LII.
Reading edition
Mr Torringtonin sihteeri.
Mr Willitt oli aina hermostunut Dan Torringtonin läsnäollessa. Tällä kertaa hän oli sitä vieläkin enemmän tämän vanhan miehen silmien häntä tarkkaan tutkistellessa.
"Annan Stormerin päättää monista minun erikoista tarpeistani, mutta kun sihteerin ottaminen tulee kysymykseen, niin luulen itse olevani paras ratkaisija, mr Willitt. Tahdotteko ilmoittaa sen johtajallenne?"
Willitt vääntelehti tuolillaan hyvin epämukavassa asennossa. Hän oli jo joutunut istumaan aivan tuolin reunalle, ja seuraava liike olisi saattanut hänet putoamaan lattialle.
"Meillä ei ole mitään halua määrätä eikä edes ehdottaakaan, mr Torrington", sanoi hän kömpelösti, "ja mr Stormer ymmärtää, että te aivan hyvin kykenette hoitamaan palveluskuntaanne koskevat asiat ilman apua. Mutta hän toivoo erikoisesti, että tämä henkilö saisi paikan."
"Antakoon Stormer sitten hänelle paikan."
Torrington poltti savuketta, joka oli pistetty pitkään mustaan imukkeeseen, ja istui selkä takkavalkeaan päin käännettynä ja jalat ojennettuina.
"Ottakoon Stormer kaikin mokomin sen miehen palvelukseensa — annan hänelle siihen suostumukseni. Minä puolestani en tee mitään ehdotuksia."
"Ei se ole mies, se on tyttö", tokaisi Willitt.
"Silloin minä en missään tapauksessa ota häntä palvelukseeni", vakuutti Torrington. "Tyttö kävisi minun hermoilleni. En ymmärrä naisia, joten toinen puoli ajasta menisi hänen loukkaamiseensa ja toinen puoli anteeksipyyntöihin." Hän vilkaisi Willittin masentuneisiin kasvoihin ja naurahti. "Tämä asia näyttää olevan erikoisesti teidän sydämellänne. Kuka se tyttö sitten on?"
"Hän on se nuori nainen, joka oli Malpasin palveluksessa."
"Malpasin!" sanoi vanha mies hiljaa. "Onko hän sattumalta sen hyvin miellyttävän nuoren miehen, kapteeni Shannonin, ystävätär?"
"Kyllä, sir", sanoi toinen.
"Vai niin!" Torrington hieroi leukaansa. "Onko se Shannonin toivomus?" kysyi hän lopuksi.
"Shannon ei tiedä siitä mitään; se on yksistään mr Stormerin suunnitelma. Totta puhuen…", aloitti Willitt.
"Kas niin", sanoi toinen kuivasti. "Uskoin teidän aikaa myöten pääsevän niin pitkälle. Kertokaa siis totuus!"
"Se tyttö on meidän palveluksessamme, ja me tahtoisimme, että teidän lähellänne olisi joku siltä varalta, että jotakin sattuisi tapahtumaan."
"Hän on siis niitä naisia, jotka pystyvät saattamaan asiat oikealle tolalle", sanoi vanha mies nauraen. "En enää vastustele. Käskekää hänen tulla tänne tänään iltapäivällä. Mikä on hänen nimensä?"
"Audrey Bedford."
Nämä sanat eivät ilmoittaneet mitään Torringtonille.
"Odotan häntä kello kolme…"
"Hän on hotellissa tällä hetkellä. Ettekö tahtoisi tavata häntä nyt heti?"
"Toitteko hänet tullessanne?"
"Hän asuu täällä", sanoi Willitt. "Suoraan sanoen, mr Torrington, hän on saanut meiltä ohjeet omistaa huomionsa teille, ja hän on jo ryhtynyt noudattamaan niitä ohjeita."
Torrington naurahti ja hieroi yhteen käsiään.
"Vai sillä lailla!" Mutta sitten hän muuttui vakavammaksi. "Lähettäkää hänet tänne. Miss Bedford? Mikäli minulla on kokemusta tytöistä, ei ole ensinkään mahdotonta, että koko minun aikani menee hänen suojelemiseensa."
Willit pujahti ulos huoneesta ja palasi parin minuutin kuluttua mukanaan Audrey, ja Dan Torrington tarkasti pikaisin silmäyksin tytön päästä jalkoihin saakka.
"Mitään vähemmän salapoliisimaista en ole koskaan nähnyt", sanoi hän päätään pudistaen.
"Ja omasta mielestäni minä tunnun vielä vähemmän salapoliisimaiselta", sanoi Audrey nauraen puristaessaan Torringtonin kättä. "Mr Willitt sanoo teidän toivovan, että rupeaisin teidän sihteeriksenne."
"Mr Willitt liioittelee", sanoi Torrington hyväntuulisesti. "Ainoa asia, mitä minä en toivo, on se, että rupeaisitte minun sihteerikseni, mutta minä pelkään, että minun on pakko vastoin tahtoani pyytää teitä ottamaan vastaan se toimi. Oletteko kykenevä sihteeri?"
"En ole", tunnusti Audrey murheellisena.
"Sitä parempi". Torringtonin hymy oli tarttuvaa lajia. "En luule, että voisin sietää kykenevää sihteeriä — pätevyys on vaikeimmin sulatettavia ominaisuuksia, joita yleensä voi huomata ympäristössään. Ainakaan ette kai tule salaa aukaisemaan kirjeitäni ja valokuvaamaan niiden sisällystä. Ja samaten olen varma siitä, että voin antaa rahojeni olla hajallaan huoneessani tarvitsematta pelätä, että niistä katoaa mitään. Selvä on, mr Willitt, tahdon puhua tarkemmin tämän nuoren naisen kanssa."
Hän tunsi omituista vetovoimaa tätä tyttöä kohtaan, kummallista mieltymystä, joka ei tehnyt hänen palkkaamistaan ainoastaan vähemmän ikäväksi, vaan vieläpä halutuksikin asiaksi.
"Tehtävää teillä ei tule olemaan melkein mitään", sanoi hän leikillisesti. "Työtuntinne alkavat sitten, kun todella tarvitsen apuanne, mikä tulee tuskin koskaan tapahtumaan. Nyt muistan teidät. Te olette se tyttö, joka joutui vaikeuksiin vuosi sitten."
Se onneton timanttivarkaus! Eikö hän saisi koskaan unohtaa sitä vuotta?
"Teillä on myöskin sisar, eikö niin?"
"Kyllä, minulla on sisar."
Torrington puri huultaan. Valo tanssi hänen silmälaseissaan hänen tuijottaessaan takkavalkeaan.
"Huono henkilö", sanoi hän lisäten heti nopeasti:
"Antakaa minulle anteeksi, jos olen teitä loukannut."
"En ole pahasti loukkautunut; mutta en luule hänen olevan aivan niin huonon, kuin ihmiset kuvittelevat", sanoi Audrey levollisesti.
"Ei hän olisikaan, jollei olisi joutunut naimisiin Martin Eltonin kanssa", sanoi Torrington. "Tunnen sen herrasmiehen huomattavan hyvin, vaikk'ei hän sitä aavistakaan. Olette ollut Malpasin palveluksessa, eikö niin? Koko lailla omituinen herrasmies."
"Hyvin omituinen", myönsi Audrey.
"Luuletteko, että hänet saadaan koskaan kiinni?" kysyi Torrington. "Tiedättekö, että on annettu määräys hänen vangitsemisestaan?"
"En tietänyt sitä, mutta aavistin", sanoi Audrey.
"Sievä mies, vai mitä ajattelette?"
"Mr Malpasko? Minun mielestäni hän on kauhistuttava!"
Heikko hymy laskeutui Torringtonin kasvoille.
"Onko hän teidän mielestänne kauhistuttava?" sanoi hän hitaasti. "No niin, ehkäpä hän onkin. Saitte kai eilen illalla kokea koko lailla järkyttävän tapauksen? — Tietystihän olette se tyttö, joka oli Shannonin mukana silloin, kun timantit vietiin häneltä?"
Audrey tuijotti häneen hämmästyneenä.
"Kerrotaanko siitä sanomalehdissä?" kysyi hän, ja Torrington naurahti jälleen.
"Ei; ainoastaan minun yksityisessä uutislehdessäni! Näittehän ne, eikö niin? Kasoittain niitä, ihania, pieniä, keltaisia kiviä — ne kuuluvat minulle!"
Audrey oli sanaton hämmästyksestä. Torrington esitti tämän väitteensä aivan tavallisella äänensävyllä, aivankuin olisi sanonut: "Tämä kirja on minun", tai: "Tämä on minun huoneeni."
Kolmen miljoonan punnan arvosta hiomattomia timantteja! Oli tuskin uskottavaa, että tämä mies, joka niin kylmästi totesi kivien katoamisen, voisi todellakin suhtautua siihen niin filosofisesti.
"Niin, ne ovat minun, tai olivat", sanoi Torrington. "Jokainen niistä on varustettu Hallam & Cooldin kaivoksen sinetillä. Mainitkaa siitä seikasta Shannonille, kun tapaatte hänet seuraavan kerran, vaikka luulisin hänen sen tietävänkin."
"Hän ei ole koskaan puhunut siitä minulle."
"On koko joukko asioita, jotka Shannon tietää, mutta ei kerro niistä teille, ja jonakin päivänä joku tulee järkytetyksi", sanoi Torrington.
Äkkiä hänen silmänsä sattuivat Audreyn jalkoihin, ja hän tuijotti niin kauan hänen kenkiinsä, että hänestä alkoi tuntua epämukavalta. Ja lopuksi Torrington teki hämmästyttävän kysymyksen.
"Kostea sää tekee hiukan pahaa, eikö niin?"
"Kyllä, hiukan", pääsi Audreylta hämmästynyt vastaus, ja sitten hän kysyi änkyttäen: "Tekee pahaa…? Mitä tarkoitatte…? Kuinka tiesitte?"
Torrington nauroi, niinkuin Audrey ei ollut koskaan nähnyt minkään miehen nauravan. Hänen lopettaessaan naurunsa olivat hänen silmänsä kyynelissä. Hän näki Audreyn punastuneet kasvot ja tunsi katumusta.
"Antakaa minulle anteeksi! Minähän kiusaan teitä. Olen, nähkääs, utelias mies ja tein teitä koskevia tiedusteluja vankilan viranomaisilta — tohtori kertoi minulle koko joukon!"
Ja sitten hän äkkiä käänsi keskustelun sovinnaisemmille urille ja nyökkäsi kirjoituspöytään päin.
"Tuolla on kasa kirjeitä. Vastatkaahan niihin."
"Tahdotteko sanoa, mitä minun on kirjoitettava?"
Torrington pudisti päätään.
"Se ei ole tarpeen. Niille, jotka pyytävät rahaa, voitte vastata: 'Ei'. Niille, jotka tahtovat tavata minua, voitte sanoa, että olen Pariisissa; ja sanomalehtimiehille, jotka kirjoittavat pyytäen haastattelua, voitte ilmoittaa, että minä kuolin viime yönä ja että minun loppuni oli rauhallinen."
Hän pisti kätensä taskuunsa ja otti sieltä rypistyneen kirjekuoren.
"Tässä on eräs, joka tarvitsee erikoisen vastauksen", sanoi hän, mutta ei antanut kirjettä Audreylle.
"Kirjoittakaahan: 'Ensi keskiviikkona lähtee eräs laiva Etelä-Afrikkaan. Tarjoan teille 500 puntaa ja vapaan matkan. Jos pidätte arvossa henkeänne, niin hyväksytte minun tarjoukseni.'"
Audrey kirjoitti nopeasti sanelun mukaan.
"Kenelle lähetän tämän?"
"Mr William Stanfordille, Portman Square 552", sanoi Torrington katsoen kattoon hajamielisesti.