LVII. Rolf ja Skookum Albanyssa.

"Punakuu" (elokuu) seuraa "ukkoskuuta", ja sen toisen viikon alkupäivinä Rolf ja Van, vedättäessään latoon ohria ja tutkiessaan oliko kaura jo kypsää, hätkähtivät, kun kanakopista kuului mitä kamalin elämä. Kauhea surma ilmeisestikin oli taas liikkeellä ja apuun rientäessään Rolf kuuli kovaa vihaista haukuntaa. Sitten hyökkäsi sieltä villipeto, suussaan kuollut "kaakotusosaston" jäsen, mutta pudotti saaliinsa haukkuakseen ja hypelläkseen "apuosastoa" vastaan hurjilla riemunosotuksilla, huolimatta Rolfin vihastuneesta huudosta: "Skookum, sinä pikku roisto!"

Niin tosiaankin! Kuonab oli palannut, se on: hän oli vielä järvenrannassa, ja Skookum oli rientänyt etukäteen saadakseen paikalla maistaa tämän sivistyskeskustan iloja ja nautinnoita, odottamatta tervehtimisen muodollisuuksia, taikka edes kuivin jaloin maalle pääsyä.

Seuraava kohtaus oli — iso pitkä paalu, pitkä luja kahle ja pieni murheellinen koira.

"Hoi, Kuonab, löysitkö heimosi? Oliko matka hauska?"

"Ugh", vastasi intiani, eikä muuta mitään, ja monta päivää kului, ennenkuin ukko hänelle kertoi pohjolan matkastaan.

Kuonabia viehätti paljoa enemmän matka Albanyyn Van Cortlandtia noutamaan kuin elon korjuu, jonka vuoksi asiat sovittiin sen mukaan. Callanin ohra oli kuhiloitu; jos he kaikki kolme auttoivat Callania kolme päivää, niin Callan olisi heille velkaa yhdeksästä, ja niin siis sovittiin.

Pian sitten jälleen sanottiin jäähyväiset ja Rolf, Kuonab ja pikku Skookum koira lähtivät Schroon jokea laskemaan yhtymäkohdalle, johon he jättivät "kätköön" ostamansa tarpeet, ja sitten yhä leviävää Hudsonia Albanyyn.

Rolf oli kahdesti kulkenut sen tien, Kuonab ei milloinkaan ennen, mutta hänen vesinenänsä oli niin tarkka, koskien ja taivalluksien vaisto punaisessa miehessä niin voimallinen, että monesti olikin hän laskumiehenä. "Tuosta kulkee väylä, sillä siitä sen täytyy kulkea"; "tässä on vettä vahvalta, kun on niin kapeata", "tuo koski on vaarallinen, koska taivallustie on niin vahvasti kuljettu"; "tuon me laskemme, sillä minä näen sen", taikka "koska ei ole taivalluspolkua" j.n.e. Kolme yötä nukuttiin matkalla, ja punakuun puolivälissä oli kahdeksankymmenen mailin matka kuljettu ja kanuu laski Pietari Vandamin rantaan. Jos Kuonabilla ehkä oli hetken johdosta mitään erikoisia tunteita, niin peitti hän ne täydelleen vaskenkarvaisen ulkomuodon alle silmänkään värähtämättä.

Heidän kokemuksiinsa Albanyssa kuului käynti kuvernörin puheilla ja yhteentörmäys kookkaan rehentelevän jokirosvon kanssa, joka nähdessään yksinäisen ja rauhallisen näköisen intianin, varta vasten poikkesi häntä odottamaan; ja kun vihdoin Kuonabin puukko välähti tupesta, niin hänen olisi voinut käydä huonosti, sillä paikalla oli paljon jätkiä, ellei uusi tuttavuus kuvernörin pojan kanssa olisi häntä pelastanut. Mutta jäykkä Vandam sattui tulemaan paikalle juuri pahimmalla hetkellä varottamaan pientä roskajoukkoa: "Ettekö tiedä että tämä on Van Cortlandtin opas?" Kun joukko kuuli, että kuvernöri ja Vandam olivat Kuonabin puolella, niin sekin paikalla kävi hänen puolelleen, ja jätkää nakkelivat lialla hänen omat ystävänsä, kun hän lipitti pakoon. Mutta suuret olivat Skookuminkin ansiot, sillä juuri vaarallisimmalla hetkellä se hyökkäsi kiinni roikaleen paljaaseen lihavaan pohkeeseen, semmoisella hämmästelevällä vaikutuksella, että pohkeiden omistaja paikalla kavahti taapäin, eikä Kuonabin puukko sattunutkaan. Kahakka näin väleen päättyi ja Kuonab pisti taas puukon tuppeensa, halveksien koko väkijoukkoa ennen tappelua, sen aikana ja sen jälkeenkin. Ei silloin, vaan monta päivää myöhemmin hän sanoi vastustajastaan: "Hän oli suupaltti; hän oli pelkoa täynnä."

Vaikka takaliston metsiin ei ollut kuin kolmekymmentä mailia, eikä rikkomattomiin saloihin sataakaan, niin tiesi nuori Henry van Cortlandt kuitenkin uskomattoman vähän metsistä ja niiden elämästä. Hän kuului kaupungin hienoimpaan hienostoon, ja sen tapana oli olla olevinaan niin tietämätön kuin suinkin metsien maailmasta ja sen elämästä. Mutta hänellä oli paljon tervettä järkeä hätävaraksi, ja loistavana esimerkkinä itse Washington, joka oli yhtä tuttava kansansa edustuskunnassa, armeijan kenttäleirissä, loistavassa tanssisalissa ja intianien metsästysmajoissa, joka koko elämällään osotti, että täydelliseen miehuuteen kuuluu hengen, siveyden ja ruumiin sopusointuinen kehitys.

Van Cortlandtin kasvatus oli saanut vähän liiaksi vaikutusta ajan ultra-klassillisesta suunnasta, ja sen vuoksi Kuonab hänen käsityksissään oli enemmänkin goottilaisen vallottajan Alarikin asemies taikka Xenofonin joukon soturi kuin ilmielävä ja mieltäkiinnittävä Amerikan alkuasukas, jäsenikkään, valppaan metsämiehen perikuva, menneen alkuperäisemmän ajan salaperäisen luonnonuskonnon edustaja. Kookas Rolf sinisine silmineen, ruskeine kiharine hiuksineen hänen mielestään muistutti enemmän nuorta Akillesta kuin Amerikan parasta nuorisoa, puhtaampia, terveempiä ja paljoa korkeampia ihanteita ja käsitteitä kuin Akilleen sokeimmatkaan ihailijat ovat voineet hänelle omistaa. Tämä melkein muistuttaa Wordsworthia ja Southeyta, molempia samanaikaisia englantilaisia runoilijoita. Kuulun Southeyn täytyi välttämättä lähteä vanhaan Intiaan saakka etsimään aineksia kaksitoistaosaiseen runoteokseensa, jota harva viitsii avatakaan; tuntematon Wordsworth kirjoitti oman aikansa asioista, kotikuusen kuiskehia ja hänen runonsa ovat kuolemattomat.

Lauloiko Homeros vanhoista Egyptiläisistä? Taikka kirjottiko Thackeray romaneja Babylonian asukkaista? Vanha on se sokeus ja vanha on seinäkin, johon voi päänsä juosta. Ainoastaan ne, jotka etsivät intoa pyhitetystä näköä antavasta savesta ja näkevät jalkainsa edessä hohtavan tien, eivät juokse päätään mihinkään seinään, vaan kiipeävät turvallisesti korkeuksiin. Henry van Cortlandt oli mies, jolla oli oivallisia ominaisuuksia, kaikenlaisia avuja, mutta siitä huolimatta häntä oli opetettu alati elämään menneisyydessä. Hänen silmänsä tarvitsivat vielä avausta. Elävä nykyisyys ei vielä kuulunut hänelle, hänen oli se vasta vallattava.

Nuori lakimies oli koonnut matkatarpeitaan Vandamin varastohuoneeseen, sillä huolimatta ystävien pilkasta hän tiesi, että Rolf palaisi häntä hakemaan.

Kun Rolf näki sen tavarapinon, joka siitä oli keräytynyt, niin hän vähän aikaa tuijotti siihen kauhistuneena, katsoi sitten Vandamiin, jonka jälkeen he yhdessä purskahtivat nauruun. Siinä oli kaikkea, mitä ajatella saattoi, kevyttä taloudenpitoa ja ankaraa tohtoroimista varten oli tuolejakin, pesukaappi, seinäpeili, huhmaro petkeleineen. Tuskin tämä tavarain paljous olisi mahtunut kuuteen kanuuhun.

"Ei se ole niin paljoa nuoren herran kuin hänen äitinsä syytä", selitti Iso-Pekka. "Alussa minä koetin esitellä sitä heille, mutta se oli suotta; sanoinpa siis: 'No, kantakaa sitten vain niin paljon kuin huoneeseen mahtuu.' Minä käyn syrjästä katselemaan, kuinka sinä tästä suoriudut, niin saanpa hyvän naurun."

"Fiuu, fiuuu — f-i-u-u-u-u", vihelteli Rolf eikä saanut vastatuksi sanaakaan. Mutta viimein hän muisti: "No hyvä, aina sitä on jokin tie. Näyttihän minusta ainakin hän sangen järkevältä. Saammepa nähdä."

Ja olikin tie, ja se oli helppo, sillä salaisessa kokouksessa Rolf, Pekka ja Van Cortlandt yhdessä erottivat kaikki tarpeelliset esineet. Pienen teltan, peittoja, varavaatteita, pyssyt, ampumatarpeet, hienompia ruokatavaroita kolmeksi kuukaudeksi, vähän rohtoja ja muodonsievistystarpeita. Siitäkin tuli sangen kunnollinen venekuorma, mutta tämä ei ollut mitään verrattuna siihen tavaravuoreen, joka jäi jäljelle.

"No nyt, Mr van Cortlandt", sanoi Rolf, "olkaa hyvä ja sanokaa äidillenne, että nyt otamme mukaan vain nämä, voidaksemme matkata sukkelammin, ja että lähetämme jäljelle jääneitä tavaroita noutamaan, kun niitä tarvitaan."

Iso-Pekka rauhallisesti naurahti. "Hyvä! Minä ihmettelin, kuinka hän tästä suoriutuisi."

Kuvernöri rouvansa kanssa tuli itse rantaan saattamaan, kun he lähtivät. Rantaan sen vuoksi kokoontui paljon väkeä. Äiti ei ollut milloinkaan ennen huomannut kuinka hatara alus kanuu on. Hän varotti poikaansa, ettei tämä lähtisi koskaan yksin vesille, että hän vaan muistaisi voidella rintaansa sillä voiteella, jonka hän oli valmistanut niin kuuluisan reseptin mukaan, joka oli aikanaan pelastanut vanhan kuvernöri Stuyvesantin hengen, ja että hänen piti palata kotiin paikalla, jos kylmettyisi; ja että hänen piti ensi leiripaikalla odottaa, kunnes loput tavaroista saapuisivat, ja (kuiskaten) "karta tuota kamalaa punaista intiania ja hänen puukkoaan, ja muista aina kaikille sanoa, kuka olet, ja kirjota säännöllisesti, eläkä unhota ottaa kalomeliasi joka maanantai, keskiviikko ja perjantai, vaihdellen kiinakuoren kanssa, jota otat tiistaina, perjantaina ja lauantaina, ja merilöökkiä sunnuntaina, paitsi joka toinen viikko, jolloin tiistaina, perjantaina ja sunnuntaina otat rabarberia ja kissanminttuteetä, paitsi täysikuun aikana, jolloin kissanmintun asemesta otat bergamottia ja merilöökin sijasta opodeldokkia, jossa on pidetty viikko rautanaulaa."

Henryä syleiltiin, Rolfin kättä pudistettiin, Kuonabille päätä nyökättiin, Skookumia ei huomattukaan, joka olikin viisainta; sitten soma kanuu ulkoni rannasta. Sydämellisten hurraahuutojen ja jäähyväistoivotusten raikuessa se kääntyi päin virtaa, kokka kohti pohjoista.

Rantasillalla seisoi äiti nenäliina silmillään, ja itki ajatellessaan, että hänen poikansa nyt oli menossa kauas, kauas kodista ja ystävistä, rakkaasta sivistyneestä ja hienostuneesta Albanysta kauas, kauas syrjäisiin, raakoihin, tiettömiin seutuihin, melkeinpä aina Champlain järven rannoille.