XXXIV. Tuohiset.

Rolf oli viikon päivät sen jälkeen kankea ja runneltu; sama oli Skookumin laita. Kuonab oli aika ajoin kylmä, synkkämielinen ja vaitelias monta päivää erällään. Sitten tuntui hänen sydämessään puhaltavan joku lauhkeampi tuuli, jäätävä kalpea pinta suli muiston tai ystävyyden säteilyn puroiksi.

Juuri ennen sarvasseikkailua oli ollut semmoinen kylmyyden ja eristäytymisen aika. Vähästä se jälleen palasi. Pakkasten tultua ja vetten ulkona jäädyttyä Kuonab tavallisesti pesi kätensä samassa astiassa, jossa leipäkin paistettiin. Rolfilla oli sivistyneemmät käsitykset ruuanlaitoksen puhtaudesta, ja vihdoin hän unhotti sen kunnioituksen, jota oli velkapää iälle ja kokemukselle. Se oli juuri yksi syy, miksi hän oli sinä päivänä lähtenyt yksin ulos. Nyt kun oli aika asioita ajatella, oli tietysti luonnollisin varokeino se, että pidettiin erikoista pesukuppia; mutta mistä se saatiin? Läkkipeltisiä astioita oli siihen aikaan vähän ja ne olivat kalliita. Tapana oli etsiä metsästä melkein kaikki, mitä jokapäiväisessä elämässä tarvittiin; ja kun vanha tapa ja kokemus olivat johtona, niin ei tarvinnutkaan usein turhaan etsiä. Rolf oli nähnyt kaukaloita, juottokaukaloita, siankaukaloita, kanankaukaloita, taikinakaukaloita ja niitä itsekin tehnyt kaiken ikänsä, ja niinpä hän otti niinipuupölkyn ja kirveen ja alkoi veistää kaukaloa. Jos aseet olisivat olleet paremmat, niin siitä olisi voinut tulla hyväkin, mutta kun ei ollut muuta kuin kirves, ja käsivarsikin kun vielä oli kankea, niin tuli siitä hyvin raskas ja kömpelö. Vettä se kyllä piti, mutta kun se ei sopinut avantoon, niin täytyi tehdä vielä kippokin.

Kun Kuonab älysi tuuman ja tuloksen, niin hän sanoi: "Isäni majassa ei ollut muuta kuin tuohta. Katso; minä teen kupin." Hän otti aitasta suuren tuohikäärön, joka oli lämpimään aikana kiskottu (kylmällä se tuskin lähteneekään) kanuun paikoiksi. Valiten hyvän kohdan hän leikkasi nelikulmaisen kappaleen, joka oli kaksi jalkaa kumpaankin suuntaan, ja pisti sen suureen pataan, joka oli täynnään kiehuvaa vettä. Samalla hän sen keralla hautoi wattakia, kimpun valkokuusen pitkiä säikeisiä juuria, jotka niinikään oli ennen pakkasten alkamista kerätty kanuun korjuun tarpeiksi keväällä.

Sillä välin kun nämä kuumassa vedessä pehmisivät, hän leikkasi ja halkaisi koivusta pari pitkää sälöä, joiden leveys oli tarkalleen puolen tuumaa, paksuus kahdeksasosa tuumaa, ja pani nämäkin tuohen keralla pehmiämään. Sitten hän vuoli pari kolme haarukkaa, halkaisten toisesta päästä pieniä piippuja, joiden toisessa päässä oli oksa; ne olivat kuin vaatepidikkeitä.

Sitten hän otti pois kuusenjuuret pehmeinä ja taipuvina, valitsi niistä muutamia, joitten vahvuus oli noin kahdeksasosa tuumaa, raapi pois kuoren ja karkeuden, kunnes hänellä oli kymmenisen jalan kimppu pehmeitä tasaisia valkoisia rihmoja.

Tuohi levitettiin ja leikattiin sitten, niinkuin kuvasta näkyy.

Tuohiastioiden teko.

Oli tarpeen pyöristää a ja b, koska ompeluksen reiät repisivät pois kaistaleen, jos ne kaikki olisivat samalla syyllä. Kukin kulma taivutettiin sitten keskeltä ja käännettiin kaksin kerroin (C), jonka jälkeen haarukka pistettiin niitä siten pitämään (D). Tuohen syrjä oli leikattu siten, että se poikki syiden oli suora, pitkin syitä kaartava. Syrjän ympäri taivutettiin pehmenneet koivusäleet ja suurella naskalilla läpiä pistellen neuloi Kuonab reunasälöt tuoheen kiinni ylikatepistoksilla, niin että reunat tulivat sileät, ja tuohiastia oli valmis (E). Jos astia tehdään sen tapainen kuin kuvissa F ja G, niin voidaan käyttää paljoa vahvempaa tuohta, mutta semmoista on vaikea saada vettä pitämään.

Nyt heillä siis oli pesuastia, ja yksi kiistan syy oli poistettu. Rolf huvikseen ja opikseen teki enemmänkin tuohisia, eri kokoisia, minkä kipoksi, minkä pienien kapineitten säilyttäjäksi. Se oli soveliasta työtä nyt hänen levätessään ja toipuessaan, ja hänestä tuli taituri. Katsellessaan sangen onnistunutta yritystä tehdä kalakoukkujen ja muiden kapistusten säilytysastiaa, sanoi Kuonab: "Isäni majassa nämä olisi väripiikeillä kirjattu."

"Niinpä niinkin", sanoi Rolf, muistellessaan tuohiesineitä, joita intianit usein möivät, "saisipa nyt olla piikkisika."

"Ehkä Skookum löytäisi", sanoi intiani hymysuin.

"Annatteko minun tappaa ensi kahkin, jonka näemme?"

"Kyllä, jos piikit käytät ja poltat kuonokarvat."

"Miksi ne pitää polttaa?"

"Isäni sanoi, että ne pitää polttaa. Savu nousee suoraan Sen luo, joka on ylin kaikista; Manito siitä tietää, että olemme tappaneet, mutta me olemme muistaneet tappaa vain käyttääksemme ja häntä kiittääksemme."

Kului monias päivä, ennenkun löydettiin piikkisika, ja kun se tapahtui, niin sitä ei tarvinnutkaan tappaa. Mutta tuo kuuluu myöhempään lukuun.

He ottivat siltä nahkan kaikkine piikkeineen ja ripustivat sen aittaan. Valkovartiset piikit, jossa on valmis neulankärki kummassakin päässä, ovat oivallisia kirjailuun, mutta niitä on vain valkoisia.

"Mitenpä ne värjäisimme, Kuonab?"

"Kesällä on värejä paljon; talvella niitä on vaikea saada. Voimme saada joitakuita."

Hän meni hemlokkikuusen luo ja kuori sen kaarnaa, kunnes saattoi leikata pois sisemmän punaisen mäihän; tämä piikkien keralla keitettynä muutti ne tummansinipunaisiksi; lepänkuoresta saatiin samalla keinolla mehevää punakeltaista ja tuhka-pähkinäpuun kuoresta ruskeata. Tammenlastut keitettyinä yhdessä muutaman rautasirun keralla, värjäsivät mustaksi.

"Tulipunaista ja vihreää ei saa ennenkun kesällä," sanoi intiani. "Kirkkaan punaista ei ole kuin marjoissa, parhaiten murossa[17], jota me sanomme akanmarjaksi ja mis-ka-vaaksi; keltaista saadaan keltajuuresta".[18]

Mutta musta, valkoinen, oranssi, sinipunerva, ruskea ja himmeänpunainen, jota saatiin kastamalla ensin oranssiväriin ja sitten sinipunervaan, ovatkin jo sangen hyvä väriasteikko. Piikkien käytäntö on yksinkertaista. Naskalilla tehdään tuoheen reiät kutakin varten; epätasainen takapuoli sitten peitetään toisella tuohella, joka neulotaan päiden päälle; ja ennenkuin talvi oli päättynyt, oli Rolf saanut valmiiksi tuohisen lippaan ja koristellut sen kannen sekä sivut piikkikirjauksilla; tässä lippaassa hän säilytti näädännahkaa, jolla oli ostettava Annetelle uusi puku, ne vaatteet, joita hän oli haaveillut, hänen nuoren ikänsä toivottu ja ihana melkein uskomaton unelma, yhdeksänkymmenenviiden sentin edestä painettua karttunaa.

Oli vielä eräs toinen vaarallinen hankauksen aihe. Aina kun Kuonabin vuoro oli pestä ruoka-astiat, niin hän vain asetti ne permannolle ja antoi Skookumin nuolla. Kuonabin mielestä tämä keino oli käytännöllinen, Skookumista mainio, ja tuloksien puolesta tyydyttävä, mutta Rolf pani vastaan. Intiani sanoi: "Eikös se syö samaa ruokaa kuin mekin. Et tiedä, ellet näe."

Rolf pesi epäilyttävät astiat uudelleen, milloin saattoi, mutta monesti se oli mahdotonta, ja asema kävi hyvin ärsyttäväksi. Mutta hän tiesi, että se mies, joka malttinsa menettää, on jo ensi kahakankin menettänyt, ja kun hän siis ei yleisillä puhtaussyillä saanut aikaan muutosta, niin hän etsi jotakin nimenomaan intianilaista vaikutetta.

Heidän eräänä päivänä istuessaan iltatulen ääressä, hän johti puheen äitiinsä — kuinka voimalliset taiat hänellä oli ollut, ja kuinka monet pahat taiat olivat häntä kiusanneet. "Se oli hänelle hyvin paha taika, jos koira nuoli hänen kättään taikka koski hänen ruokaansa. Kerran koira nuoli hänen kättään, ja unikoira näkyi hänelle kolme päivää ennenkuin hän kuoli." Jonkun aikaa vaiettuaan hän lisäsi: "Muutamassa asiassa minä olen samanlainen kuin äitinikin."

Pari päivää myöhemmin Rolf sattui näkemään ystävänsä aitan takana antavan Skookumin nuolla paistinpannun, heidän paistettuaan siinä sarvaan rasvaa. Intianilla ei ollut aavistustakaan siitä, että Rolf oli näkemässä, eikä hän koskaan saanut sitä kuulla.

Mutta samana yönä nuorukainen puolenyön jälkeen nousi hiljaa, sytytti männyn päreen, hieroi vähän nokea kummankin silmänsä ympäri mustiksi renkaiksi, jotta näyttäisi kauhistuneemmalta. Sitten hän rupesi hakkaamaan Kuonabin rumpua, laulaen:

Kuonab nousi hämmästyneenä istumaan. Rolf ei ollut huomaavinaankaan vaan jatkoi, täristeli rumpua, lauloi ja tuijotti ylöspäin tyhjään avaruuteen. Muutaman minutin päästä Skookum raapi ja vinkui aitan ovella. Rolf nousi, otti puukkonsa, leikkasi tukon karvoja Skookumin niskasta ja poltti ne pärevalkeassa, jatkaen sitten kamalan juhlallisena lauluaan:

Vihdoin hän kääntyi ja ollen vasta nyt huomaavinaan Kuonabin katselevan, sanoi:

"Unikoira tuli minun luokseni. Minusta näytti kuin se olisi nuollut mökin takana sarvaanrasvaa paistinpannusta. Se nauroi, sillä se tiesi tekevänsä minulle pahan taian. Minä koetan karkottaa sen, ettei se voi tehdä minulle pahaa. Minä en tiedä. Minä olen samanlainen kuin äitinikin. Hän oli sangen viisas, mutta hän sen jälkeen kuoli."

Kuonab nyt nousi, leikkasi Skookumista vielä enemmän karvoja, lisäsi hyppysellisen tupakkaa, sytytti palamaan ja lauloi palavien karvain ja tupakan kitkerässä hajussa voimallisimman runonsa pahan taian rikkoakseen; ja Rolf mielessään nauraen ja makeaan uneen vaipuen tiesi, että taistelu oli voitettu. Hän tiesi, ettei hänen ystävänsä enää milloinkaan, ei milloinkaan antaisi Skookumille padannuolijan, astiain pesijän taikka pyyhkijän korkeata ja pyhää tointa.