LXVI.

Takateitse.

Slick Smithin oli noudatettava tavatonta varovaisuutta. Hän tiesi, että jokainen siviilipukuinen poliisimies Lontoossa oli häntä etsimässä, eikä hän ollut sitä tyyppiä, jolle tekoparta antoi uutta oman arvon tuntoa.

Sää suosi häntä; sade jatkui ja jatkui ja yhä vielä jatkui. Mr Smith siunasi sydämessään ankaria luonnonvoimia; ne tekivät hänelle mahdolliseksi päästä aivan niiden miesten nenien editse, jotka olivat häntä etsimässä. Hän veti alas pehmeän huopahattunsa reunan, nosti kauluksensa silmiinsä saakka ja kulki kadun poikki.

Taksa-autoja on harvassa sateisina päivinä, sillä sellaisetkin henkilöt, joita autonkuljettajat sanovat "amatööriratsastajiksi", kaivavat esiin lanttinsa ja antautuvat autohurjisteluun, josta he eivät haaveilisikaan muissa tapauksissa. Mutta mr Smithillä oli onnea; hän löysi ensiluokkaisen auton, joka sattumalta oli vapaana.

"Ottakaa kiinni tuo pitkä, keltainen auto. Tavoitatte sen Regent Streetin tungoksessa. Pitäkää se näkyvissä", sanoi hän ja olikin ehtinyt aivan Dickin kintereille, ennenkuin tämä oli selvinnyt siitä tungoksesta, joka kasautuu varhaisina aamuhetkinäkin Oxford Circukselle.

Niinkuin Smith epäili, oli Shannon matkalla Marshaltin taloon. Kun hän oli saanut varmuuden siitä seikasta, antoi hän autonkuljettajalleen määräyksen muuttaa suuntaa ja astui pois autosta viidenkymmenen metrin päässä aukiosta sellaisessa paikassa, missä häntä ei kukaan pitänyt silmällä. Takakadut olivat tähän aikaan aamulla täynnä ääntä, sillä autonkuljettajat olivat täydessä työssä vaunuvajoissaan, ja paria kuorma-autoa pantiin kuntoon päivän töitä varten avonaisella kadulla.

Kaikilla näillä miehillä oli kyllin puuhaa omissa tehtävissään ollakseen uteliaita, joten kukaan ei huomannut sitä tanakkaa miestä, joka ilman päämäärää käveli sen aitauksen vierustalla, joka erotti Portman Squaren varrella olevien talojen pihat tästä takakadusta. Kukaan ei myöskään nähnyt hänen pujahtavan sisään siitä portista, joka vei hänet Malpasin talon takapuolelle. Ja jos joku olisi nähnytkin, niin takakaduilla oli näinä päivinä maleksinut niin paljon outoja miehiä, että näkijä olisi pitänyt häntä salapoliisina eikä olisi välittänyt asiasta sen enempää, sillä Portman Squaren murhan herättämä mielenkiinto oli jo melkein kokonaan haihtunut.

Dickin, joka ei tietänyt, että häntä seurattiin, eikä olisi siitä välittänyt, vaikka olisi tietänytkin, päästi sisään eräs palvelustytöistä. Hänet ohjattiin heti ylös lukuhuoneeseen, missä mr Marshalt istui yksin synkin ilmein, jota hänen vieraansa saapuminen ei ollut omiaan poistamaan.

"Tahdon tavata Stanfordia, mr Marshalt, mutta sillä välin pyytäisin teitä tulemaan minun mukanani tuohon salaperäiseen taloon ja kertomaan minulle kaiken, mitä teille siellä tapahtui."

Marshalt nousi seisomaan hiukan vitkastellen.

"En pidä siitä paikasta", sanoi hän ärtyisästi, "mutta teillä on oikeus saada tietää kaikki täsmälleen, niinkuin se tapahtui. Voitteko päästä sinne sisään?"

"Minulla on avain, jos sähkölaitteet eivät ole toimimassa."

Hän selitti järjestelmän, jolla ovet avattiin ja suljettiin.

"Minä arvasinkin sen, kun menin sinne", nyökkäsi Marshalt. "Suoraan sanoen sitä samaa järjestelmää tarjottiin minullekin, mutta minä en huolinut siitä. Se olisi hyvin hankala, jos sähkövirta joutuisi epäkuntoon."

"Virta joutuu epäkuntoon tänään iltapäivällä", sanoi Shannon. "Järjestän niin, että se katkaistaan erilleen pääjohdosta. Tahdotteko tulla nyt, vai odottaisitteko mieluummin siksi, kunnes olette syönyt aamiaisenne? Minulla ei ole mitään kiirettä."

"Tulen nyt heti", sanoi Marshalt.

Hän meni alas salapoliisin kanssa ja puki yllensä sadetakin, ja he lähtivät yhdessä viereiseen taloon. Avain kääntyi Malpasin ulko-oven lukossa, ja ovi aukeni. Dick näki puisen kiilan hallin lattialla ja työnsi sen terävän pään avonaisen oven alle Marshaltin seuratessa mielenkiintoa osoittaen hänen hommiaan.

"Tahtoisitteko, että kertoisin teille kaiken, mitä minulle tapahtui sinä iltana, jolloin minua ammuttiin? Minä tulin sisään tästä ovesta", sanoi hän, "ja, niinkuin tiedätte, ei minua vastaanottamassa ollut ketään."

Hän ohjasi kulun ylös portaita puhuen kaiken aikaa. Seuraavassa kerroksessa hän pysähtyi.

"Olin jossakin näillä paikoin, kun ääni pyysi minua tulemaan sisään. Luulen sanoneeni, että olin portaiden juuressa — ei, olen oikeammassa sanoessani, että olin jossakin näillä paikoin."

He menivät sisälle pitkään huoneeseen, ja Dick veti auki ikkunan verhot.

"Tahdotteko nyt kuvata minulle, missä Malpas seisoi ampuessaan? Asettukaa samaan asemaan, mr Marshalt."

Lacy meni huoneen toiseen päähän, niin että hänen selkänsä oli kätkössä olevan kuvapatsaan kohdalla.

"Hän oli tässä", sanoi hän, "ja minä olin siinä, missä te seisotte".

"Koko asia on minulle aivan selvä." Dick puhui hyvin harkitusti. "Luulen, että minulla oli ratkaisu jo viikko sitten — se on…"

Samassa ovi sulkeutui pamahtaen.

"Mitä se oli?" kysyi Lacy hätkähtäen.

Shannon ei ollut millänsäkään. Hän oli jo tottunut tällaisiin tapahtumiin.

"Näyttää siltä, kuin ovet olisivat sulkeutuneet meidän takanamme."

Hän koetti työntää oven auki, mutta ei onnistunut yrityksessään. "Missä on Stanford?" kysyi hän sitten.

"Hän on jossakin minun talossani", sanoi Marshalt hitaasti. "Kuka sen teki?"

"Sen juuri aion ottaa selville — tänään", sanoi Shannon, "ja te tulette auttamaan minua. Kas, nyt ovi aukeni jälleen!"

Se aukeni hitaasti.

"Se on omituista", mutisi Marshalt.

Hän meni nopeasti ulos huoneesta ja katsoi porraskaiteiden yli.

"Se on hyvin omituista! Mutta te puhuitte minulle jostakin epäjumalankuvasta — missä se on?"

Dick meni hänen kanssaan takaisin huoneeseen ja veti syrjään verhot — ja hätkähti huudahtaen taaksepäin. Epäjumala oli siellä — ja jotakin muutakin. Mustalla marmorijalustalla makasi velttona, pää toisella ja jalat toisella puolella riippuen — Big Bill Stanford!