LV.

Murtovaras.

Mr Slick Smith oli ottanut tavakseen tehdä iltapäivävierailuja. Tämä hänen uusi heikkoutensa lyhensi hänen nukkumisaikaansa, sillä se merkitsi nousemista epätavalliseen aikaan — hän oli näet toisinaan ylhäällä jo niin aikaisin kuin keskipäivällä.

Poliisin tietojen mukaan hän oli asiantuntija hotelli- ja asuntovarkauksien alalla, mutta todellisuudessa mr Smithin taide ulottui näiden likaisten rajojen ulkopuolelle. Keltaisten käsineittensä herättämää huomiota aavistamatta Slick Smith käveli rauhallisesti länteenpäin, kunnes tuli vilkasliikkeiselle Edgware Roadille, jolta hän kääntyi pohjoiseen ja saapui verkalleen vaeltaen Maida Valelle. Tämän hienon kadun varrella on useita kortteleita korkeimman asteen vuokrataloja, joissa vuokrat ovat niin korkeat, että ainoastaan varakas osakekauppias voi kuulla ne pyörtymättä. Oli siellä toisiakin taloja, joissa sellaisten ihmisten, jotka tekivät työtä toimeentullakseen, kannatti asua, mutta nämä viimeksimainitut eivät tällä kertaa kiinnittäneet missään määrin Slick Smithin mieltä.

Hän pysähtyi Greville Mansionsin edustalle. Tämä komea kortteli oli sellaisten perheiden hallussa, jotka olivat niin varakkaita, että niiden kannatti asua suurimman osan vuotta jossakin muualla. Toisin sanoen asunto Greville Mansionsissa edellytti tavallisesti myöskin taloa maaseudulla, ja kolmekymmentä prosenttia huoneistoista oli säännöllisesti ilman asukkaita kautta vuoden.

Slick Smith astui sisään hienoon eteishalliin ja kääntyi loistavasti hymyillen ovenvartijan puoleen.

"Tahtoisin tavata mr Hilliä", sanoi hän kohteliaasti.

"Mr Hill ei ole kaupungissa, sir. Onko kysymys jostakin huoneistosta?"

"Kyllä", vastasi Slick. "Lady Kilfernin huoneiston pitäisi olla vuokrattavana."

"Niin, se on vuokrattavana kalustoineen. Oletteko tullut vuokratoimistosta?"

Keltainen käsine sukelsi taskuun, josta tuli esille, kahden sormen välissä, sininen paperisuikale. Ovenvartija silmäili sitä.

"Hyvä on, sir. Tämä on määräys näyttää teille lady Kilfernin huoneistoa. Tahdotteko tulla minun mukanani?"

Hän vei vieraan toiseen kerrokseen, avasi upean oven ja ohjasi Slickin sisälle huoneistoon. Slick ainoastaan vilkaisi verhoilla peitettyihin huonekaluihin ja pudisti sitten alakuloisesti päätään.

"Tämä huoneistohan onkin kadun puolella, eikö niin? Käsitin sen olevan pihan puolella. Nukun huonosti, ja katuliikenteen melu häiritsee minua."

"Pihan puolella ei ole vapaita huoneistoja, sir."

"Kenenkä huoneisto tämä on?"

He seisoivat porraskäytävässä, ja hän osoitti hissin takana olevaa ovea. Ovenvartija ilmoitti hänelle vuokralaisen nimen — eräs asianajaja — samalla kuin Slick siirtyi hitaasti porraskäytävässä olevaa ison, pihanpuolisen ikkunan luo.

"Tämä sopisi minulle mainiosti", sanoi hän. "Vieläpä paloportaatkin! Pelkään erikoisesti tulipaloa."

Hän nojautui ulos ikkunasta ja tarkasteli alhaalla olevaa pihaa. Hän näki enemmänkin; hän huomasi, että huoneiston n:o 9 ovessa oli patenttilukot ja; että lujahermoinen mies voisi paloportailta ylettyä n:o 9:n eteisen ikkunaan.

"Katsoisin mielelläni jotakin näistä pihanpuolisista huoneistoista, mutta luultavasti se on mahdotonta", sanoi hän alakuloisesti.

"Aivan oikein, sir. Minulla on pääavain tulipalon tai onnettomuustapauksien varalta, mutta minua on jyrkästi kielletty käyttämästä sitä muulloin."

"Pääavain?" Mr Smith oli ihastuttavasti hämmästynyt. "Mikä se sellainen pääavain on?"

Osoittaen tyydytystä, jolla älyltään rajoitettu mies selittää jotakin, mikä on uutta toisille ja tuttua hänelle itselleen, pisti ovenvartija kätensä liivinsä taskuun ja otti sieltä avaimen.

"Tämä on pääavain", sanoi hän.

Slick otti sen käteensä ja tarkasti sitä suurella mielenkiinnolla.

"Kuinka merkillistä!" sanoi hän. "Se näyttää aivan samanlaiselta kuin muutkin avaimet. Millä tavoin sitä käytetään?" Hän katsoi miestä suoraan silmiin.

"Sitä en voi selittää teille, sir", sanoi ovenvartija vakavasti.

Hän pisti avaimen takaisin taskuunsa, ja samassa soi hissin kello.

"Suokaa anteeksi, sir -", aloitti hän, mutta Slick tarttui hänen käsivarteensa.

"Voitteko tulla vielä takaisin? Tahtoisin kuulla teidän mielipiteenne tästä kadunpuolisesta huoneistosta", sanoi hän.

"Tulen takaisin hetkisen kuluttua, sir."

Kun hän palasi saatettuaan hissin täyden väkeä erääseen ylempään kerrokseen, seisoi Smith miettiväisen näköisenä yhä samalla paikalla, johon hän oli jäänyt.

"Niinkuin jo sanoin teille, sir, nämä pääavaimet…" Ovenvartija pisti kätensä taskuunsa, ja pelästynyt ilme ilmestyi hänen kasvoilleen. "Olen kadottanut sen!" huohotti hän. "Näittehän tekin, että Panin sen takaisin taskuuni?"

"Aivan varmasti. Mutta tuossahan se onkin!"

Hän osoitti mattoa miehen jalkojen juuressa.

"En olisi tahtonut menettää sitä kokonaisesta Maisuudestakaan", sanoi ovenvartija helpotuksesta huokaisten, ja jälleen kellonsoitto keskeytti keskustelun ja kutsui hänet alas. "Teidän pitäisi mennä ylös katolle, sir. Sieltä on hieno näköala. Vien teidät ylös hissillä."

"Kävelen mieluummin", sanoi Slick Smith.

Hän odotti, kunnes hissi oli poissa näkyvistä, ja hänen halunsa kävelemiseen vei hänet kolmella harppauksella ovelle. Hän työnsi sitä hiljaa, ja se aukeni niinkuin hän odotti sen tekevänkin, sillä hän oli ovenvartijan ensikertaa poissaollessa avannut lukon, kiinnittänyt sen sisäpuolelta säppiin ja työntänyt oven jälleen kiinni. Nyt hän päästi varmuussäpin putoamaan ja kulki nopeasti huoneesta toiseen.

Huoneisto oli kauniisti sisustettu, ja rikkaalla asianajajalla oli ilmeisesti taiteellisia taipumuksia, sillä hänen pienessä ruokasalissaan riippuvien taulujen joukossa oli kaksi oikeata vanhojen mestarien maalaamaa. Mutta Slick Smith ei ollut etsimässä maalauksia. Hän haki helpommin kuljetettavissa olevia kalleuksia, ja viidessä minuutissa hän oli mitä tieteellisimmällä tavalla tutkinut makuuhuoneen läpikotaisin ja ottanut kaiken, mitä piti ottamisen arvoisena, pistäen esineet hännystakkinsa tilavaan taskuun. Täytettyään tämän tehtävänsä hän siirtyi tarkastamaan muita huoneita.

Hän kiinnitti erikoista huomiota keittiöön ja ruokasäiliöön tunnustellen leipää saadakseen selville sen tuoreuden, haistellen voita, tutkien aukaistua säilykemaitopurkkia, joka oli keittiön pöydällä; ja lopuksi hän, aivankuin tyytyväisenä siihen, ettei siellä ollut mitään syötäväksi kelpaavaa, hiipi eteiseen ja kuunteli ovella. Hänen korviinsa kuului hissin surina, ja kumarruttuaan hän kohotti kirjeluukun kantta ja näki vilahduksen hissistä sen kulkiessa ohi ylöspäin. Samassa hän pujahti ulos, sulki oven ja seisoi odottaen hallissa, kun ovenvartija tuli alas.

"Oh, siinäkö te olettekin, sir? Ihmettelin, minne te olitte mennyt."

"Olen päättänyt ottaa lady Kilfernin huoneiston"; sanoi Smith, "mutta luultavasti te ette hoida sitä puolta asiasta?"

"En, sir", myönsi mies. "Kiitoksia, sir."

Hän otti runsaan juomarahan, jonka Smith pisti hänen käteensä, ja keltakäsineinen mies poistui talosta. Käveltyään jonkin matkaa pitkin Maida Valea hän kutsui auton ja antoi sen ajajalle osoitteen erääseen Sohossa olevaan paikkaan.

Siellä hän astui ulos autosta, poikkesi eräälle sivukadulle ja pysähtyi pienen jalokivikaupan ulkopuolelle. Silmättyään oikealle ja vasemmalle varmistautuakseen siitä, ettei häntä oltu seurattu, hän pujahti hämärään kauppaan, jossa pieni kalottipäinen mies laahusti esiin verhon takaa.

"Minkäarvoinen tämä on?" kysyi Smith ojentaen sormuksen jalokivikauppiaalle.

"Jos antaisin teille viisi, varastaisin itseltäni."

"Jos tarjoisitte minulle viisi, surmaisin teidät", sanoi Smith hyväntuulisesti.

Samassa ovi aukeni, ja leveäharteinen mies astui sisään.

"Halloo, Smith! Kuinka käy kauppa?"

Smith katsahti hymyillen Scotland Yardin edustajaan.

"Arvaan teidän seuranneen minun jälkiäni", sanoi hän.

"Kuinka voitte ajatellakaan sellaista?" sanoi toinen loukkautuneena. "Antakaapa minun silmätä sitä sormusta."

"En ole ostanut sitä, en ole ostanut sitä!" vakuutti pieni jalokivikauppias. "Hän tarjosi sitä minulle, mutta minä käskin hänen ottaa sen takaisin!"

"Mistä olette saanut tämän, Smith?"

"Se on lahja Rachel-tädiltäni", sanoi mr Smith. "Se on todellakin minun oma sormukseni, ja kapteeni Shannon olisi iloinen saadessaan todeta saman asian."

"Shannonko?" kysyi toinen ymmällään.

"Juuri niin", sanoi Slick. "Tulkaa mukaan hänen luokseen. Mutta säästän teiltä sen vaivan. Katsokaa sormuksen sisäpuolelle."

Salapoliisi vei sormuksen päivänvaloon ja luki kaiverruksen:

"Slickille tädiltä."

"No niin, minä…"

"Luulen, että jollette ole, niin tulette olemaan — ja minä en aikonutkaan myydä sitä. Olin ainoastaan — asia on niin, hyvä mies", sanoi Smith kohteliaan vilpittömästi, "että tunsin teidät astuessasi ulos autosta, ja minusta tuntui, että minun pitäisi hankkia hiukan hauskuutta teidän ikävään ja yksitoikkoiseen elämäänne. Jos olisitte ollut tehtäväni tasalla, olisitte pysähdyttänyt auton saadaksenne selville, missä minä olin noussut siihen. Mutta sitä te ette valitettavasti tehnyt. Tahdotteko viedä minut Shannonin luo?"

Salapoliisi nykäisi niskojaan tuimin ilmein.

"Jonakin päivänä…", uhkasi hän.

"Hyvä otsake kauniille laululle; ehkäpä kirjoitattekin sellaisen", sanoi Slick ja käveli viheltäen koko matkan takaisin Bloomsburyyn.

Kunnes hän äkkiä huomasi, kuinka hullu oli ollut. Jos se sukkela salapoliisi olisi pidättänyt ja tutkinut hänet… Slick Smith tunsi selässään kylmät väreet sitä ajatellessaan.