XLVIII.

Käsilaukku.

"Tämä alkaa jo olla kylliksi meille, luulen minä", sanoi Dick. "Varastaminen meidän silmiemme edestä on jo hiukan enemmän, kuin mitä yleinen mielipide tulee sietämään."

Hän tutki lattian huolellisesti mennen niinkin pitkälle, että kiskoi ylös maton, mutta ei nähnyt merkkiäkään mistään salaluukusta. Mistä tulikuuma ristikko oli tullut, pysyi arvoituksena.

Hän katsahti Audreyhin ja hymyili pakotetusti.

"Jos teistä ei tule paljon parempi salapoliisi, kuin mitä minä olen ollut", sanoi hän, "tulette olemaan hyvin huono. Olemme nähneet pahimman tapahtuman, mikä salapoliisille voi sattua."

Mutta sen illan hämmästyttävät tapahtumat eivät olleet vielä lopussa.

"Ruikuttamalla ei pääse mihinkään", sanoi Dick. "Liikkuiko seinälaudoitus, konstaapeli?"

"Ei, sir. Pidin patukkaani tässä." Hän painoi uhkaavan näköistä patukkaansa laudoitusta vastaan, jonka olisi täytynyt liikkua, jos vierailija olisi käyttänyt sitä sisääntulotietä.

Kävi selville, ettei se tie ollut enää käyttökelpoinen.

"Annoin katkaista hissin sähköjohdon", sanoi Steel. "Hissi ei enää lähde liikkeelle. Huh!"

Audrey oli tekemässä kahdesta nenäliinasta väliaikaista sidettä hänen käteensä estääkseen ilmaa pääsemästä vaikuttamaan verekseen palohaavaan. "En tietänyt koskaan, että vähäpätöinen asia voisi olla niin tuskallinen", sanoi Steel ähkyen.

"Antakaa jokaisen miehen tästä lähtien pitää mukanaan oma taskulamppunsa, tarkastaja", sanoi Dick. "Parasta on käydä hakemassa ne nyt."

Näytti melkein siltä, kuin olisivat nämä sanat olleet sovittu merkki ja tuntematon olisi päättänyt, mihin hintaan tahansa estää taskulamppujen saapumisen, sillä valot sammuivat toisen kerran, ja että huoneeseen viepä ovi sulkeutui kumahtaen, ennenkuin lähimpänä ollut konstaapeli ehti estää sitä.

"Tulitikkuja, pian", komensi Dick tunnustellen raivokkaasti taskujaan.

Hän kuuli jostakin tulitikkulaatikon ratinaa.

"Raapaiskaa yksi, hitto vieköön!" karjui hän.

"Minä yritän juuri", vastasi Audreyn hiljainen ääni.

Raapaisu, liekin leimahdus, ja sähkölamput syttyivät samalla hetkellä kuin tulitikkukin.

"Tämä on kamalaa", sanoi Dick, "ja…"

Audrey näki hänen suunsa jäävän auki ja silmänsä käyvän pyöreiksi. Hän tuijotti epäjumalan kuvaa kohden. Ja siihen oli syytäkin, sillä lattialla kuvana edessä oli nahkainen käsilaukku. Se oli iso ja uusi.

"Mistä tuo on tullut?"

Dick hyppäsi sen luo, nosti sen ylös hiukan vaikeasti ja asetti sen pöydälle sen käsilaukun viereen, jonka hän oli tuonut mukanaan timanttien poisvientiä varten.

"Olkaa varovainen, sir", varoitti Steel. "Ei voi tietää, mitä siinä on sisällä!"

Shannon tunnusteli laukkua ulkoapäin pikaisin, ammattimiehelle ominaisin ottein.

"Jos siellä on pommi, niin se on uutta lajia", sanoi hän ja tempasi laukun auki.

Hän oli vähällä pyörtyä. Laukku oli melkein täynnä samoja keltaisia kiviä, jotka hän oli nähnyt epäjumalan kuvan sisässä.

Hän veti syvän hengähdyksen ja viittasi Steelin tulemaan lähemmäksi.

"Luultavasti siinä on kaikki, mitä oli kuvapatsaassa?"

Mykistynyt Steel voi vain nyökätä, ja Dick otti käsilaukun käteensä ja kumarsi syvään pronssiselle kuvapatsaalle.

"Olet omituinen vekkuli ja kammottava kaveri, mutta myöskin hyvin palvelevainen, joten kiitoksia vain käsilaukusta! Viemme laukun heti minun asuntooni", sanoi hän sitten ääntään alentaen. "Kun olemme ottaneet mukaan muutkin kivet, panen ne lukon taakse päämajassa. En tunne itseäni turvalliseksi, ennenkuin ne ovat pomminkestävien ovien takana!"

"Mutta kuinka se tuli?" kysyi ymmälleen joutunut Steel, johon kivien löytäminen teki niin järkyttävän vaikutuksen, että hän unohti kipunsakin.

"Kivet puhalletaan ensin pois… ja lähetetään sitten takaisin käsilaukussa! Se on uskomatonta!"

Mutta Shannonilla ei ollut mitään halua keskustella siitä asiasta.

"Poistukaamme pian tästä paikasta, ennenkuin he huomaavat erehdyksensä", sanoi hän. "Tarkastaja, käskekää miehenne kokoamaan tavaransa. Poistan vartionne tästä talosta."

Tarkastaja näytti ilmeisesti huojentuneelta.

"Se on paras uutinen, jonka olen kuullut pitkään aikaan, sir. Olen mieluummin kuusi kuukautta toimessa muualla kuin yhden yön tässä paikassa."

He marssivat ulos kadulle. Dick ojensi kätensä työntääkseen oven kiinni, kun se sulkeutui voimakkaasti itsestään, ja huoneessa, josta he olivat juuri poistuneet, syttyivät valot taas palamaan.

"Nyt he ovat huomanneet erehdyksensä, ja siellä syntyy vakava hämminki", sanoi Dick katsoen kaihoten ovea. "Antaisin jotakin saadakseni olla toisella puolella."

He kulkivat kadun poikki. Samassa näkyi valojuova ikkunassa. Joku oli vetänyt ikkunaverhon syrjään ja katseli raosta kadulle. Silloin paholainen pääsi irti Shannonin sydämessä — hillitön, mieletön halu saada tämä arvoituksellinen juttu pikaiseen päätökseen.

"Minä yritän", sanoi hän.

Hänen revolverinsa kohosi, ja kolme laukausta seurasi toisiaan aivan perätysten. Kuului lasin kilinää; valoviiru katosi.

"Tämä voi aiheuttaa minulle vakavia vaikeuksia", sanoi Shannon ilottomasti hymyillen. "Mutta toivon sittenkin surmanneeni hänet!"

"Kenet?" kysyi säikähtynyt Audrey.

Mutta Dick ei vastannut mitään.

Pääkaupungin lakeja ei voi rankaisematta rikkoa, vaikka rikkojana olisikin maan korkein komissaari. Poliisien pillit alkoivat viheltää, ja kuului kiiruhtavien askelten ääniä. Kolme kypäräpäätä ilmestyi jostakin paikalle ja niiden taakse se väkijoukko, joka tulee tyhjästä kaikissa tällaisissa tapauksissa. Ovia ja ikkunoita avattiin Portman Squaren varrella. Tällaista hirveätä tapausta ei ollut sattunut tämän rauhallisen paikan koko historian aikana.

Huolimatta korkeasta asemastaan Scotland Yardissa täytyi Dickin ilmoittaa nimensä, revolverinsa numero ja osoitteensa, ja hän alistuikin vastaansanomatta kohtaloonsa, koska se oli pelisääntöjen mukainen. Laukaukset olivat ainakin tuoneet saapuville heidän tarvitsemansa auton, ja astuttuaan ensimmäiseen Dick sijoitti käsilaukun poikittain polvilleen. Ja sen painon tuntiessaan hän tiesi, ettei ilta ollut mennyt hukkaan.

"En tiedä, miksi ammuin — pahan tuulen, ärtyneisyyden tai muun sellaisen takia. Olen ennen ollut koko lailla hyvä ampuja, mutta valo ei ollut niin hyvä, kuin olisi voinut olla."

"Kuka se siellä on?" kysyi Audrey uudelleen. "Kenen luulette sen olevan — mr Malpasinko?"

"Hän on yksi, ja siellä on luultavasti muitakin", sanoi Dick.

"Mutta ovatko he olleet siellä koko ajan?"

Dick nyökkäsi.

"Hyvin todennäköisesti."

"Huh!" Audrey leyhytteli kasvojaan kädellään. "Minusta ei tule mitään hyvää salapoliisia! Olin vähällä ruveta kirkumaan."

"Ette kuitenkaan niin kovasti kuin minä, miss Bedford", sanoi Steel. "Voitteko poiketa hiukan syrjään tiestänne ja viedä minut Middlesexin sairaalaan? Minun täytyy saada tämä käsi sidotuksi."

He täyttivät hänen toivomuksensa. Sitten he ajoivat Oxford Streetin poikki ja jatkoivat matkaansa pitkin likaisen harmaata elokuvamaata, jona Lontoossa on Wardour Street.

"Teidän olisi pitänyt ottaa konstaapeli mukananne, kapteeni Shannon", sanoi Audrey äkkiä vakavasti.

Dick nauroi.

"En pidä luultavana, että meitä ahdistetaan tämän paikan ja Scotland Yardin välillä."

Heidän ollessaan puolivälissä Wardour Streetiä Audrey näki räikeän valon sivelevän auton kattoa takana olevan kurkistusaukon kautta ja kääntyi katsoakseen ulos. Juuri heidän takanaan tuli iso auto, joka ohjasi oikealle sivuuttaakseen heidät sellaisessa paikassa, jossa katu kapeni niin, että sille tuskin mahtui kaksi autoa vieretysten. Melkein ennenkuin hän ehti ajatellakaan, tapahtui se, mitä oli mahdoton välttää. Ohi ajanut auto käännähti vasemmalle ja sysäsi pienemmän vuokra-auton jalkakäytävän reunaa vastaan, josta se ryskien hypähti kapealle käytävälle.

Dickin ensimmäinen ajatus koski Audreyta. Silmänräpäyksessä hän kietoi käsivartensa Audreyn ympärille ja veti hänet itseään vastaan suojellakseen hänen kasvojaan, kun auton ikkunat särkyivät sirpaleiksi. Samalla hetkellä auton ovi kiskaistiin auki, joku pisti kätensä sisään ja hapuili lattiaa. Dick kääntyi ajoissa nähdäkseen käden tarttuvan käsilaukkuun, ja hänen nyrkkinsä teki nopean liikkeen Isku osui miestä olkapäähän, niin että tämä hetkeksi irroitti otteensa käsilaukusta, mutta sitten mutisten jotakin suuntasi oven kautta iskun kohti Dickiä. Shannon näki teräksen kimalluksen ja kiepahtaen ympäri, osaksi välttääkseen iskun ja osaksi päästäkseen käsiksi revolveritaskuunsa, hän potkaisi kaikin voiminsa ja onneksi hyvin tehokkaasti, sillä hän kuuli voihkaisun, ja puukko putosi lasinsirpaleiden joukkoon. Seuraavalla hetkellä hyökkääjä oli tiessään.

"Pysähdyttäkää se mies!" huusi Dick.

Hän oli nähnyt paikalle juoksevan poliisin, mutta hänen äänensä hukkui moottorin meluun. Auto ajoi kaaressa konstaapelin ohi ja kääntyi Shaftesbury Avenuelle kadoten näkyvistä.

Jonkin verran vaivalloisesti Dick Shannon ponnistautui ulos autosta ja auttoi Audreyn jaloilleen. Vuokra-auto oli rikkoutunut käyttökelvottomaksi, mutta sen kuljettajalta ei ollut loukkautunut muuta kuin tunteet.

"Saitteko selvän numerosta?" kysyi Shannon.

"En saanut", murisi konstaapeli, "mutta se oli vähällä tehdä selvän minusta!"

"Minä panin sen merkille", sanoi säikähtänyt autonkuljettaja. "XG. 97435."

Dick purskahti nauramaan.

"Säästän teiltä vaivan ottaa siitä selvän, konstaapeli. Se on minun oman autoni numero! Ystävällämme on omituinen huumorin taju."

Hän selitti konstaapelille, kuka oli.

"Tarvitsen auton, mutta luulen, että lähden teidän mukananne etsimään sitä", sanoi hän. "En tahdo olla yksinäni tämän käsilaukun kanssa."

"Onko siinä jotakin arvokasta, sir?" kysyi konstaapeli osoittaen kunnioittavaa mielenkiintoa.

"Noin kolme miljoonaa puntaa", sanoi Shannon.

Konstaapeli oli kohteliaasti hämmästynyt. Hän hymyili aina esimiestensä pilapuheille ja hymyili sen vuoksi nytkin.

"Missä on teidän tarkastajanne?"

"Hänen pitäisi olla täällä hetkisen kuluttua, sir. Hän tulee tavallisesti kierrokselleen tähän aikaan. Tuolla hän tuleekin, sir, kersantin kanssa."

Hän kiiruhti edeltä esimiestään vastaan, eikä Dick jäänyt kauaksi hänen jälkeensä.

Muutamat sanat selittivät tilanteen, ja konstaapeli saattoi Dickin hänen asunnolleen hyvillään siitä, että pääsi ikävästä kulkemisesta edestakaisin pitkin katuja.

"Halloo!" huusi Dick katsoen ylös ikkunaansa. Hän oli lähtiessään antanut palvelijalleen jyrkän määräyksen pysyä arkihuoneessa, kunnes palaisi, mutta ikkunassa ei näkynyt mitään valoa.

"Tulkaa porraskäytävään ja pitäkää tätä käsilaukkua", sanoi hän. "Audrey, seisokaa te konstaapelin takana. Minun Williamini ei tavallisesti laiminlyö saamiaan ohjeita."

Hallissa oli sähkönappula. Hän väänsi sitä, ja lamppu syttyi palamaan portaiden päässä. Sitten hän avasi etuhuoneen oven. Sisällä oli pimeä, ja kun hän painoi valonappulaa, ei tullut mitään valoa. Kurotettuaan ylös hän huomasi, että sähkölamppu oli kierretty irti — ja aivan äsken, sillä kuparinen lampunpidin oli vielä lammin.

Pitäen revolveriaan edessään hän kulki hallin halki ja koetti arkihuoneen ovea. Se oli lukossa. Peräännyttyään hiukan hän kohotti jalkansa ja potkaisi. Ovi aukeni räsähtäen, mikä sai konstaapelin nousemaan puoliväliin portaita.

"Onko jokin hullusti, sir?"

"Pysykää siellä, missä olette!" käski Dick terävästi.

Päästyään sisään hän väänsi sähkönappulaa, ja huone tulvahti täyteen valoa.

Ensimmäinen esine, jonka hän näki, oli William. Tämä makasi puoleksi sohvalla ja puoleksi lattialla, ja sohvalle tihkunut veri sanoi Shannonille kaiken, mitä hänen tarvitsi tietää.

Kassakaappi oli auki, niinkuin hän oli odottanutkin. Aukiräjähdytetty ovi riippui kiinni vain toisessa saranassa. Sokeriastia kallisarvoisine sisällyksineen oli kadonnut.

Hän nosti Williamin sohvalle ja avasi hänen kauluksensa. William hengitti nopeasti, ja haavan pikainen tarkastus osoitti Dickille, ettei vamma kaikesta päättäen ollut vakavaa laatua. Se osoitti hänelle vielä muutakin: hyökkäys oli tapahtunut vain muutamia minuutteja ennen hänen saapumistaan.

Hän otti tarjoilupöydältä vesipullon ja pirskoitti siitä vettä Williamin kasvoille, jolloin tämä avasi silmänsä ja tuijotti tylsästi ympärilleen.

"Tavoititteko hänet, sir?" kysyi hän innokkaasti.

"En, poikaseni, en tavoittanut häntä. Hän tavoitti sinut, kaikesta päättäen."

William voihki, ja jättäen hänet siihen Dick avasi makuuhuoneeseensa vievän oven ja tarkasti pikaisesti tämän huoneen. Ikkuna oli auki. Hän sulki sen ja veti kaihtimen alas. Hän huomasi toisenkin merkin tunkeilijan läsnäolosta. Hänen pukeutumispöytänsä kaksi laatikkoa oli auki, ja niiden sisällys käännetty ylösalaisin. Myöskin hänen vuoteensa oli pengottu. Ilmeisesti sieltäkin oli etsitty jotakin. Hän palasi arkihuoneeseen ja huomasi, että palvelija oli sillä välin piristynyt niin paljon, että kykeni pysymään istuallaan.

"Lähetän sinut sairaalaan. Tapaat siellä mr Steelin", sanoi Dick tapaillen tilanteeseen sopivaa huumoria.

Mentyään ulos porraskäytävään hän huomasi, että siellä oli pimeä. Joku oli sammuttanut valon.

"Kuka on sammuttanut tämän lampun?" kysyi hän.

"Oletteko siellä ylhäällä, sir?" kysyi konstaapeli hämmästyneenä. "Luulin teidän sammuttaneen sen."

"Tulkaa ylös ja tuokaa käsilaukku. Tahdotteko tulla ylös, Audrey?"

"Käsilaukku, sir? Tehän otitte jo sen".

"Mitä?" karjaisi Dick.

"Tullessanne alas juuri äsken te sanoitte: 'Antakaa minulle käsilaukku ja seisokaa siinä, missä olette', sir", sanoi konstaapeli vapisevin äänin.

"Voi teitä hölmöä!" raivosi Dick. "Ettekö voinut nähdä minua?"

"Täällähän oli pimeä, sir", sanoi konstaapeli.

"Näittekö te hänet, Audrey?" kysyi Shannon.

Ei kuulunut mitään vastausta.

"Missä se nuori nainen on?"

"Täällä alhaalla, sir, lähellä ovea."

Dick kääntyi ja väänsi valon palamaan. Käytävässä ei ollut ketään muuta kuin konstaapeli.

Harpaten kolme porrasta kerrallaan Dick syöksyi alas kadulle. Audrey oli kadonnut!

Käsilaukku oli viety — se oli jo kyllin onneton. Mutta myöskin Audrey oli kadonnut — se oli menetys, joka sai Dick Shannonin sydämen muuttumaan jääksi.