LXXXV. Sairashuone, vangit, koti.

Vaunujakin olisi ollut saatavana ja rattaita, mutta kun tie oli kolea, niin he kolmen vuorotellen kantoivat paareja ja kulkivat alas järven rantaan, jossa nopeaan sujuva kanuu oli varalla, ja kahden tunnin kuluttua haavotettu kannettiin Plattsburgin sairashuoneeseen.

Sääri pantiin paikalla lastoihin, haavat sidottiin, sairasta lämmitettiin, syötettiin ja puhdistettiin. Kun aamuaurinko paistoi huoneeseen, niin se oli jo rauhan ja tyyneyden maja.

Kenraali tuli ja istui vähän aikaa hänen vieressään, ja sanat, jotka hän lausui, tuottivat Rolfille runsaan, ilahuttavan korvauksen hänen haavoistaan. MacDonough niinikään kulki sairashuoneen kautta ja hänen läsnäolonsa lämpöiset väreet karkottivat kuoleman monenkin haavottuneen lähettyviltä, jolta elinvoimat olivat vähiksi vuotaneet, jonka sielu jo vaelsi kuoleman partaalla, valmiina antautumaan.

Rolf ei silloin täysin älynnyt, mutta myöhään jäljestä päin hän tajusi, että siinä ilmeni näitten kuluneitten sanain merkitys: "Hän täytti heidät uudella hengellä".

Ei ollut kaupungissa sitä miestä, joka ei luullut sodan päättyneen. Ei ollut kaupungissa sitä miestä, joka ei vahvasti uskonut, että maan asia oli pelastettu.

Kolme viikkoa on pitkä aika nuorukaiselle, joka on miesiän kynnyksellä, mutta monta iloakin sattui hetkien ikävyyttä hälventämään. Kaupungin äidit tulivat lukemaan ja juttelemaan. Sotarintamasta saatiin uutisia. Merellä oli saatu voittoja. Toverit kävivät hänen luonaan hetkiä viettämässä: nopsa Seymour, jota virkeämpää nuorta miestä harvoin on saapunut elämänilon punaiselle maljalle osaansa vaatimaan, vaitelias Fiske ja itse Mc Glassinkin kuivakiskoisine leikkipuheineen. Ne olivat iloisia ja hupaisia hetkiä. Ja tuli toisiakin. Tulipa eräs punaposkinen Vermontin äitikin, jonka kolme poikaa olivat henkensä heittäneet MacDonoughin tykkejä hoitaessaan, ja hän puhui siitä niin tyynellä äänellä kuin semmoinen, joka puhuu suurimmasta kunniastaan. Niin, hän iloitsi siitä, että Jumala oli hänelle antanut kolme semmoista poikaa ja että Hän oli lahjansa takaisin ottanut semmoisena kunnian päivänä. Jos Englannin hallitsija olisi tiennyt, että semmoinen oli maan henki, niin syytäpä hänellä olisi ollut kysyä: "Mitä hyötyä on siitä, että voitamme muutamia tappeluita ja poltamme muutamia kaupunkeja. Se on pieni ja nopeaan katoava etu. Sillä yksi voima on, jota ei mikään sotajoukko, ei laivasto, ei lait, ei mikään mahti maan päällä voi nujertaa eikä musertaa — ja se voima on ainoa, joka kestää ja on jonkin arvoinen — se on se voima, joka elähytti näitä miehiä, ja jonka ahjona ovat semmoiset äidit kuin mainittu luja, ylväs Vermontin äiti, hän, joka murheessaan riemuitsi."

Mutta nämä vieraat tulivat ja menivät. Kaksi oli, jotka harvoin poistuivat — pitkän solakka, keveästi astuva tummaihoinen intiani ja hänen keltainen varjonsa — aina vihattu, ärähtävä, pystykorva peni, joka aseittensa voimalla piti hallussaan kaikkia niitä osia lattiasta, jotka olivat vuoteen neljästä jalasta näykkäysmatkan päässä.

Kuonab nukkui yönsä lähellä Rolfin vuodetta peitteellä, ja päivällä hän omalla luvallaan hoiti sairasta ja koetti kaikenlaisilla juonilla saada häntä syömään yhä suurempia aterioita.

Sotapalvelus oli nyt helppoa. Kuonab kävi sen vuoksi metsällä pyiden olopaikoilla, Skookum kerallaan. Viimeksi mainitun hauska velvollisuus oli löytää linnut ja ajaa ne puuhun, haukkua puun alla, kunnes Kuonab hiljaa lähestyi jousinensa ja tylppine nuolineen täyttämään riistapussiansa. Ja näin pidettiin toipuvan ravinnosta mitä parasta huolta.

Rolf ensi alusta pitäen helposti pääsi haavoistaan voitolle, viikon kuluttua oli ruokahalu hyvä, uni hyvä ja hän silmin nähden voimistui päivä päivältä.

Silloin eräänä pilvettömänä huomenhetkenä, joka ennusti uljasta auringonnousua, intiani lainasi rummun ja seisoen varustuksien korkeimmalla kohdalla katsoi tummien vesien poikki kohti vaalenevia kaukovuoria. Siellä hän pienoiselle tulelle ripotti tupakkaa ja kinnikinnikkiä, samoin kuin loistava Gisiso Vermontissa poltti epätasaisen maailmanrannan, ja kalikalla hiljalleen napautellen rumpua katseli hän ylöspäin uhrisavun mukaan ja lauloi omalla kielellään:

Rolfin vuoteen ääressä kerrottiin idän ilmoilta hupaisia juttuja. Kerrottiin vuoriston kodeista, kerrottiin etäisten järvenrantain ja joentörmäin kotiliesistä, muistelmia kultakutrista lapsista, jotka odottivat isiään ja veljiään palaaviksi sodasta. Vaimoja tuli hakemaan miehiään, äitejä noutamaan poikiaan, joiden voimia koti kaipasi. Ja hänen oma sydämensä aina ja alati palasi uudistaloon jalon George järven rannalle.

Kahden viikon kuluttua hän kykeni nousemaan vuoteesta, kolmen kuluttua ontuen kulkemaan, ja lämpöisellä säällä hän saattoi käydä kaupungillakin.

Nyt hän tutustui sotavankeihinkin. Niitä oli toista sataa, kaikki tarkkaan vartioituja. Omituisia tunteita hänessä herätti niiden näkeminen. Vankien pitäminen oli hänestä niin epäamerikkalaista. Mutta hän käsitti, että oli tarpeellista pitää niitä pantteina, vangiksi joutuneiden amerikkalaisten vaihtamista varten.

Muutamat olivat synkkiä raakalaisia, mutta monta oli hyväluontoista ja ystävällistäkin, hilpeätä ja tuttavallista.

Hänen käydessään niitä toisen kerran katsomassa tervehti häntä tuttavallinen ääni: "Hei, Rolf! Comment ça va?" ja hänellä oli kiusallinen ilo tervehtiä François la Collea.

"Autta, minä pääsen pois, Rolf! Tahtohan te autta?" ja lyhyt ranskalainen kuiskasi ja iski silmää. "Seitsemen pieniä minu odota La Rivièren luona; ei jauho, luule isä kuollu."

"Minä teen, François, mitä suinkin voin", ja kun hän ajatteli hyljättyä kotia, niin hänen äänensä värähti ja kurkkua ahdisti. Hän muisti myös pyssyn luodin, joka oli vahinkoa tekemättä vingahtanut hänen päänsä päällitse. "Mutta", hän lisäsi vavahtavalla äänellä, "minä en voi auttaa maani vihollista karkaamaan."

Rolf sitten neuvotteli Mc Glassinin kanssa ja kertoi hänelle seikkailunsa myllyn luona, ja Mc Glassin, jolla oli sydän leveiden hartiain veroinen, otti asian paikalla omakseen ja meni kenraali Macombin luo, esittäen hänelle jutun ja pyynnön sillä seurauksella, että François kuusi tuntia myöhemmin sai passin, jolla hän pääsi vapaaksi, kun sitoutui sodan loppuajan pysymään kotonaan, ja pian vilkas ranskalainen olikin matkalla Canadaan.

Oli siellä toinenkin mies, jonka Rolf tunsi — posket kuopalla, leuat pussilla, iho sinipunertavan harmaahkona. Hän oli vanhimpia vangeista. Parta ja viikset olivat valkoiset. Hän ei tuntenut Rolfia, mutta Rolf tunsi hänet, sillä se oli itse Mikko Kittering. Hän oli sodan ensi kuukautena päässyt karkaamaan vankilasta ja oli yhtynyt viholliseen. Rolfia kammotti, kun hän huomasi, mikä haaksirikkoinen hylkiö hänen setänsä oli. Tätä hän ei voinut auttaa. Jos hän olisi ilmottanut, kuka mies oli, niin tätä vain olisi kohdeltu petturina. Rolf sen vuoksi sillä verukkeella, että vanki oli vanha mies, toimitti hänelle tavallista runsaammat annokset ja hankki omilla varoillaan hänelle runsaat tupakat. Sitten hän sydämessään antoi ukolle anteeksi ja pysyi hänestä loitolla. He eivät sen koommin koskaan tavanneet.

Suurin osa nostoväestä oli suuren tappelun jälkeen laskettu kotiin. Kaupunkiin jäi vain muutamia tiedustelijoita ja sen verran väkeä kuin linnan puolustusväeksi ja vankien vartioimiseksi tarvittiin. Joka päivä oli iloisia lähtijöitä, — miehet, joilla oli koti, pääsivät omaistensa luo. Rolfissa sama tunne kasvamistaan kasvoi, voimistumistaan voimistui. Hän nilkutti pääkortteeriin. "Kenraali, voinko saada lomaa käydäkseni" — hän epäröi — "kotona?"

"Kuinka, Kittering, minä en tiennyt teillä kotoa olevankaan. Mutta epäilemättä te pääsette, saatte kuukauden loman ja palkan tähän päivään saakka."

Champlain on kahden tuulen järvi. Pohjoistuuli puhaltaa kuusi kuukautta paljoakaan kiertelemättä, ja etelätuuli toiset kuusi kuukautta melkein yhtä vakaasti.

Seuraavana päivänä nähtiin tuohikanuun juosta pyyhältävän etelää kohti niin hyvällä tuulella, kuin se kunnolla saattoi kestää, Rolf keskellä puoleksi makuullaan, Kuonab perässä, Skookum keulassa ylinnä.

Kahdessa päivässä saavuttiin Ticonderogaan. Sieltä oli helppo saada apua taivallusmatkan poikki ja kolmannen päivän iltana Kuonab köytti nuoran Skookumin kaulaan, kun kanuu ohjattiin maihin Hendrikin rantaan.

Liedessä paloivat halot kirkkaalla lieskalla ja illallispata höyrysi tulella, kun he avasivat oven ja tapasivat perheen aterialle kokoontuneena.

"Minä en tiennytkään, että teillä oli koti", oli kenraali sanonut. Hänen olisi nyt pitänyt olla näkemässä, kuinka matkamiehet otettiin vastaan. Jos sota synnyttää maassa semmoista mieltä, niin se on yhtä paljon siunaukseksi kuin kiroukseksikin. Ilma oli sitä täynnään ja Van Trumperit aivan sulivat, nähdessään sankarinsa ontuen tulevan sisään. Rakkaus, sääli, ylpeys ja hellyys kohosivat myrskyksi joka sydämessä. "Heidän veljensä, heidän poikansa oli tullut takaisin, haavotettuna, mutta koetukset kestäneenä ja kunniakkaana." Niin, Rolfilla oli koti, ja tämän tunteen hurmaamana hän suuteli heitä kaikkia, Annetteakin, jonka posket hehkuivat ja silmät paloivat. Mutta totta puhuen, hän sai rangaistuksen rohkeudestaan, sillä suutelo herätti tytössä kainon ylpeyden tunteen, jota kesti monta päivää.

Ukko Hendrik käyskenteli ja puhui itsekseen. "Ohhoo, ko mun däydy valla naora! Misääs on se girottu koer? Ahah! Äläst ny siro sit. Mnää anna sill ganampoja däll gertta sulast ilost."

"Martta", sanoi Rolf, "te käskitte minua tulemaan tänne, jos haavottuisin. Kas niin, nyt minä olen täällä, ja olen tuonut veneen täyden tavaroita, jos nimittäin en nyt voikaan tehdä pellolla työtä."

"Jumal snuu sionakko, boekan! Suatt snuu ol davaroi tuor, snää kyll diärä, ett mee snuu dääll rakastamm kaikk, ja ain ko snää dule, nii mee siit ilostumm — ja duo Annette itk, kos snää menis sottaa."

"Äiti, enpä itkenyt; sinähän itkit ja pikku Heikki"! ja Annette käänsi pois tulipunaiset poskensa.

Lokakuu oli mailla ja puiden lehvät hehkuivat liekeissä ja kullassa, tammet, ja koivut purppuranvärisinä ja kullankeltaisina. Taivas oli sees ja valkopilvinen, järvi kirkas ja sininen.

"Isäini Jumala", oli Kuonabin tapana rukoilla, "kun minä saavun autuaitten metsästysmaille, niin anna silloin lehdenlähtökuu, sillä se on ainoa täydellinen aika".[29] Puhtaan sinitaivaan kuukautena, kun metsät ovat kaikista vaivoista vapaat, on laaksoissa yksi ainoa uhka. Sillä ken voi päästää hehkuvan hiilen kuivalehtisiin metsiin, niiden riehahtamatta siksi peljätyksi punaraivoksi, joka tuo tuhon kukkuloille?

Ken tulella koskettaessaan tappuroita ihmettelee, että ne leimahtavat liekkeihin? Entä voisiko kukaan muu kuin haaveilija luulla, että nuori mies parhaissa kasvuvoimissaan ja neitonen, joka juuri on päässyt punastumisikään voisivat joka päivä toisensa tavata ateria-aikoina ja jutteluhetkinä ja vielä edelleenkin olla olevinaan veli ja sisar? Missä vain on Virginia meren ympäröimällä saarella, siellä tulee hänen toveristaan Paul.

"Martta, mnuu miälestän Rolf ja Annette eivä huonost dappel, vai mitää snää siit duumat?"

"Hendrik, oles snääki sokkee myyrän boik", sano Martta. "Mnuu miälest doi naaburtalo olisis aik hyvä, mut Rolf sano: 'Ei, George järvi ei laingast hyvä. Hän dahrois, ett mek kaikk lähretäis sinn Hudsonill."