XXXVIII. Hopeakettu.
Into Konrad Inha translation
Heidän eräänä päivänä palatessaan mökille Kuonab pysähtyi ja osotti kädellään. Kaukana etäisen rannan lumella näkyi liikkuva olento.
"Kettu ja luullakseni hopeakettu; se on niin musta. Minä luulen, että se asustaa siellä."
"Miksi niin?"
"Olen monta kertaa nähnyt hyvin suuret ketunjäljet, eivätkä ne liiku muualla kuin missä asustavat. Talvellakin ne pysyvät omilla maillaan."
"Sekö on kymmenen näädän arvoinen, niin sanotaan?" arveli Rolf.
"Ugh! viidenkymmenen."
"Emmekö voi sitä saada?"
"Voimme koettaa. Mutta vesiviritys ei kelpaa talvella, meidän täytyy koettaa toista."
Tämmöinen oli suunnitelma, paras, minkä Kuonab lumessa käytettäväksi saattoi keksiä: Kooten tuhkat liedestä (kuiva hieta olisi kelvannut) hän katsoi metsästä järven etelärannalta kuusi aukiota ja teki kuhunkin tuhkatilan, jolle hän tiputti kolme tai neljä tippaa hajulumoa. Sitten hän kolmenkymmenenviiden askeleen päähän kunkin pohjois- tai länsipuolelle (vallitsevan tuulen puolelle) ripusti nuoreen kuuseen joitakuita sulkia, pyyn siiven tai pyrstön ja muutamia punaisia rihmoja. Hän jätti paikat pariksi viikoksi käymättä, sitten palasi katsomaan ensi tempun menestystä.
Päättäen siitä, mitä hän entisestään tiesi ketun luonnosta, ja niistä muutamista merkeistä, joita lumessa näkyi, olivat tapaukset olleet seuraavat: Joku kettu oli tullut piankin sen jälkeen kun erämiehet olivat pois lähteneet, seurannut jälkiä vähän matkaa, tullut ensimäiselle aukiolle, vainunnut houkuttelevan hajulumon, kaartanut sen ympäri, nähnyt heiluvat sulat, säikähtänyt ja mennyt matkoihinsa. Eräällä toisella paikalla oli käynyt näätä. Se oli kuopinut tuhkaa. Seuraavan ympäri oli susi kiertänyt turvallisen matkan päästä.
Muuatta koepaikkaa oli kettu taikka ehkä monikin kettu kaarrellut monta kertaa, mutta ne olivat palanneet takaisin yhä uudelleen ja uudelleen ja vihdoin oli viettelys voittanut, ne olivat käyneet tutkimassa turmanhajua, lopuksi olivat siinä piehtaroineet, kaikesta päättäen nautinnon hurmauksessa. — Tuuma oli siis hyvässä alussa.
Seuraava temppu oli kuusien ketunrautain virittäminen, kun ne ensin oli kauttaaltaan savuutettu ja sidottu kukin viidentoista naulan puupölkkyyn.
Lähestyen paikkaa varovasti ja vereen hierottuja kintaitaan käyttäen, Kuonab asetti jokaiseen tuhkaläjään raudat. Liipasimen alle hän pani valkoista jäniksennahkaa. Sitten hän peitti raudat kaikkineen tuhkaan, heitti sinne tänne moniaita jäniksenlihanpalasia, tiputteli vähän hajulumoa, heitti sitten kaiken ylle lunta sekä uudisti killuvat höyhenet silmänpetteiksi; ja loput hän jätti sään ja tuulen huoleksi.
Rolf oli kärkäs lähtemään jo seuraavana aamuna, mutta vanha erämies sanoi: "Vah! mitä vielä! ei mikään ansa ota ensi yönä, ihmisen haju liian väkevä." Toisena päivänä satoi lunta ja kolmantena aamuna Kuonab sanoi: "Nyt näyttää olevan oikea aika."
Ensimäinen ansa oli ennallaan, mutta kymmenen askeleen päässä siitä oli selvään suuren ketun jäljet.
Seuraava oli lauennut. Kuonab sanoi hämmästyneen äänellä: "Hirviä!" Niin toden totta, jäljet olivat selvät. Suuri sarvas oli astellut siitä sivu; tarkalla vainullaan se heti oli haistanut, että lähellä oli voimallinen kumma viettelys. Pahaa epäilemättä se oli lähestynyt sitä, haistellut ja kuopinut moista selittämätöntä, kiihottavaa sierainlumoa; sitten "näppis!" ja se oli hypännyt kymmenkunnan jalkaa pirullinen löyhkävehje jalassaan riippumassa. Hypp, hypp, hypp, sarvas oli karannut tuulimurrokseen. Perässä haraava pölkky oli tarttunut kaatuneihin puihin, raudat olivat luiskahtaneet sarvaan kovista kapenevista kavioista ja jääneet jäljelle, sarvas taas kiiruimman kautta paennut turvallisemmille maille.
Seuraavissa raudoissa oli kaunis näätä, jonka teräsleuat olivat paikalla surmanneet. Viimeiset raudat olivat kadonneet, mutta jäljistä ja merkeistä saattoi helposti lukea, mitä oli tapahtunut: kettu oli tullut petetyksi, se oli mennyt matkoihinsa raudat ja pölkky mukanaan. Sitä ei tarvinnut etäältä etsiä, he löysivät sen lähimmästä viidakosta ja Rolf valmisti päivällisen, sillä välin kun Kuonab korjasi talteen nahkan. Nahkan otettuaan intiaani aukaisi ketun ruumiin, niin että sai rakon poistetuksi. Hän pirskotti sen sisällystä kaikkien rautain lähettyville, se muka oli hyvä taika; ja Skookum ilmeisesti oli samaa mieltä.
Monta kertaa he näkivät seudun suuren ketun jäljet, mutta eivät koskaan hyvin lähellä ansaa. Se oli liian viisas, että sitä olisi voinut pettää hajulumoilla ja munuaistuotteilla, vaikkapa ne olisi kuinka viettelevästi asetettu. Kolme punakettua erämiehet tosin saivat; mutta niistä oli ollut ylen paljon vaivaa. Se yritys ei siis kannattanut. Hopeakettu tosin oli seudulla, mutta se varjeli liian tarkasti kallisarvoista nahkaansa. Pieninkin aavistus, että ihminen oli lähettyvillä, sai sen lisäämään kolmenkertaiseksi jo ennestään kahdenkertaisen varovaisuutensa. He eivät koskaan olisi sitä läheltä nähneet, ellei olisi sattunut erästä jännittävää seikkailua, joka kertoi tarinansa talven kovuudesta.