LXIV. Kuvernörin päivälliset.

Onko milloinkaan aurinko kirkkaampana noussut niin synkeän yön jälkeen? Saalis ei ollutkaan mikään valkohäntähirvi, vaan suurin kaikista hirvistä; Van Cortlandt olikin joukosta ainoa, joka oli ison hirven kaatanut. Nahka säilytettiin ja siitä tehtiin myöhemmin voittajalle metsästystakki. Pää ja sarvet korjattiin huolellisesti talteen Albanvyn vietäviksi, jossa ne yhä vieläkin ovat myöhemmän samannimisen sukupolven huoneissa nähtävinä. Erämiesten majalla kuluivat viimeiset päivät mitä onnellisimmassa mielentilassa. Hetket katosivat liiankin nopeaan, ja pitkäsäärinen asianajaja nousi ahavoituneena ja terveen näköisenä kanuuhun, lähteäkseen molempien toveriensa keralla paluumatkalle Albanyyn. Kolmella melalla ("kahdella ja puolella", väitti Van) viilettivät he lastittoman kanuunsa parissa tunnissa alas Jesupin joen suvannoista ja olivat illalla, majautuessaan, kulkeneet kokonaista viisineljättä mailia mökiltään. Seuraavana päivänä he saapuivat miltei Schroonin suulle, ja viikon kuluttua he kaarsivat Hudsonin suuren mutkan ja Albany kohosi näkyviin.

Kuinka Vanin sydän pamppaili! Kuinka iloissaan hän oli, saapuessaan kotiin voittajana, terveytyneenä ja joka tavalla voimistuneena. Heidät nähtiin ja tunnettiin. Sananviejäin nähtiin juoksevan, suuri tykki pamahti, Capitolion katolle kohosi lippu, kellot alkoivat soida, ihmisiä juoksi rantaan ja laivoihin nousi lippuja.

Rantaan oli kokoontunut suuri väkijoukko.

"Tuolla ovat isä ja äiti!" huusi Van, hattuaan heiluttaen.

"Hurraa", ja väkijoukko yhtyi huutoon, kellojen moikaessa ja Skookumin kanuun keulasta yhtyessä huutoihin voimainsa mukaan.

Kanuu vedettiin maalle miesjoukolla. Van sulki äitinsä syliinsä ja tämä huudahti: "Poikani, poikani, rakas poikani! Kuinka terveeltä sinä näytät! Ah, mikset sinä kirjoittanut? Mutta Jumalan kiitos, sinä olet palannut takaisin ja näytät niin reippaalta ja voimalliselta. Tietysti sinä otit säännöllisesti rohtojasi. Jumalalle kiitos niistä! Oi, minä olen niin onnellinen, poikani! Ei mikään vedä vertoja merilöökille ja Jumalan siunaukselle."

Rolf ja Kuonab saivat kokea, että heilläkin oli ilosta osa. Kuvernöri puristi lämpimästi heidän kättään, ja sitten kuului ystävällinen ääni: "Kas niin, täällä sinä taas olet, poikani. Kasvanut ja voimistunut joka tavalla, mutta muutoin sama kuin ennenkin". Rolf kääntyi ympäri ja näki vanhan Si Sylvannen kookkaan vartalon, kulmikkaan muodon ja ystävällisen harmaan pään, mutta vielä enemmän hän hämmästyi kuullessaan häntä puhuteltavan "senaattoriksi".

"Niin aina", sanoi senaattori, "olipahan semmoinen sattuman vaali, joka joskus osaa oikeaankin. Suuri onni Albanylle, vai eikö ollut?"

"Hoo", sanoi Kuonab, puristaen senaattorin kättä, mutta Skookum näytti hämmentyneeltä ja nololta.

"Niin aina", sanoi kuvernöri, intianin, nuorukaisen ja senaattorin puoleen kääntyen, "muistakaa nyt, että odotamme teitä meille päivälliselle tänä iltana, kello seitsemän."

Mutta Rolfin mieleen samalla nousi sovinnaisuuden pöpö, joka vartioitsee kaikkia ovia, vaanii kaikissa juhlissa. Hän sai Vanin vähän syrjemmäksi ja purki tälle huolensa: "Minä pelkään, ettei minulla ole kelvollisia vaatteita. Enkä minä tiedä, miten käyttäytyä", hän sanoi.

"Kyllä minä sitten näytän, ei siitä hätää. Ensinnäkin pitää puhdistautua niin hyvin kuin suinkin ja ajauttaa partansa. Pankaa päällenne parhaat vaatteet, mitä teillä on, ja katsokaa, että ne ovat puhtaat. Tulkaa sitten täsmälleen kello seitsemän ja olkaa vakuutetut siitä, että kaikki ovat teitä kohtaan ystävälliset ja että teille koetetaan pitää hauskaa. Mitä muihin temppuihin tulee, niin pitäkää silmällä minua, — ja hätää ei ole lainkaan."

Kun siis vieraat alkoivat saapua kello seitsemän aikaan ja astua portaita kuvernöörin asuntoon, niin tuli heidän mukanaan myös kookas solakka nuorukainen, keveästi astuva intiani ja pystykorva keltainen koira. Nuori Van Cortlandt oli ovella vastassa, pelastaakseen heidät kaikista pulista. Mutta kyllä hän nyt näyttikin muhkealta, puhtaaksi ajeltuna, ruskettuneena, kookkaana, amerikkalaisen kapteenin ryhdikkääseen univormuun puettuna, ystävien ympäröimänä ja kaikkien jumaloimana. Kylläpä täällä oli kaikki toisenlaista kuin heidän yksinäisessä mökissään salojärven rannalla.

Muuan kamaripalvelija, joka yritti häätää pois Skookumin, pelasti nahkansa vain sen kautta, että ensiksi Kuonab, sitten Van riensivät apuun. Ja kun sitten pöytään istuttiin, niin tämä leppymätön nelijalkainen sydänmaan lapsi varustautui Kuonabin tuolin alle ja murisi joka kerta, kun kamaripalvelijan silkkisukat uhkasivat lähestyä sitä lähemmäksi kuin Skookum mielestään saattoi suvaita.

Nuori Van Cortlandt enimmäkseen piti yllä keskustelua päivällisen aikana, mutta seuran huomattavimpia henkilöitä oli muuan mahtipontinen sotilas. Kerran tai kahdesti kuvernöri ja rouva Van Cortlandt kääntyivät puhuttelemaan Rolfia, jonka silloin täytyi puhua koko seuralle. Hänen poskensa kävivät kovin punaisiksi, mutta hän tiesi, mitä tahtoi sanoa, ja osasi vaieta sen sanottuaan, eikä hän sen vuoksi joutunut kovinkaan pahaan pulaan.

Ruokia kannettiin lukemattomia ja syömistä ja keskustelua kesti tuntikausia, mutta sitten tapahtui sangen merkillinen muutos. Emännän esimerkkiä seuraten kaikki nousivat pöydästä, tuolit nostettiin pois tieltä ja naiset poistuivat toiseen huoneeseen. Ovet jälleen suljettiin ja miehet kokoontuivat istumaan lähemmäksi kuvernöriä.

Van lähestyi Rolfia ja selitti hänelle, mitä se merkitsi: "Tämä taas on seurustelutapa, jolla alkuaan on ollut toinen merkitys. Sata vuotta takaperin oli tapana, että miespuoli aina juopui juhlapäivällisissä ja alkoi käyttäytyä siihen laatuun, etteivät naiset enää voineet sitä sietää, ja säästääkseen omia tunteitaan ja antaakseen miehille vapaan vallan he sen vuoksi poistuivat. Nykyisin miehet eivät enää hairahdu semmoiseen hurjisteluun, mutta tapaa jatkuu, koska miehet siten voivat tupakoida päivällisen jälkeen ja naiset taas keskenään jutella kaikenlaisista semmoisista asioista, jotka eivät miehiä huvita. Tälläkin tavalla on siis järkevät juurensa ja syynsä."

Rolfin mielestä tämä olikin päivällisen paras osa. Niin kauan kun naiset olivat saapuvilla, painosti seurustelua ylenpalttinen kohteliaisuuden, melkeinpä teeskentelyn tunne; keskustelua olivat etupäässä hoitaneet nuori Van Cortlandt ja eräät nuoret neitoset, muutamien sangen iloisien nuorien miehien ja kenraalin avulla. Heidän juttelunsa oli hupaisaa, mutta ei sen enempääkään. Nyt sitä vastoin piiri muuttui toisen muotoiseksi, puhuttiin toisista asioista, toiseen tapaan, ja puhujat olivat toisia miehiä.

"Olemme kärsineet kaikki, mitä kohtuudella voimme kärsiä", sanoi kuvernöri, tarkottaen erästä äsken kerrottua tapausta, kuinka brittiläinen sotalaiva oli väkisin tarkastanut amerikkalaisen kauppalaivan ja vienyt mukanaan puolet sen miehistöstä sillä verukkeella, että ne muka olivat brittiläisiä merimiehiä, vaikka purjehtivat amerikkalaisina. "Kolme vuotta on tätä nyt kestänyt. Se on joko merirosvoutta taikka sotaa, ja kummassakin tapauksessa velvollisuutemme on taistella."

"Jersey on jäykästi sotaa vastaan", sanoi eräs edusmies, joka oli tullut alempaa Hudsonin rannoilta.

"Jersey on aina vastustanut kaikkea, joka koskee todella kansan parasta", sanoi punakka ja pönäkkä käheä-ääninen sotilas, jonka silmät pyörivät päässä ja joka liitti aina lauseen loppuun sanat: "hyvä herra".

"Sama on Connecticutin laita", sanoi muuan toinen, "he sanovat: muistakaa suojattomia rantojamme ja satamakaupunkejamme."

"Suuremmassa vaarassa New York on", sanoi siihen kuvernöri, "ja kaikki sen satamat pitkin Hudsonia, takaovi avoinna hyökkäykselle Canadan puolelta."

"Onneksi eivät Pennsylvania, Maryland eivätkä Lännen valtiot ole unohtaneet kunniakasta menneisyyttään, hyvä herra. Minä en muuta pyydä kuin että saamme kerran näyttää, mihin kykenemme, hyvä herra. Minä himoitsen vielä kerran ruudin käryä, hyvä herra."

"Minun tietoni mukaan presidentti Madison on lähettänyt useita vastalauseita, ja huolimatta Connecticutin ja New Jerseyn vastusteluista hän ennen kolmen kuukauden kulumista lähettää uhkavaatimuksen. Hän luulee Britannialla olevan työtä kyllä, nyt kun Napoleon liittolaisineen jyskyttää sen ovia, ja uskoo sen siis tahtovan nyt välttää sotaa."

"Minun luuloni on", sanoi Sylvanne, "että englantilaiset ovat siksi visapäitä ja itsekylläisiä, etteivät he huoli tämän taivaallista siitä, suutummeko me vai emmekö. Heillä on nyt se käsitys, että Paavali Jones[24] on kuollut, mutta luulenpa nykyisestä sukupolvesta ilmestyvän monta samanlaista, kunhan saavat tilaisuuden yrittää. Kolmattakymmentä kauppalaivaa on meiltä joka vuosi joutunut haaksirikkoon sen vuoksi, että 'ystävällinen valta' on vienyt niiden miehistön. Minusta näyttää, ettei meidän käy paljoa huonommin, vaikka sota syttyykin, ja onhan silloin ainakin kunnia pelastettu."

"Teidänpä kotinne ja tavaranne ovat kolmensadan turvallisen mailin päässä maan sydämessä", sanoi siihen Manhattan mies.

"Niin on, ja aivan Canadan rajalla", vastasi ukko Sylvanne.

"Se että meidän lippuamme yhä ja yhä loukataan ja että kansalaisemme saavat kokea häväistystä, on vielä pahempi asia kuin laivain ja tavarain menetys ovatkaan, hyvä herra. Vereni kiehahtaa, kun sitä ajattelen", ja kunnon kenraali loi silmäyksen seuraan, ja hänen punertava, poimuinen leukalihansa värähteli valkoisen kaulahuivin solmulla.

"Se on eittämätön asia, että jos varastatte joltakin päivällisen ja sanotte, että hän on niitä maailman parhaita jalomiehiä, niin hän siitä ihastuu teihin paljoa enemmän kuin jos annatte hänelle viisi dollaria, ettei hän naamaansa näyttäisi", sanoi Sylvanne hitaasti, mutta painavasti.

"Paljon voidaan sanoa toiseltakin puolelta", sanoi se, joka oli pelokkaan kannalta asiaa katsellut. "Te varmaan myönnätte, että Englannin hallitus pyrkii menettelemään oikein, ja meidän tulee kaiken kaikkiaan myöntää, että Jilsonin juttu tuottaa meidän omalle hallituksellemme sangen vähän kunniaa."

"Mies saattaa tehdä yhden pahan erehdyksen ja kumminkin olla oikeassa, mutta hän ei saata joka päivä tehdä pieniä erehdyksiä ja kuitenkin vaatia paikkaa puhtaassa joukossa", sanoi vasta valittu senaattori.

Kuvernöri vihdoin nousi ja lähti muitten edellä vierashuoneeseen, jossa naiset jälleen yhdytettiin, ja keskustelu alkoi kääntyä toiselle tolalle. Mutta samalla se olikin menettänyt merkityksensä niitten mielestä, jotka eivät olleet oppineet kuiskuttelevan panettelun jaloa taitoa, ja jotka mieluummin keskustelivat maan asioista ja kansan menestyksestä. Rolf ja Kuonab olivat siitä nyt jotenkin saman verran huvitetut kuin Skookum oli ollut koko ajan.