskaan niin hyödytön, kuin syödessään päivällistä salaa vaimoni kanssa."

Seurasi pitkä hiljaisuus.

"Olen ainoastaan kerran syönyt hänen kanssaan päivällistä Shavarrilla", puhui Dora lopuksi. "Aikomukseni oli kertoa siitä sinulle, mutta unohdin koko asian. Sadat ihmiset syövät päivällistä yksityishuoneessa Shavarrilla", sanoi hän uhmailevasti.

Martin nyökkäsi.

"Ja minulla on erikoisesti syytä huolehtia siitä, ettet sinä olisi samanlainen kuin joku näistä sadoista", sanoi hän. "Sinä olet ollut hänen kanssaan päivällisillä kaksi kertaa, se on aivan varmaa — kaksi kertaa, mikäli minä tiedän; luultavasti useamminkin. Dora, se ei saa enää tapahtua."

Dora ei vastannut.

"Kuuletko sinä?"

Dora kohautti olkapäitään.

"Olen saanut hirveän vähän elämästä", sanoi hän nyyhkyttäen. "Ainoat ihmiset, joita tapaan, olette Stanford ja sinä sekä ne pikku varkaat, joita te käytätte eri yrityksissänne. Tahdon olla tekemisissä jonkun kanssa, joka ei kuulu samaan joukkoon — toisinaan. Se on aivankuin raikkaan ilman tuulahdus, joka saa minut unohtamaan sen ummehtuneen ilmapiirin, jossa elän."

Hän ei nähnyt miehensä kyynillistä hymyä, mutta kun hän tunsi tämän, voi hän arvata, kuinka. Martin suhtautuisi hänen puolustukseensa.

"Tavattoman liikuttavaa", sanoi Martin. "Piirtämäsi kuva puhtaasta lapsesta, joka pyrkii palauttamaan menetetyn viattomuutensa muiston, liikuttaa minua syvästi. Mutta jos tahdot palata luontoon, niin minä ehdotan joitakin muita tapoja kuin kahdenkeskisiä päivällisiä Shavarrilla. Ne eivät sovi, Dora. Sinä et saa mennä enää."

Dora katsahti ylös pikaisesti.

"Mutta jos minä tahdon mennä…", aloitti hän uhmailevasti.

"Sinä et mene enää", sanoi Martin melkein kuiskaten. "Jos teet sen, niin minä etsin käsiini mr Lacy Marshaltin ja lasken kolme kuulaa sen taskun lävitse, jossa hän pitää oivallisia sikarejaan. Mitä teen sinulle, sitä en tiedä", sanoi hän asiallisella äänellä. "Se riippuu kokonaan minun mielialastani sillä hetkellä ja sinun — sinun läheisyydestäsi. Kuvittelen melkein siitä tulevan kolminkertaisen murhenäytelmän."

Doran kasvot olivat kalmankalpeat. Hän yritti puhua, mutta ei voinut saada sanojaan järjestykseen. Sitten hän äkkiä oli Martinin jalkojen juuressa ja syleili hänen polviaan.

"Voi, Bunny, Bunny!" nyyhkytti hän. "Älä puhu sellaista; älä puhu sellaista! Teen, mitä tahdot… siinä ei ollut mitään pahaa… vannon, ettei siinä ollut mitään, Bunny… Menin sinne vain ylimielisyydestä."

Martin kosketti kädellään hänen kultaista tukkaansa.

"Sinä merkitset minulle hyvin paljon, Dora", sanoi hän lempeästi. "En ole antanut sinulle kaikkein parasta koulutusta ja luulen heittäneeni pois kaikki ne hyvät vanhat moraaliset periaatteet, jotka ovat useimpien ihmisten ohjeena. Mutta on yksi, josta pidän kiinni ehdottomasti — se on 'rehellinen peli varkaiden kesken', Dora… rehellinen peli varkaiden kesken!"

Dora oli ollut vuoteessa kaksi tuntia, kun Martin yhä vielä istui takkavalkean jätteiden ääressä, sytyttämätön sikarinpätkä valkoisten hampaittensa välissä, alakuloisesti tuijottaen sammuneeseen valkeaan. Ne olivat olleet kaksi katkeraa tuntia, kun hän oli katsonut alastonta totuutta kasvoista kasvoihin ja oli turvautunut kaikkeen filosofiaansa ja kokemukseensa arvostellessaan sitä naista, jota rakasti. Tämä hyvännäköinen nuori mies virheettömine hipiöineen ja keikarimaisine pukuineen oli hyvin inhimillinen.

Hän nousi pystyyn, avasi kirjoituspöydän laatikon, otti sieltä pienen browningpistolin ja istui neljännestunnin tulisijan edessä pistoli kämmenellään ja vakavat silmänsä aseeseen kiintyneinä. Hän kuuli kahisevaa ääntä ulkopuolelta ja pisti aseen taskuunsa, kun Dora yöasussaan tuli huoneeseen.

"Kello on jo yli kaksi, Bunny", sanoi Dora huolestuneella äänellä. "Etkö tule nukkumaan?"

Martin nousi kankeasti ja ojenteli jäseniään.

"Ethän ole enää pahalla tuulella, Bunny, eikö niin?" kysyi Dora pelokkaasti.

Hänen silmänsä olivat vielä itkusta punaiset; käsi, jonka hän laski Martinin käsivarrelle, vapisi. Martin otti sen omaansa ja taputti sitä.

"Ei, en ole enää pahalla tuulella", sanoi hän. "Aloitamme uudelleen alusta."

"Mutta, Bunny", itki Dora, "ei ole tarpeen aloittaa uudelleen. Minä vannon sinulle…"

"Aloitamme uudelleen", sanoi Bunny ja suuteli häntä.