IV.

Kunnianarvoisa Lacy.

Lacy Marshalt oli aikoinaan ollut Etelä-Afrikan lakiasäätävän neuvoston senaattorina, minkä vuoksi häntä kohteliaisuudesta sanottiin "kunnianarvoisaksi", mikä seikka oli mr Tongerille, hänen kamaripalvelijalleen, melkoisen huvin lähteenä.

Hän tuli kylvystään eräänä ikävänä aamuna puettuna ainoastaan housuihin ja silkkipaitaan, jonka alta hänen kookkaan ruumiinsa lihakset selvästi näkyivät. Siten hän näytti vähemmän miltään lainsäätäjältä kuin siltä, mitä hänen nimensä oli merkinnyt Etelä-Afrikassa — onnen soturilta, joka oli voittanut ainakin tämän menestyksen merkin, palatsimaisen kodin Portman Squaren varrella.

Hän seisoi pitkän aikaa tuijottaen synkästi aukiolle. Sade oli seurannut sumua itsestään selvänä asiana; Englannissa satoi aina — murheellisesti, yhtä mittaa, alakuloisen naisen tavoin. Hän ajatteli ikävöiden aurinkoista kotiaan Muizenburgissa, False Bayn leveätä, penikulmien pituista rantamaa ja sinisiä laineita, Constantian rinteillä olevaa viinitarhaansa.

Hän käänsi hätkähtäen päänsä makuuhuoneeseen päin. Joku naputti hiljaa oveen.

"Sisään!"

Ovi aukeni, ja hänen vanha kamaripalvelijansa pujahti sisään tavanomainen ovela hymy huulillaan.

"Posti tuli", sanoi hän kursastelematta ja pani käden täyden kirjeitä pienelle kirjoituspöydälle.

"Sano 'sir'", ärisi Lacy. "Alat taas unohtaa käyttäytymistavat."

Tonger väänsi kasvojensa toisen puoliskon irvistykseen.

"Opin ne kyllä uudelleen", sanoi hän luontevasti.

"Pidä sitten huoli siitä. Voin saada sata kamaripalvelijaa Lontoosta neljännellä osalla siitä, mitä maksan sinulle — nuorempia miehiä ja kaksikymmentä kertaa käyttökelpoisempia", uhkasi hänen isäntänsä.

"Sen kyllä uskon, mutta he eivät tekisi, mitä minä teen puolestanne", sanoi Tonger; "ja te ette voisi luottaa heihin. Ette voi ostaa uskollisuutta. Luin se eräästä kirjasta äskettäin."

Lacy Marshalt oli valinnut yhden kirjeen toiste joukosta, kirjeen, joka oli suljettu tummansiniseen kuoreen ja jonka osoite oli kirjoitettu huonolla käsialalla. Hän repäisi sen auki ja luki:

"O. K. Murtumaisillaan."

Kirjeessä ei ollut mitään allekirjoitusta.

Kookas mies mutisi jotakin ja heitti kirjeen kamaripalvelijalle.

"Lähetä hänelle kaksikymmentä puntaa", sanoi hän.

Tonger luki paperinpalasen vähintäkään epäröimättä.

"Murtumaisillaan?" hän mietiskeli. "Hm! Osaako hän uida?"

Lacy katsoi häneen terävästi.

"Mitä tarkoitat?" tiukkasi hän. "Tietysti hän osaa uida — tai osasi. Uida niinkuin hylje. Kuinka niin?"

"Ei mitään."

Lacy Marshalt katsoi häneen pitkään ja terävästi.

"Luulen sinun käyvän pehmeäksi toisinaan. Katso tätä kirjekuorta. Siinä on Matjesfonteinin postileima. Niin oli viime kerrallakin. Miksi hän kirjoittaa sieltä, yli sadan mailin päästä Kapkaupungista?"

"Sokea ehkä", ehdotti Tonger. Hän pisti paperinpalasen liivintaskuunsa. "Miksi ette vietä talvea Kapkaupungissa, baas?" kysyi hän.

"Koska olen mieluummin Englannissa."

Marshalt veti puhuessaan parhaillaan ylleen paitaansa, ja jokin hänen äänensävyssään kiinnitti miehen huomiota.

"Sanon teille jotakin, Lacy, viha on pelkoa!"

Toinen tuijotti häneen.

"Viha on pelkoa? Mitä tarkoitat?"

"Tarkoitan, ettei voi vihata jotakuta miestä pelkäämättä häntä. Juuri pelko muuttaa vastenmielisyyden vihaksi. Ilman vihaa on olemassa vain… no niin, jotakin — ylenkatse, mitä tahansa. Mutta se ei voi olla vihaa."

Marshalt oli ryhtynyt jatkamaan pukeutumistaan.

"Oletko lukenut senkin kirjasta?" kysyi hän peilin edessä seisoen.

"Se on omista aivoistani", sanoi Tonger ottaen käsiinsä liivit ja harjaten niitä jokseenkin huolimattomasti. "Kuulkaapas, Lacy, kuka on se mies, joka asuu tässä vieressä? Olen aikonut kysyä sitä teiltä. Malpas tai jokin sellainen on hänen nimensä. Eilen illalla juttelin erään poliisin kanssa, ja hän sanoi uskovansa, että se mies on päästään pilalla. Hän asuu yksinään, hänellä ei ole yhtään palvelijaa, vaan hän hoitaa itse kaikki taloustehtävänsä. Talossa on kaikkiaan kuusi huoneistoa, mutta hän ei tahdo antaa niistä yhtään vuokralle. Pitää yksin koko roskan. Kuka hän on?"

Lacy Marshalt murisi yli olkansa.

"Näytät tietävän kaiken siitä; miksi kysyt minulta?"

Tonger hieroi nenäänsä hajamielisenä.

"Kun se ei vain olisi hän?" arveli hän, ja hänen isäntänsä kääntyi äkisti ympäri.

"Mene tiehesi täältä, sinä juoruileva, vanha narri!"

Antamatta miljoonamiehen raivon saattaa itseään vähimmässäkään määrin levottomaksi Tonger asetti liivit tuolin selkämykselle.

"Se yksityisetsivä, jota lähetitte hakemaan tuonottain, on odottamassa", sanoi hän, ja Lacy päästi kirouksen.

"Miksi et sanonut minulle?" ärisi hän. "Olet käymässä käyttökelvottomaksi, Tonger. Jonakin päivänä potkin sinut ulos ovesta ja otan tuon irvistyksen pois naamastasi! Pyydä hänet sisään."

Nukkavieruisen näköinen mies, joka astui sisään hymyili kunnioittavasti työnantajalleen.

"Voit mennä, Tonger", murisi Marshalt.

Tonger lähti verkalleen.

"No?"

"Löysin hänet", sanoi asiamies ja avaten lompakkonsa otti sieltä valokuvan, jonka ojensi miljoonamiehelle.

"Se on hän", nyökkäsi tämä. "Mutta ei ollut vaikea löytää häntä, kun kerran tiesitte kylän. Kuka hän on?"

"Audrey Bedford."

"Bedford? Oletteko varma?" kysyi toinen nopeasti. "Asuuko hänen äitinsä siellä?"

"Hänen äitinsä on kuollut — viisi vuotta sitten", sanoi asiamies.

"Onko hänellä sisaria?"

Asiamies pudisti päätänsä.

"Mikäli voin saada selville, on hän ainoa lapsi. Minulla on kuva hänen äidistään. Se on ryhmäkuva, joka on otettu kirkkomarkkinoilla vuonna 1913."

Hän poisti paperin kainalossaan olleen käärön ympäriltä. Lacy Marshalt vei kuvan lähemmäksi valoa.

"Tuo on hän!" Hän osoitti erästä henkilöä.

"Jumalani, kuinka ihmeellistä! Kun näin tytön, minulla oli tunne… vaisto."

Hän katkaisi äkisti lauseensa.

"Tunnetteko hänet siis, sir?"

"En!" Vastaus oli melkein karkean jyrkkä. "Mitä hän hommailee? Asuuko hän yksinään?"

"Oikeastaan hän teki niin. Hänellä oli talossa muuan vanha vaimo, joka auttoi häntä kanalan hoidossa. Hän matkusti eilen Lontooseen. Mikäli minulle kerrottiin kylässä, on hän menettänyt omaisuutensa, ja hänen oli pakko myydä talonsa."

Miljoonamies seisoi mieliasennossaan ikkunan ääressä tuijottaen eteensä näkemättä mitään, ankarat, kovat kasvot ilmeettöminä.

Kuinka ihmeellistä! "Viha on pelkoa", kuiskasi Tongerin äänen kaiku — hän pudisti pois muistutuksen kohauttamalla leveitä hartioitaan.

"Sievä tyttö, eikö totta?"

"Viehättävä, ajattelin minä", sanoi salapoliisi! "En ole erikoisemmin pätevä tuomariksi, mutta hän näytti minusta tavallisuudesta poikkeavalta."

Lacy murisi myöntävästi.

"Aivan niin… tavallisuudesta poikkeava."

"Minulla oli vähän vaikeuksia Fontwellissa — en luule siitä tulevan olemaan mitään seurauksia, mutta teidän on hyvä tietää se siltä varalta, että se tulee teidänkin korviinne." Mies näytti jonkin verran huolestuneelta. "Me yksityisetsivät olemme huomanneet voivamme työskennellä paljon paremmin, jos annamme ihmisten uskoa, että olemme säännöllisen poliisin palveluksessa. Minun oli uskoteltava olevani etsimässä erästä kanavarasta — majatalossa minua luultiin Scotland Yardin mieheksi."

"Siinä ei ole mitään pahaa, mr Willitt", sanoi toinen kylmästi hymyillen.

"Ei yleensä", sanoi Willitt, "mutta pahaksi onneksi kapteeni Shannon sattui pysähtymään majataloon vaihtaakseen pyöränrenkaan autoonsa."

"Kuka on Shannon?"

"Hän on tärkeä tekijä nykyisin Scotland Yardissa", sanoi Willitt. "Uusi toimeenpaneva komissaari. Tähän saakka komissaarit ovat olleet virkailijoita, joilla ei ole ollut pidättämisoikeuttakaan. Shannon siirrettiin Scotland Yardiin Intian osastosta, koska siellä on ollut äskettäin eräitä skandaaleja — lahjomisjuttuja. Hän antoi minulle kamalan ripityksen siitä, että olin uskotellut kuuluvani säännölliseen poliisiin. Ja hänen kielensä… Huh! Se mies voi pistää mailin päähän!"

"Ei kai hän saanut selville, mitä te olitte tiedustelemassa — sitä tyttöä?"

Salapoliisi pudisti päätänsä.

"Ei. Se on melkein ainoa asia, jota hän ei saanut selville. Teidän tulee tietää, että kaikkia hänen ajatuksiaan vallitsivat vain Suomen kuningattaren kaulaketjut; niinkuin ehkä tiedättekin."

Kaikesta päättäen Lacy ei kuunnellut hänen puhettaan. Hänen ajatuksensa olivat keskittyneet tyttöön ja tämän yhteyteen kuuluviin mahdollisuuksiin.

"Annoitteko hänen lähteä saamatta hänen osoitettaan? Se oli koko lailla heikkoa. Hankkikaa hänen osoitteensa. Etsikää sitten hänet käsiin ja pyrkikää hänen tuttavuuteensa. Voitte olla vaikka liikemies, joka on etsimässä mahdollisuuksia rahojen sijoittamiseen — lainatkaa hänelle rahaa — mitä tahansa hän tarvitsee — mutta tehkää se sillä tavalla, ettette säikytä häntä."

Hän otti lompakostaan puoli tusinaa seteleitä, rypisti ne palloksi ja heitti ne ojennettuun käteen.

"Tuokaa hänet tänne päivälliselle jonakin iltana", sanoi hän hiljaa. "Teidät voidaan kutsua pois puhelimitse."

Willitt katsoi häneen terävästi ja pudisti päätään epäröivästi.

"En tiedä… se ei kuulu minun alaani…"

"Tahdon puhua hänelle — kertoa hänelle jotakin, jota hän ei tiedä. Saatte viisituhatta".

Yksityissalapoliisi sai suuret silmät.

"Viisituhatta? Katsotaan…"

Jäätyään yksin Lacy palasi ikkunan ääreen jatkaen utuisen aukion tarkastelua.

"Viha on pelkoa!"

Hän kerskaili sillä, ettei ollut koskaan pelännyt. Säälimättömästi, tunnottomasti hän oli kulkenut ihmissydämiä polkien kohti päämääräänsä pelkäämättä mitään. Kolmessa maanosassa oli naisia, jotka kirosivat hänen nimeään ja muistoaan, katkeria miehiä, jotka hautoivat kostoa päivin ja öin. Hän ei pelännyt. Hänen vihansa Don Torringtonia kohtaan oli… juuri vihaa.

Niin hän lohdutti itseään, mutta syvällä hänen sielunsa salaisissa kätköissä polttivat vanhan kamaripalvelijan sanat, joita hän ei voinut sammuttaa: "Viha on pelkoa".