LI.

Sovinto.

Kun Audrey heräsi seuraavana aamuna, oli hän hiukan ymmällään huomatessaan olevansa huoneistossa, joka oli yhtä ylellinen, kuin hänen äskeinen asuntonsa oli ollut yksinkertainen. Arkihuoneen ovea koputettiin; hän aukaisi sen ja hyppäsi takaisin sänkyyn, kun siististi puettu palvelijatar tuli sisään tuoden mukanaan pyörillä kulkevan aamiaispöydän. Lautasen vieressä oli kirje, ja luotuaan siihen silmäyksen hän päästi hämmästyneen huudahduksen. Se oli Doralta ja oli osoitettu hänelle ei ainoastaan Ritz-Carltoniin, vaan suoraan hänen huoneistonsa numeroon. Audrey hymyili. Hyvät uutiset kulkevat melkein yhtä nopeasti kuin huonot, ajatteli hän ja avasi vahvasti alleviivatun kirjeen ihmetellen, mikä oli saanut hänen sisarensa ryhtymään tähän epätavalliseen keinoon. Jo ensimmäiset rivit täyttivät hänet hämmästyksellä.

"Rakas lapsi! Voitko koskaan antaa minulle anteeksi kaikki ne kauheat asiat, jotka olen tehnyt ja sanonut sinulle, sekä minun kamalan ja häpeällisen käyttäytymiseni sinua kohtaan vuosi sitten? Ajatus, että sinä menit vankilaan syyttömästi rikoksen takia, joka oli oikeastaan Martinin, ei anna minulle mitään rauhaa. Ja kun muistelen hirveätä hyökkäystäni sinun kimppuusi, niin voin tuskin uskoa olleeni silloin täydessä järjessä. Pyydän sinua antamaan menneiden olla menneinä ja tulemaan käymään luonani. Minulla on paljon sanottavaa sinulle — yhden tekoni voin ainakin palauttaa ennalleen. Tahdotko olla anteeksiantava enkeli ja soittaa minulle?

Sinua rakastava sisaresi

Dorothy."

"Dorothy?" toisti Audrey rypistäen otsaansa.

Kirjeen herättämistä ristiriitaisista tunteista huolimatta hän oli kuitenkin kokonaisuuteen katsoen iloinen. Palvelijatar oli tuskin ehtinyt ulos, ennenkuin hän oli jo puhelimessa. Doran ääni vastasi hänelle.

"Tietysti tulen käymään luonasi — tänään iltapäivällä, jos voin. Eikä sinun tarvitse olla huolissasi siitä — Hollowayn tapauksesta. En voi puhua selvemmin puhelimessa; mutta sinähän ymmärrät?"

"Kyllä, rakkaani", vastasi Doran matala ääni.

"Et ole kysynyt minulta, mitä teen täällä."

"Kyllähän minä sen tiedän", sanoi Doran alakuloinen ääni. "Sinä olet nyt Stormerin palveluksessa, eikö niin?"

"Mistä sinä sen tiedät?" kysyi Audrey hämmästyneenä.

"Joku kertoi siitä minulle, mutta sehän on samantekevää. Tuletko siis ja annat minulle anteeksi…?"

Audrey meni kylpyyn tuntien sydämensä keveämmäksi kuin moniin päiviin. Syvällä hänen sydämessään oli aina ollut hellä tunne Doraa kohtaan, ja tämän vihamielisyys oli huolestuttanut häntä hyvin suuresti. Nyt näytti siltä, kuin olisi yksi elämän suurimmista onnettomuuksista tullut poistetuksi. Kuitenkaan hän ei unohtanut omituista tehtäväänsä, pukeutuessaan hän käytti hyväkseen palvelijattaren läsnäoloa saadakseen tältä tietoja salaperäisestä mr Torringtonista.

"Hänen sanotaan olevan miljoonamiehen", sanoi palvelijatar siihen toivottomaan sävyyn, jolla sellaiset ihmiset, joilla ei ole miljoonia, puhuvat niistä, joilla on, "mutta minä en ymmärrä, mitä iloa hänellä on rahoistaan. Hän ei käy milloinkaan missään, ei tee milloinkaan mitään, istuu huoneessaan koko päivän lukien ja tupakoiden; menee hiipien ulos illalla — ei teattereihin, niinkuin jokainen muu säädyllinen herrasmies tekisi, vaan ainoastaan vetelehtimään pitkin katuja. Sitä en ainakaan minä sano huvittelemiseksi. Jos minulla olisi kaikki ne rahat, niin kyllä osaisin niitä käyttääkin! Menisin joka ilta Palais du Danseen ja kaikkiin niihin hyviin elokuviin, joita voi katsella iltapäivisin."

"Ehkäpä hän ei osaa tanssia", sanoi Audrey.

"Hän voisi oppia", sanoi palvelustyttö. "Mies, jolla on niin paljon rahaa, voisi oppia mitä tahansa!"

"Onko hän nyt huoneessaan?"

Tyttö nyökkäsi.

"Hän oli siellä viisi minuuttia sitten, kun vein sisään hänen aamiaisensa. Se minun täytyy sanoa hänen hyväkseen, että hän on hyvin kohtelias, ja hänen elintapansa ovat säännölliset. Tiedättekö, että hän on ylhäällä jo puoli kuusi joka aamu? Se on aivan totta, miss. Yöovenvartija saa tuoda hänelle kahvia siihen aikaan! Hän sanoo tottuneensa niin monien vuosien aikana nousemaan ylös puoli kuusi, ettei enää pääse siitä irti."

"Onko hänellä sihteeri?"

Tyttö pudisti päätään.

"Ei, hänellä ei ole sihteeriä, ei edes papukaijaakaan", sanoi hän epämääräisesti.

Aamun kuluessa Audrey asettui Stormerin toimiston yhteyteen ja antoi lyhyen raporttinsa. Se olisi voinut olla vieläkin lyhyempi, sillä hänellä ei ollut mitään todella kerrottavaa. Mutta ilmeisesti toimisto oli hyvin tyytyväinen siihen, että hän oli paikallaan. Se näytti olevan helposti tyydytettävissä, ajatteli Audrey.

Kello kolme iltapäivällä hän koputti Curzon Streetin varrella olevan talon ovea, ja hänet päästi sisään uusi palvelijatar. Doralle oli luonteenomaista, että entisen palvelijattaren laiminlyönneistä oli vähällä tulla hänen keskustelunsa pääaihe.

"Hän päästi sisään ihmisiä ilmoittamatta minulle, että he olivat talossa, senjälkeen kuin minä olin antanut hänelle jyrkät ohjeet, etten ollut kotona heitä varten." Sitten hän huomattuaan, ettei keskustelu mennyt aivan siihen suuntaan, kuin oli suunnitellut, otti kiinni Audreyn olkapäistä ja katsoi hellästi häntä kasvoihin. "Oletko antanut minulle anteeksi, tyttöseni?"

"Tietysti, rakkaani."

Jostakin syystä Audreysta tuntui tukalalta ja kömpelöltä. Oli aivan kuin ilmassa olisi ollut jotakin jännitystä, jonka hän tunsi kykenemättä sitä määrittelemään. Hänen levottomuuteensa oli ehkä syynä Martinin poissaolo. Hän oli odottanut tapaavansa myöskin hänet; sovinto oli epätäydellinen ilman hänen läsnäoloaan. Ja omituista oli, ettei Dora maininnut mitään hänen poissaolostaan tai pyytänyt sitä anteeksi.

"Istuhan, rakkaani, ja anna minun katsella sinua oikein tarkasti. Et ole muuttunut kovinkaan paljoa, etpä tosiaankaan. Kukaan ei uskoisi, että olet vuotta vanhempi kuin minä."

Audrey katsahti häneen hämmästyneenä.

"Vuotta vanhempiko?" kysyi hän.

"Juuri siitä tahdoin keskustella sinun kanssasi. Tahdotko teetä?"

"Mutta minä en ymmärrä sinua, Dora", sanoi Audrey jättäen teetarjouksen huomioonottamatta.

"En minä ole vanhempi kuin sinä; olen vuotta nuorempi."

Doran hidas hymy oli melkein vakuuttava.

"Olet vuotta vanhempi, lemmikkini. Äiti on vastuussa sekaannuksesta. Jostakin syystä, jota katkerasti pahoittelen, äiti ei pitänyt sinusta, ja hänen vastenmielisyytensä sai omituisen ilmaisumuodon, niinkuin me syystä tiedämme."

"Minä olen aina ollut siinä luulossa, että olen syntynyt jouluk. 1 p:nä 1904", aloitti Audrey.

"Helmik. 3 p:nä 1903", sanoi Dora hymyillen. "Minulla on sinun kastetodistuksesi. Tahdon näyttää sen sinulle."

Hän otti piirongin laatikosta pitkulaisen sinisen kirjekuoren.

"Tässä se on, rakkaani — Audrey Dorothy Bedford. Se oli äidin ensimmäinen mies. Olen kertonut sinulle, ettei äiti koskaan nimittänyt sinua omalla nimelläsi."

Audrey tarkasteli ymmällään ollen todistusta.

"Mutta hän puhui minulle… hän sanoi, että sinä olit vanhempi — useita kertoja. Ja, Dora, minä muistan, että sinä olit aina yhtä luokkaa korkeammalla kuin minä koulussa. Jos se, mitä sanot, on totta, niin silloin minun isäni…"

"Sanoin sinulle, että sinun isäsi on vankilassa Kapkaupungissa, mutta se ei ole totta." Dora pyyhki silmiään. "Se on minun isäni", sanoi hän murtuneesti. "Hän oli amerikkalainen, joka tuli Etelä-Amerikkaan ja kohtasi äidin, kun tämä oli nuori leski, jolla oli ainoastaan muutaman viikon vanha lapsi. He menivät naimisiin kolmea kuukautta myöhemmin." Audrey putosi istumaan erääseen nojatuoliin. "Kuinka omituista!" sanoi hän. "Mutta minä olen Audrey! Ja meidän kummankin nimi on Dorothy. Niin täytyy olla. Mutta" — hän pudisti avuttomasti päätään — "minä en voi uskoa, että olen vuotta vanhempi kuin sinä".

Dora hillitsi kasvavan suuttumuksensa suurella tahdon ponnistuksella, mutta sen, mitä hän silloin juuri aikoi sanoa, keskeytti Audreyn huudahdus.

"Minä voin todistaa olevani nuorempi!" sanoi Audrey voitonriemuisesti. "Äiti kertoi minulle, missä minut kastettiin — eräässä kappelissa Rosebankissa, Etelä-Afrikassa!"

Makuuhuoneessa sen huoneen yläpuolella, jossa he keskustelivat, kuunteli Martin Elton painaen korvaansa lattiaan ja tuli äkkiä hurjannäköiseksi. Audrey Torrington oli saatava pois tieltä! Millä tavalla, siitä hän ei välittänyt. Hän odotti kuunnellen, ja kun askelten ääni oli lakannut kuulumasta portaista, nousi hän ylös ja avasi oven.

Doran ääni, naurava ja huoleton, kuului ylös hänen korviinsa, ja samassa ulko-ovi sulkeutui, ja hän lähti alas tapaamaan vaimoaan.

"No?" kysyi Dora, mutta katsahti samassa Martinin kasvoihin ja hätkähti, aivankuin olisi saanut iskun.

"Martin… ethän vain…?"

Martin nyökkäsi.

Erään ihmisen henki oli hänen ja sen suunnattoman suuren omaisuuden välillä, josta hän oli haaveillut koko ikänsä. Hän oli tehnyt päätöksensä.