LXXVIII. Huhuja ja tapauksia.

Macdonoughin ohjeena oli ylivallan säilyttäminen järvellä. Tämän käskyn hän toteutti seuraavalla tavalla. Isle au Noix'n luona majaileva brittiläinen laivasto oli jonkun verran vahvempi hänen laivastoaan, ja sen vuoksi hän perusti laivatelakan Vergennesiin, Vermontiin, seitsemän mailin päähän järvestä. Telakka oli Otter Riverin rannalla, ja virran suistamon varusti Macdonough pattereilla. Sitten hän lähetti sanan Brownille, kuululle newyorkilaiselle laivanrakentajalle. Brown suostui kuudessakymmenessä päivässä saamaan valmiiksi neljänkolmatta tykin laivan. Maaliskuun 2 p:nä puut vielä seisoivat metsässä pystyssä, maaliskuun 7 p:nä oli emäpuu paikoillaan, ja huhtik. 11 p:nä työnnettiin "Saratoga" vesille, — neljäkymmentä päivää sen jälkeen, kun vihannat puut oli kaadettu rannalta.

Toisiakin aluksia aljettiin samalla rakentaa ja ne valmistuivat yhtä nopeaan. Piankin näkyi, kuinka älykkäästi Macdonough oli valinnut veistämön paikan. Brittiläiset lähettivät laivastonsa liikkeelle, hävittääkseen hänen rakenteilla olevat aluksensa, taikka ainakin upottaakseen kivivenheitä joen suulle ja siten sulkeakseen kuin tulpattuun pulloon amerikkalaiset laivat.

Mutta nämä yritykset raukesivat tyhjiin, sillä älykäs amerikkalainen oli ajoissa varustanut joen suun pattereilla.

Chippewan luona amerikkalaiset sitten saivat voiton, mutta Lundys Lanen luona sitä vastoin kärsivät tappion, ja elokuun 25 p:nä brittiläiset vallottivat Washingtonin ja hävittivät sen julkiset rakennukset. Nämä onnettomuudet eivät kuitenkaan armeijan mielialaa masentaneet, ne päin vastoin herättivät koko kansan vihdoinkin älyämään, että maa kävi sotaa. Eduskunta myönsi enemmän sotaväkeä ja runsaasti sotatarpeita, pökköpäitten päälliköitten täytyi erota ja johto annettiin semmoisten miesten käsiin, jotka sodassa olivat kuntoaan osottaneet.

Mutta samaan aikaan Suur-Britannia, Napoleonin kukistettuaan, saattoi melkoisesti vahvistaa Amerikassa taistelevia sotavoimiaan ja lähettää Canadaan Europan mannermaan sodissa koeteltuja joukkoja.

Rolf kuljetti kaiken kesää viestejä. Talven kuluessa hän Kuonabin kanssa oli rakentanut vartavasten kanuun, jonka suurin avu oli nopeus. Se kantoi kaksi miestä, jos ei niillä ollut lainkaan tavaroita.

Tällä kanuulla saattoi Rolf suotuisaan aikaan kulkea kokonaista kuusi mailia tunnissa. Hän olikin jos kuinka moneen kertaan kulkenut Champlain järven poikki suuntaan ja toiseen ja päästä päähän, niin että hän tunsi sen joka niemen ja lahden. Moneen kertaan hän oli kulkenut maan poikki Sackets Harbouriin. Plattsburgin ja Covingtonin polut hän osasi, oli sää mikä tahansa, ja monta kertaa oli hän neljässäkolmatta tunnissa kulkenut jalan niiden välimatkan, jota oli kuusikymmentä mailia. Samaa juonta, jota hän silloin kulki, rakennettiin sitten myöhemmin näiden molempien leiripaikkain välinen sotilastie.

Mutta Canadan salot Champlain järven pohjoispuolella olivat kuitenkin hänen toimintansa pääalueet. Hän tunsi tarkkaan Chazyn, Champlainin, Odelltownin, La Colle Millin, Isle aux Noix'n ja Richelieu joen, ja näitä maita samoillessaan hän oli oppinut koko joukon ranskaa.

Kenraali Wilkinsonille ominaista oli, että hän jätti käyttämättä semmoiset oppaat, jotka tunsivat maakunnan; hänen seuraajilleen, Izardille ja Macombille taas oli yhtä ominaista, että he etsivät ja käyttivät vain parhaita miehiä.

Rolf toi jälleen monenlaisia tietoja, jotka kaikki viittasivat siihen, että brittiläiset kokosivat uudelleen joukkoja, tehdäkseen hyökkäyksen Plattsburgia ja Albanya vastaan.

Plattsburgissa ja Champlainissa ponnisti Izard kaikki voimansa samoinkuin Macombkin teki Burlingtonissa, voidakseen kohdata vihollisen tasavoimin. Izardilla oli koolla 4000 miestä, kun hän sai Washingtonista ylen turmiollisen käskyn lähteä joukkoineen Sackets Harbouriin Ontarion rannalle, jossa ei ollut hätää mitään. Valtiomiehenä hän pani käskyä vastaan vastalauseensa ja sotilaana hän sitä totteli, jättäen Macombin johtamaan Champlain järven seuduille koottua maa- armeijaa, johon kaikkiaan kuului noin 3400 miestä.

Samana päivänä, jona Izard lähti Champlainista, eteni brittiläinen sotajoukko Brisbanen johdolla ja anasti hänen leirinsä.

Heti kun Rolf oli nähnyt heidän tulevan ja arvostellut heidän lukunsa, lähetti hän Kuonabin takaisin sanaa viemään ja peräytyi itse yön aikana kymmenen mailin verran Chazyyn. Moni uudisasukas tunsi hänet hyvin, hän oli kaikkialle tervetullut, missä hänet tunnettiin, ei ainoastaan siitä syystä, että hän oli patriootti, joka taisteli maansa puolesta, vaan itsensäkin vuoksi, sillä hänestä oli kasvanut uljas, valpas, vaikka jotenkin vaitelias nuori mies. Tunnettu asia on, että metsämies salongeissa esiintyy paremmin edukseen kuin maanviljelijä, jos ehdot muutoin ovat samat. Hänessä on vähemmän mahtipontisuutta, enemmän tyyntä arvokkuutta. Hän osaa ymmälleen joutumatta liikutella jalkojaan ja käsiään; hänellä on enemmän synnynnäistä oman arvon tuntoa ja hän vaatii luontaisemmin muitakin sitä tunnustamaan. Salongeissa Rolf esiintyi metsämiehenä, niiden seutujen johtavat henkilöt mielellään ottivat hänet vastaan ja osottivat hänelle kunnioitustaan. Syyskuussa 1814 hän oli tuomari Hubbellin vieraana Chazyssa. Joka päivä hän liikkui ympäristössä tiedustelijana ja palasi yöksi tuomarin vieraanvaraiseen kotiin.

Syyskuun 12 p:nä hän arvioi, erään metsäisen harjun kukkulalta, korkean puun latvasta tähyillen, brittiläisiä joukkoja olevan Champlainissa 10-15 tuhannen miehen vaiheille. Vihollisen etujoukko oli jo liikkeellä Chazya kohti.

Tuomari Hubbell ja huolestuneet naapurit paikalla kokoontuivat ja keskustelivat Rolfin kanssa asemasta, ennen kaikkea siitä, "mitä teemme perheellemme?" Muuan mies puhkesi ankariin vihan purkauksiin ja soimauksiin brittiläisiä vastaan. "Muistakaa, kuinka he polttivat Washingtonin ja kuinka he Bladensburgissa kohtelivat naisia."

"Mitä naisiin tulee, niin se kaikki todistettiin valheeksi, yhtä ainoata tapausta lukuun ottamatta, ja sen rikoksen tekijä ammuttiin, päällikön käskystä," huomautti siihen Hubbell.

Plattsburgissa toiset väittivät, etteivät brittiläiset tehneet kenellekään väkivaltaa. Eversti Murray oli antanut ankarat käskyt, että kaikkea yksityistä omaisuutta oli ehdottomasti säästettävä. Ei mitään muuta hävitetty kuin virastorakennukset sekä hallituksen omaisuutta, ja siitäkin ainoastaan semmoista, joka saattoi käydä sotatarve-tavarasta. Se mikä muuta vahinkoa tehtiin, aiheutui joko tapaturmaisesti taikka erehdyksestä. Upseerit tosin majautuivat asukkaitten koteihin, mutta he maksoivat puolestaan, ja kun esim. muuan brittiläinen upseeri oli tapaturmaisesti tärvellyt lattiamaton, korvasi hän sen täysin vielä monen kuukauden kuluttua, ennätettyään hankkia tarvittavat rahat.

Päätettiin siis, että Hubbell ja kylän muut isät ja veljet liittyisivät Rolfin keralla maansa armeijaan, jättäen kotiin naiset ja lapset.

Monta parrakasta poskea oli näitten voimakkaitten, karkeitten miesten joukossa, kun he suutelivat vaimojaan ja lapsiaan ja varustautuivat lähtöön, mutta sitten seisahtuivat, kun heidän sisässään nousi kamalia aavistuksia. "Nythän oli sota", ajattelivat he; mutta sitten taas jatkoivat mielessään: "Olemme kuulleet, etteivät brittiläiset tee pahaa vaimoille eikä lapsille." He siis pyyhkivät kyyneleensä, nielivät kurkkuun kohoavan mielihaikean, heittivät pyssyn olalleen ja lähtivät kulkemaan armeijan luo, jättäen rakkaansa Jumalan ja hyökkäävän brittiläisen armeijan armoille.

Ei kukaan saanut syytä katua tätä luottamusta. Sir George Prevost oli kuolemanrangaistuksen uhalla kieltänyt loukkaamasta vaimoja, lapsia ja kaikkea yksityistä omaisuutta. Eikä tapahtunutkaan, sen enempää kuin edelliselläkään retkellä, minkäänlaista vahinkoa semmoisille, jotka eivät kuuluneet taisteleviin, ja ainoat, jotka näkivät jonkun verran vaivoja, olivat ne harvat, jotka olivat pahasti pelänneet ja paenneet vuorille kallista henkeään pelastaakseen.

Sir George Prevost esikuntansa keralla, johon kuului kymmenen upseeria, oli mennyt asumaan tuomari Hubbellin taloon. Rouva Hubbellin täytyi valmistaa heille ruokaa, mutta muutoin he kohtelivat häntä täydellisellä kunnioituksella, ja joka ilta he, kun eivät tienneet kauanko tulisivat viipymään, jättivät pöydälle täyden maksun ruuastaan ja juomastaan.

Kolme päivää he odottivat, sitten oli kaikki valmiina matkan jatkamiseen.

"Tällä viikolla Plattsburgiin, seuraavalla Albanyyn, hyvästi siis, hyvä rouva", sanoivat he kohteliaasti. Ja sitten kääntyi iloinen ja uljas upseeriryhmä ratsastamaan pois.

"Hyvästi, herrat, mutta vain hyvin lyhyeksi aikaa, sillä minä tiedän teidän pian palaavan takaisin niska kumarassa", vastasi puolestaan rouva.

Sir George vastasi: "Jos tuon olisi sanonut mies, niin vaatisin hänet vastaamaan sanoistaan. Mutta koska sanoja on kaunis nainen, joka on ollut viehättävä emäntämme, niin lupaan, että jos ennustuksenne toteutuu, niin jokainen upseeri heittäköön rahakukkaronsa ovenne eteen ohi kulkiessaan."

Sitten he ratsastivat pois, mukanaan 13,000 miestä harjaantunutta väkeä, eikä Albanyyn mennessä ollut vastassa muuta kuin 2,000 sotamiestä ja sama verta nostoväkeä, sekä — MacDonough järvellä.

Kymmenen kertaa Rolf seuraavan viikon kuluessa kulki edes takaisin Plattsburgin pohjoispuolella olevan tien, ja joka kerta hän toi saman uutisen: brittiläinen armeija yhä läheni.